Ylellä iso juttu vanhemmista joihin aikuisten lasten on pakko katkaista välit

Jouduin katkaisemaan välit toiseen vanhempaan, joka oli kaltoinkohteleva alkoholisti. Lopulta annoin hänelle anteeksi ja kerroin sen myös hänelle. Tunne oli hyvin vapauttava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puolisosi olisi sinua esim. nostanut hiuksista ilmaan niin että tukko jää käteen, potkinut, lyönyt hevosraipalla, lukinnut huoneeseesi päiväksi ilman ruokaa, kaatanut keitot päällesi, kun et syö, haukkunut h-raksi - olisiko kaikki edelleen sitä mieltä että kyllä sinun pitää puolisosi luokse mennä jouluna onhan nyt kumminkin joulu?

Oman mutsini tekemiä nuo. Tänä päivänä kiireellinen huostaanotto olisi taattu, tuolloin opettaja vähän kyseli onko kaikki ok kotona. Olen äitiin viileissä väleissä, psykoterapiassa ymmärsin että hän on edelleen ihan yhtä toksinen kuin lapsenakin. Hän on vaan kääntänyt väkivallan sellaiseen "no minä olen jo vanha tarvitsen apua en jaksa tehdä mitään eikä lapsetkaan auta"-piilossa perseilyyn. Haukkuu naapureille ensin ettei lapset tule auttamaan saunapuiden kanssa ja sitten soittaa minulle että naap

Siis sinä 70-luvulla syntynyt sanot mutsiksi äitiäsi? No se oli sen ajan kieltä. Elämä jumiutunut lapsuuteen,  ei ole muuta sisältöä?

Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole sitä kokenut. Ensin se kaltoinkohtelu lapsena, sitten itsenäistyt ja kamppailet selviytymisesi eteen. Lopulta haet apua terapiasta tai päihdehuollosta ja alat saada selkeyttä elämääsi. Suunnatonta kipua ja surua siinä joutuu kokemaan. Senkin, ettei mitään ymmärrystä saa juurikaan toisilta vaan paheksuntaa ja moralisointia. Se on tuskien tie. Selvitäkseen joutuu tekemään suunnatonta tunnetyötä.

Vierailija kirjoitti:

Välien poikki laittaminen on vihaa. Olette kovia tyttöjä muuntelemaan asiaa miten sattuu.

Kuinka monen elämässä mummot ovat edes mitenkään vaikuttava tekijä?

Kuten sanottu, sinulla on paljon ongelmia. Toivottavasti haet apua. En vastaa enää kommentteihisi. 

Ihmiset on vajavaisia paitsi terapiassa käyneet. Heidän ei tarvitse muillakaan minkäänlaista vajavaisuutta sietää.

Miksi ei kerrota niistä vanhemmista, joiden on ollut pakko katkaista välit lapsiinsa? Siihen liittyy hirvittävä häpeä, koska vanhempana kokee olevansa vastuussa siitä, mitä lapsesta tuli, vaikka tosiasisssa kyse on samalla tavalla sattumasta kuin kaikessa muussakin. Meillä on valtavasti väkivaltaisia aikuisia lapsia, joita vanhemmat joutuvat pakenemaan, mutta tästä ollaan vielä vaiti.

Miksi oman lapsen väkivaltaisuus ja narsismi ovat tabuja, joista ei uskalleta puhua? Miksi lapsi nähdään aina uhrina, vaikka aikuisena hän voi itse päättää, mitä tekee. Lyöjäkin on medialle uhri siihen asti, kunnes vanhempiensa lisäksi ryhtyy hakkaamaan muita.

Täällä joku puhui siitä, että on sisaruksia ja isä alkoholisti, ja miten eritavalla muistikuvat on.

Kyse ei ole siitä, ettäkö joku olisi herkempi, vaan että teillä jokaisella on OMA henkilökohtainen ERILAINEN kokemus sen alkoholisti isän kanssa. Kukaan vanhempi ei kohtele lapsiaansa 100% samalla tavalla, koska ette ole jokaisessa tilanteessa kaikki paikalla sekä teillä kaikilla on erilaiset persoonat.

Esimerkiksi mun 5 vuotta vanhempi veljeni ei ollut paikalla, kun itse jouduin raahaamaan täysin kaatokännissä olevaa isääni pitkin asuntoa nukkumaan, kun olin itse vasta 10v. Tuollainen kokemus vaikuttaa ihan eri tavalla esimerkiksi turvallisuudentunteeseen johonkin 10v kuin siihen 15v ikäseen. Puhumatta siitä, että esimerkiksi minun niskaani äiti itki parisuhdeongelmia, mutta ei lainkaan veljelleni.

Vanhemmat kohtelevat lapsiaansa eri tavalla. Se ei tarkoita, ettäkö se joka on todennäköisesti päässyt helpommalla olisi jotenkin kovempinahkaisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välien poikki laittaminen on vihaa. Olette kovia tyttöjä muuntelemaan asiaa miten sattuu.

Kuinka monen elämässä mummot ovat edes mitenkään vaikuttava tekijä?

Kuten sanottu, sinulla on paljon ongelmia. Toivottavasti haet apua. En vastaa enää kommentteihisi. 

 

Mitäs kommentoit edes kenellekään, aina on riski ettei saa mieleistään vastausta.

Mikä se onkaan se ihminen, jonka mielen mukaan kaikkien pitää käyttäytyä, mummon, äidin, työkaverien, tuntemattomien nettikirjoittelijoiden.  Oliko se joku tulppaani vai narsissi 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei kerrota niistä vanhemmista, joiden on ollut pakko katkaista välit lapsiinsa? Siihen liittyy hirvittävä häpeä, koska vanhempana kokee olevansa vastuussa siitä, mitä lapsesta tuli, vaikka tosiasisssa kyse on samalla tavalla sattumasta kuin kaikessa muussakin. Meillä on valtavasti väkivaltaisia aikuisia lapsia, joita vanhemmat joutuvat pakenemaan, mutta tästä ollaan vielä vaiti.

Miksi oman lapsen väkivaltaisuus ja narsismi ovat tabuja, joista ei uskalleta puhua? Miksi lapsi nähdään aina uhrina, vaikka aikuisena hän voi itse päättää, mitä tekee. Lyöjäkin on medialle uhri siihen asti, kunnes vanhempiensa lisäksi ryhtyy hakkaamaan muita.

Tämä on just sitä, kun puhutaan naisen väkivallasta niin miehet ryntää siihen keskusteluun "miksi ei puhuta miesten kohdistuneesta väkivallasta mitä naiset harjoittaa?!?!!?"

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole sitä kokenut. Ensin se kaltoinkohtelu lapsena, sitten itsenäistyt ja kamppailet selviytymisesi eteen. Lopulta haet apua terapiasta tai päihdehuollosta ja alat saada selkeyttä elämääsi. Suunnatonta kipua ja surua siinä joutuu kokemaan. Senkin, ettei mitään ymmärrystä saa juurikaan toisilta vaan paheksuntaa ja moralisointia. Se on tuskien tie. Selvitäkseen joutuu tekemään suunnatonta tunnetyötä.

Ja haluaa itse jaksaa olla vanhempi omille lapsilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei kerrota niistä vanhemmista, joiden on ollut pakko katkaista välit lapsiinsa? Siihen liittyy hirvittävä häpeä, koska vanhempana kokee olevansa vastuussa siitä, mitä lapsesta tuli, vaikka tosiasisssa kyse on samalla tavalla sattumasta kuin kaikessa muussakin. Meillä on valtavasti väkivaltaisia aikuisia lapsia, joita vanhemmat joutuvat pakenemaan, mutta tästä ollaan vielä vaiti.

Miksi oman lapsen väkivaltaisuus ja narsismi ovat tabuja, joista ei uskalleta puhua? Miksi lapsi nähdään aina uhrina, vaikka aikuisena hän voi itse päättää, mitä tekee. Lyöjäkin on medialle uhri siihen asti, kunnes vanhempiensa lisäksi ryhtyy hakkaamaan muita.

Voit hyvin aloittaa oman keskustelun aiheesta, kirjoita vaikka hesarin mielipideosastolle. Asiasi ei kuitenkaan liity tähän, ja yrität nyt hiljentää toista keskustelua ja vaihtaa aihetta ihan toiseksi. Se ei ole okei. Nyt keskustellaan koirista, ei kissoista, perusta muualle kissakeskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täydellinen. 

Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa 

Sama jatkuu ja toistuu. Olen seurannut erään suvun naisia kolmen sukupolven ajan. Kaikille on ollut  samantapainen myrkyllinen äitisuhde. Kiittämättömyyttä lasten avusta ja vähättelyä sen merkityksestä. Ovat kuitenkin jatkaneet samanlaista suhtautumista omia lapsiaankaan kohtaan. 

Aika jännä, että tästä puhutaan vasta nyt. Minulla on ollut "isä", jota lakkasin pitämästä isänä kun olin lapsi. Ulospäin kaikki varmasti näytti ihan tavalliselta ydinperheelt, mutta minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta häneen. Ainoat tunteet joita tunsin häntä kohtaan oli pelko ja välinpitämättömyys. Hän oli käytökseltään arvaamaton, sai ihan kohtuuttomia raivareita, riehui, paiskoi ovia ja tavaroita, eikä edes yrittänyt peittää tätä edes lapsilta.

Syyllisti meitä lapsia asioista joohin me ei oltu syyllisiä. Hän esimerkiksi syytti minua auton, tietokoneen jne. hajoamisesta, mihin en edes mitenkään voinut olla syyllinen, piti mykkäkoulua ja minun kuullen puhui muille ihmisille kuin asia olisi minun syytäni. Hän myös jätti minut kohtuuttomiin tilanteisiin, esimerkiksi kun pikkuveljelle sattui tapaturma hänen ollessaan yksin vastuussa meistä, mutta oli itse mennyt nukkumaan toiseen huoneeseen, hän sanoi että pikkuveljen tapaturma oli minun syytäni koska minun olisi pitänyt vahtia tätä. Olin 6v. Hän saattoi huutaa suoraa huutoa, uhkaili tekevänsä itselleen jotain, lasten kuullen ja nähden. Pelkäsin omankin henkeni puolesta.

Olin jotain 6-7v kun tajusin asian, että minulla ei ole isää. Se oli hyvin selkeä ajatus, kun ajattelin asiaa ja tiesin minkälainen suhde minulla on esimerkiksi äitiin, täysin toisenlainen. Olin käytännössä isätön, mutta ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä sanoa sitä. Minulle on monet kerrat sanottu että olisit kiitollinen, ja myös suututtu asian takia. Totta kai ymmärsin asian selkeämmin vasta kouluikäisenä. Mutta siinä vaiheessa asia oli minulle jo itsestäänselvyys, se, että minulla ei ollut isää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täydellinen. 

Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa 

Here we go again, ihan samat kommentit kuin em. jutussa.

Aika monella on ihan omaa kokemusta huonoista vanhemmista.  Yli pääsee juuri tuolla tavalla, kun ymmärtää, ettei kukaan ole täydellinen tai halua olla huono vanhempi lähtökohtaisesti. Kaikilla on erilaiset resurssit. Millainen elämä vanhemmillasi oli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmaiset naislapset ulisevat terapiassa kaikesta ja terapeutti syöttää heille vanhempien narsismin. Rahaa tulee ja asiat näyttävät hoituvan. Vihan kierre jatkuu. 

Terapiaa ei useinkaan tarvittaisi lainkaan jos vanhemmat osaisivat käyttäytyä lapsiaan kohtaan oikein.

Niin ja lapset vanhempiaan kohtaan. Näin se on käyttäytykää ihmiset! 

Onhan tämä mielenkiintoinen aihe. Minulla on kolme sisarusta, vanhemmat ovat jo kuolleet. Minusta meillä on hyvä, normaali lapsuus, ei mitään valittamista. Kerran me sisarukset keskustelimme nuoruudestamme ja yksi sanoi, jotenkin että muuten ok, mutta kun isä joi. Hämmästyin suuresti. Meillä on vain pari vuotta ikäeroa ja erilaiset muistikuvat. Isä otti kyllä alkoholia, mutta maltillisesti. Muistan yhden kerran, kun meillä oli vieraita ja

Nyt on muotia kokea oma lapsuus traumaattiseksi. Mikä vika minussa on, kun lapsuus on ollutkin normaali? Jossakin täytyy olla piilossa traumatisoivia tapahtumia ja ne pitää löytää ja löytyykin, kun oikein etsitään ja tulkitaan?

Toki on myös vanhempia, joihin oikeastikin pitäisi pistää välit kokonaan poikki.

Kyllä lapsille täytyy kuria pitää, tykkäsivät siitä tai ei. On nähty toinen puoli omassa kasvatuksessani. Liialla lempeydellä ei saavuteta mitään. Kultainen keskitie on paras. Kuria, kun tarvitaan sekä lempeyttä. Ihme ulinaa, jos pidetään kuria. Kumma sekin, ettei miehiä haukuta. Tulee tunne, että kilpaillaan saman sukupuolen eli äidin kanssa ja todistellaan omaa paremmuutta. Tämä maksatetaan terapialla kansakunnan piikkiin.

Niin, sellainen kannattaa muistaa, että toista ihmistä et voi koskaan, et koskaan, muuttaa. Voit muuttaa vain oman suhtautumisesi asioihin.

"Kirjeen" tai sähköpostin tms. kirjoittaminen ongelmista on auttanut itseäni kerran. Siihen saa ajatukset sanottua, toisin kuin keskustelutilanteessa.

Kirjallinen viesti kannattaa miettiä niin, ettei syyttele, vaan kertoo miten näkee asiat. Ehdottaa jotain ratkaisu vaihtoehtoja.

Terapeutteja on monen tasoisia, eikä kaikkien etu ole se, että asiakas "paranee" nopeasti. 

Olen joutunut tai henkisesti pystynyt vasta nyt 45v ikäisenä katkaisemaan välit kaltoinkohdelleeseen äitiini. Ei itsekään halunnut uskoa millainen luonnevikainen on. Kun lapsiani alkoi manipuloimaan ja juonimaan heidän avullaan mua vastaan, oli pakko näin toimia, pitkän harkinnan tuloksena. Ei ollut helppo päätös, eikä ole vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapsille täytyy kuria pitää, tykkäsivät siitä tai ei. On nähty toinen puoli omassa kasvatuksessani. Liialla lempeydellä ei saavuteta mitään. Kultainen keskitie on paras. Kuria, kun tarvitaan sekä lempeyttä. Ihme ulinaa, jos pidetään kuria. Kumma sekin, ettei miehiä haukuta. Tulee tunne, että kilpaillaan saman sukupuolen eli äidin kanssa ja todistellaan omaa paremmuutta. Tämä maksatetaan terapialla kansakunnan piikkiin.

Vanhemman skitsoilu ei ole yhtä kuin kurinpito. Se luo lapselle turvattomuutta ja ahdistusta. 

Vierailija kirjoitti:

Täälläpäs lapsiaan kaltoinkohdelleet ovat kärkkäänä vaatimassa että lasten pitäisi olla hirviövanhempiensa kanssa tekemisissä.

Itsehän vastasin "Jaa" kun minulle kerrottiin isäni kuolemasta. Ei paljon hetkauttanut. Ukko oli koko lapsuuteni ryypännyt ja hallinnut pelolla, hakannut niin äitiä, vanhempia sisaruksia kuin minua. On nostanut minut kaulasta kiinni pitäen seinään ja pitänyt veistä mahan kohdalla, heittänyt posliinisen kukkaruukun minua päin kun olin ~4 vuotias, lyönyt nyrkillä silmän mustaksi kun olin vielä alakoululainen ja useasti sen jälkeen. Yritti tappaa äidin ja isoveljen. Lähti usein autolla ajaessa kaahaamaan vastaantulijoiden kaistalle pelotellakseen meitä. Mursi minulta ranteen kahdesti, isoveljen hakkasi tajuttomaksi. 

Olisiko pitänyt pitää yhteyttä aikuisena?

Tuttua tarinaa, minulla kallonmurtuma, kylkiluu ja reisiluu. Viimevuonna joku sosiaalipalvelun henkilö soitti ja kysyi haluaisinko äitini omaishoitajaksi. Kieltäydyin kohteliaasti.