Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Onhan tää ihan SAIRASTA! :(



Meillä 8v poika harrastaa salibandya, mutta ei päässyt kauden päättäjäispeleihin osallistumaan (tai olisi päässyt penkeille katsomaan) kun muut pelaa, koska kaikki eivät joukkueesta saaneet peli-aikaa. Syy oli se, että peli-aikaa ei saanut, jos ei ollut treeneissä "tarpeeksi ahkerasti" käynyt. Meillä oli keväällä paljon sairasteluja koko perheessä, joten LASKIN, että 8 treenit jäi välistä. Treenejä oli siis kahdesti viikossa eli poissaoloja tuli KAHDEKSAN tammi-huhtikuun aikana. (Eli treenejä yhteensä 36). 



Voitte uskoa, että syksyllä aloitti toisessa joukkuessa. 

Ja ajatelkaa nyt.. kyse pienestä pojasta, jonka ilmoitin pelaan salibandya, koska hän siitä lajista kovasti pitää. Innoissaan lähtee aina treeneihin ja on tärkeää vastapainoa koulunkäynnille. Niin aikuiset tekee kaikesta niin älyttömän vakavaa... viedään se pienen lapsen hymy kasvoilta harrastustasolla!

Mitä sairasta on siinä, että valmentaja halusi säästää muun joukkoeen siltä pettymykseltä, jonka sinun lapsesi olisi aiheuttanut? Muu joukkoe oli harjoitellut koko kevään innolla, sinun lapsesi satunnaisesti ja sitten hänet olisi pitänyt laittaa kentälle aiheuttamaan koko muulle porukalle häviö? Vain siksi, että uniiki lumihiutaleesi on vasta 8v poika, jolle ei saa tulla pettymyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Lol. Onneksi mua ei lapsena pakotettu tuollaisiin harrastuksiin.

Miksi 8-vuotiaan harrastuksen pitää edes keskittyä kilpailuun? Norjassa on toisin, alle 13-vuotiaiden harrastukset ei saa olla kilpaurheilua eikä lasten suorituksia vertailla muihin.

Lopputuloksena on se, että meillä urheiluharrastukset loppuvat ennenaikaisesti, Norja on meitä useimmissa lajeissa valovuosia edellä, kun lapsille annetaan kasvurauha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että vanhemmat itse ovat joustamattomia. Tarkoittavat hyvää lapsilleen, mutta eivät ymmärrä, että joku poissaolo joskus ei ole tuossa vaiheessa vakava asia.

Tämä! Ajatellaan, että opetetaan lapselle jotain hienoa sinnikkyydestä, kun pistetään jokin junioriryhmä kaverisynttärien ja suvun yhteisten mökkireissujen edelle. Lopputuloksena varma leipääntyminen.

Teini-iässä suurin osa lopettaa järjettömässä rumbassa juoksemisen, mikä on vain hyvä. Olisi hyvä keskittyä koulunkäyntiin,lepoon,ravintoon ja terveysliikkumiseen. 

Harrastin lapsena hulunsoittoa ohjatusti ja aika pian huomasin että soittaminen ei kiinnostanut riittävästi enkä ollut siinä lahjakas. Oli tuskaa harjoitella kotona ennen seuraavia yhteisiä soittotunteja. Koin paljon ahdistusta noina aikoina ja oli paine että osaanko soittaa tarpeeksi hyvin. Onneksi viimeib uskalsin avata suuni ja kertoa että en halua enää jatkaa harrastusta. Mikä helpotus se olikaan! Olin kyllä aloiitanut harrastuksen ihan omasta aloitteesta mutta lapsena en ehkä ymmärtänyt että voi myös muuttaa mieltään ja siksi jatkoin hampaat irvessä liian kauan.

Harrastin myös urheilua, hiihtoa ja yleisurheilua ja olin siinä lahjakas ja kävin miellelläni treeneissä. Menestyin kilpailussa hyvin. Valitettavasti murrosiässä sitten muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän ja lopetin aktiivisen urheilun harrastamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Treeneistä poisjäänti on vielä oma-asia,mutta meillä on seurassa paljon lapsia,jotka ilmoitetaan turnauksiin ja peleihin ja sitten tuntia ennen merkataan ettei tulekaan (ei erikseen ilmoiteta että olisi kipeä yms,vaikka on sovittu toimintamalli).Siinä sitten parhaimmillaan ei ole edes täyttä jengia kasassa.Todella ikävää niille ketkä on innolla mukana.Samat lapset käy joskus treeneissä ja yleensä valittaa ettei jaksa tsi huvita...Miksi pitää sitten harrastaa kilpaseurassa?Tuollainen pilaa niiden harrastuksen, jotka ovat tosissaan mukana.Mutta ongelma taitaa olla se ettei ole sellaista hengailuharrastusta (tule kun huvittaa) tarjolla tarpeeksi.

Jalkapallo ainakin taitaa olla just semmoinen, että on pakko harrastaa "kilpaa" tai ei ollenkaan. Sama varmaan monissa muissa joukkuelajeissa. On tietysti kurjaa kaikille osapuolille, kun ei sitä

Meillä pienen paikkakunnan juniorijoukkue pilattiin jakamalla se kilpa- ja harrastejoukkueeseen. Molemmilla tiimeillä olikin yhtäkkiä harjoituksia neljät viikossa ja pelit viikonloppuisin, kun aikaisemmin oli ollut kahdet harjoitukset ja pelit. Harjoitukset oli edelleen yhteiset, kun harrastepuoleĺla olisi riittänyt edelleen ne kahdet. Vuoden sisällä muutoksesta koko joukkue oli hajonnut, monet lopettivat pelasmisen kokonaan.

Kukahan älypää tuonkin sitten keksi, että harraste- ja kilpajoukkueella on samat treenit? Ei mitään järkeä. 

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

 

ja kaikkihan tähtää huipulle.

vaikka lapsi puurtamista kuinka, ei sinne huipulle kuitenkaan pääse.

meillä lapsi harrasti -siis oikeisti vain harrasti varastivat lajia 6 vuotiaasta alkaen. Suhtauduin lajiin siten, että se mukava lisä kaiken muun ohella. Treeneissä käytiin kerran tai kaksi viikossa ja miten tykkää.

kolas-nelosluokkaisena lasta houkuteltiin toisiin ns parempiin seuroihin, mutta kun sanoin et meillä lapsi ei harrasta työkseen, ei edes puoleksi eikä treeneissä käydä neljästi viikossa ei kisaamaan ei lähdetä.

näillä ehdoilla ei hän olisi enää muille paremmille seuroille kelvannut.

jaraatus jatkui harraste seurassa oli onneksi myös halvempaa. Poissa oltiin suht aina kun oli  lomat - myös meillä lomailtiin. Kaverin lapset paremmissa seuroissa, kisailivat pääsisäiset, äitienpäivää ja kesälomilla.

yläasteella lapsi alkoi itse vakavammin suhtautumaan lajinsa ja alkoi myös kisaamaan. Kisoissa oli sitten yhtä aikaa parin luokkakaverin ja useamman muun tutun kanssa, eri suran kasvattina. Hyvin pärjäsi, ja itse totesi, et vaikka ei ole kisa kokemusta on ihan samalla viivalla kavereiden kanssa.

Ylä -asteella pohti paljon seuran vaihtamista ja valmennus joukkueeseen menoa. Mut itse kysyi, et milloin hän on sit niiden kavereiden kanssa jotka ei harrasta jos treeneissä pitää käydä 4 viikossa ja viikonloppuisin olis myös kesämarkkinat tai leirejä.

päätyis sit jatkamaan omassa kuulema huonossa seurassa treenit 2 kertaa viikossa ja koulussa vapaavalintaisesti liikassa ja urhea treenit kerran viikossa.

17 vuotiaana nousi SM tasolle, moni kaveri oli jo lopettanut lajin joko ei ollut päädyt huipulle joka oli se vahvin motivaattori kun oli siitä jauhttu pienestä asti, kyllästynyt koko touhuun tai rikkonut itsensä , aivan liian suurella ja yksipuolisella fyysisellä kuormituksella liian varhain.

Oma lapsi päätyi  myös lopettamaan ns kilpaurheilun kutenkin itsekin parhain vuoden päästä, lajissa tapahtuneen loukkaantumisen myötä. Harmittoman se valtavasti, mutta onneksi laji ja urheilijaidentiteetti ei ollut kokoelämä, joten suht nopeasti löysi uuden mielenkiintoisen urapolun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit toki priorisoida mummon synttärit, kummitädin kyläilyt ja lepoviikot mutta sitten on ihan turha odottaa minkäänlaista kehitystä lapselta tai koko harrastusryhmältä. 

Jos ryhmässä on muutama motivoitunut, joka ikinen viikko paikalle ilmestyvät harrastaja ja sitten lisäksi joukko, joka tulee paikalle ellei ole muuta tekemistä niin miten ihmeessä ohjaan ryhmää kehittymään? Ryhmä on yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki, joten kertaamista on enemmän kuin uuden oppimista. Joka viikko on paikalle eri kokoonpano poislukien ne motivoituneet. Valmentajalle aika tekemättömätön paikka kun koittaa pitää jokaisen lapsen ja vanhemman tyytyväisenä tuollaisessa tilanteessa.

Nyt puhutaan alle 12-vuotiaista lapsista. Sen ikäisten ei kuuluisi edes kilpailla tavoitteellisesti. Suomessa on ihan pimahtanut käsitys lasten harrastuksista, luullaan että lapset on kuin pikkuaikuisia

Norjassa liikunnallista elämäntapaa harrastetaan perheenä. Tehdään vaelluksia kävellen tai hiihtäen jo silloin kun lapset ovat pieniä. Osa lapsista sitten siirtyy järjestäytyneen urheiluharrastuksen pariin ala-asteikäisenä. Mutta pohjat luodaan perheessä eikä tämä ole silloin tavoiteellista vaan osa norjalaista elämäntapaa.

Tämäkin riippuu todella paljon siitä kuinka paljon niitä treenejä on. Omalla 5-luokkalaisella on kolmet treenit viikossa. Lisäksi treenataan välillä yhdessä jotain sellaisia juttuja, joita voidaan molemmat tehdä. Näissä pääpaino on yhdessäolossa. Lapsen kaverilla taas on kuusi kertaa viikossa harrastus. Yhtenä päivänä on kolmea eri harrastusta putkeen. Koulun kanssa yhteenlaskettua tällä tulee yhtä paljon työtunteja kuin keskiverto työviikko on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit toki priorisoida mummon synttärit, kummitädin kyläilyt ja lepoviikot mutta sitten on ihan turha odottaa minkäänlaista kehitystä lapselta tai koko harrastusryhmältä. 

Jos ryhmässä on muutama motivoitunut, joka ikinen viikko paikalle ilmestyvät harrastaja ja sitten lisäksi joukko, joka tulee paikalle ellei ole muuta tekemistä niin miten ihmeessä ohjaan ryhmää kehittymään? Ryhmä on yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki, joten kertaamista on enemmän kuin uuden oppimista. Joka viikko on paikalle eri kokoonpano poislukien ne motivoituneet. Valmentajalle aika tekemättömätön paikka kun koittaa pitää jokaisen lapsen ja vanhemman tyytyväisenä tuollaisessa tilanteessa.

Nyt puhutaan alle 12-vuotiaista lapsista. Sen ikäisten ei kuuluisi edes kilpailla tavoitteellisesti. Suomessa on ihan pimahtanut käsitys lasten harrast

Se valmennustapa koskee kaikkia lapsia Norjassa. Siellä ne tulevat tähdetkään ei harrasta kilpaurheilua alakouluiässä eikä keskity yhteen lajiin kuten Suomessa. Se tutkitusti tuottaa todennäköisemmin huippuja kuin suomalainen tyyli, jolla saa paljon huippujen sijaan paljon varhaisia lopettajia. 

Tuolla tavalla tehdään teinejä, jotka lopettavat kaikki harrastukset kuin seinään, kun saavat itse päättää asioista...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ainakin niitä menoja olisi kaikille jatkuvasti, jos lapsen antaisi olla pois ihan vaan sillä, että olisi jotain muutakin. Lapsi on sitoutunut harrastukseensa ja siitä pidetään kiinni. Mitä järkeä olisi harrastaa, jos ei sitoudu siihen? Tärkeän läheisen juhlat ovat ehkä ainoa syy miksi saa olla pois. Meillä tämä on ihan meidän vanhempien asettama sääntö, ei harrastuksen. Ja meidän lapsi myös menee mielummin kilpailuihin kuin kaverin synttäreille. Tänä vuonna on jäänyt jo yhdet juhlat väliin ja parin viikon sisään jää vielä kahdet. 

Eli lapsi on sitoutunut vanhempien asettamiin sääntöihin, ei harrastuksen asettamiin. Selvä. Taitaa olla niin, että vanhemmat tässä on sitoutuneet omiin sääntöihinsä.

Ei kakkua voi syödä ja sää

Onko ne lasten vai aikuisten asettamia tavoitteita, joihin lapsi yrittää yltää, jotta ei lennä pihalle harrastuksestaan? 

 

Ihan lapsen itsensä. Harrastaa yksilölajia, joten ei ole lentämässä pihalle, joten sellaista painetta ei onneksi ole.

Vierailija kirjoitti:

Lehdissä on aina juttuja norjalaisesta elämäntavasta. Siellä perjantai on kaikilla puolikas työpäivä. Heti puolen päivän jälkeen perheet suuntaavat mökille. Mökki tai sikäläisittäin hytte on pieni maja vailla mukavuuksia vuoristomaisemassa. Siellä sitten ollaan koko viikonloppu, syödään turskaa, ahavoidutaan ja patikoidaan vuorta ylös ja alas. Lapset kilpailevat totta kai kuka on ekana huipulla. Sunnuntaina tullaan rättiväsyneinä kotiin.

Suomessa ei ole öljyrahastoa, joten kaikkien on pakko tehdä töitä perjantaisin ja joidenkin viikonloppuisin. Illat ja viilonloputkin sitten kuskataankin kieli vyön alla alakouluikäisiä harrastuskilpailuihin. Ajatellaa mikä vääryys, vaikka vanhemmat kaikkensa uhraavat, olympiamitaleita ei vain näiltä kiittämättömiltä penskoilta tipu.

Norjassa ei todellakaan ole kaikilla puolikas työpäivä perjantaisin, työviikkoaika on n. 35 tuntia (Suomessa taitaa olla n. 38 t.). Osa työntekijöistä tekee Norjassa osa-aikatyötä ja luonnollisesti saa sitten pienempää palkkaa ja heillä voi olla vappapäivä perjantaisin. Lapset ovat koulussa myös perjantaisin eikä koulupäivä lopu klo 12. Öljyrahastoa käytetään hyvin niukasta valtion budjetissa, noin 2,7 % vuonna 2024. Öljyrahastoa säästetään tulevia sukupolvia varten.

Miksi täällä nyt niin paljon puhutaan Norjassa, livetään aiheesta eikä edes puhuta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lehdissä on aina juttuja norjalaisesta elämäntavasta. Siellä perjantai on kaikilla puolikas työpäivä. Heti puolen päivän jälkeen perheet suuntaavat mökille. Mökki tai sikäläisittäin hytte on pieni maja vailla mukavuuksia vuoristomaisemassa. Siellä sitten ollaan koko viikonloppu, syödään turskaa, ahavoidutaan ja patikoidaan vuorta ylös ja alas. Lapset kilpailevat totta kai kuka on ekana huipulla. Sunnuntaina tullaan rättiväsyneinä kotiin.

Suomessa ei ole öljyrahastoa, joten kaikkien on pakko tehdä töitä perjantaisin ja joidenkin viikonloppuisin. Illat ja viilonloputkin sitten kuskataankin kieli vyön alla alakouluikäisiä harrastuskilpailuihin. Ajatellaa mikä vääryys, vaikka vanhemmat kaikkensa uhraavat, olympiamitaleita ei vain näiltä kiittämättömiltä penskoilta tipu.

Norjassa ei todellakaan ole kaikilla puolikas työpäivä perjantaisin, työviikkoaika on n. 3

Puhutaan siksi, että suomalaisilla on aivan vääristynyt käsitys siitä, miten lasten kuuluu harrastaa.

Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että varhainen erikoistuminen yhteen lajiin on haitallista. Alakouluikäisten ei kuulu treenata kuin aikuiset eikä sen ikäisten kilpaurheilusta ole heille mitään hyötyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kuinka moni teistä vanhemmista harrastaa yhtä paljon liikuntaa kuin lapsenne? Tuliko teistä itsestä koskaan huippu-urheilijoita? 

Minä. Varmaan ajallisesti enemmänkin, sillä treenaan maratonille ja myös hoidan perheen koiran lenkitykset. Minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa eikä lapsestakaan todennäköisesti. Ei se silti poista sitä, että harrastukseen sitoutuminen ja panostaminen opettaa paljon esim. työelämässä tarvittavia taitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Itselleni kilpaurheilutaustasta on aina ollut hyötyä työelämässä.

Harrastus ei mun mielestä rinnastu työssäkäyntiin, vaan on vapaaehtoinen itselle mieleinen kiva juttu. Sellaiseen sitoutuminen ja panostaminen ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia työelämän kannalta. Esim. jos työajoissa ei pysty joustamaan urheilutreenien takia, vapaita pitää ajoittaa kilpailujen mukaan, ja välillä tulee saikkua urheiluvammojen takia. Työnantajan kannalta helpompi tapaus on sellainen, jolla ei tällaisia vapaa-ajan sitoumuksia ole. Toki on niitäkin firmoja, joissa pomot ovat urheiluihmisiä ja palkkaavat samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Harrastukset on aika kalliita. Ne samat kulut joutuu maksamaan kävi lapsi niillä tunneilla tai ei.

Riippuen harrastuksesta sitä tuntia ei valttämättä pysty myöskään siirtämään. Sitten on turnaukset ja muut mistä ei sitten todellakaan voi olla pois.

Niin. Sitten pitää vaan miettiä minkä takia niitä harrastuksia maksetaan, lapsen vai harrastuksen takia? En minäkään anna olla pois jos "ei huvita", mutta jos on oikeasti väsynyt, olisi ne kaverin synttärit tai joku muu tärkeä meno, niin sitten tietenkin saa olla pois.

Vierailija kirjoitti:

Miksi 8-vuotiaan harrastuksen pitää edes keskittyä kilpailuun? Norjassa on toisin, alle 13-vuotiaiden harrastukset ei saa olla kilpaurheilua eikä lasten suorituksia vertailla muihin.

Lopputuloksena on se, että meillä urheiluharrastukset loppuvat ennenaikaisesti, Norja on meitä useimmissa lajeissa valovuosia edellä, kun lapsille annetaan kasvurauha.

Norjassa kyllä kilpaillaan jo lapsena mutta alle 10 v. kilpailuissa tuloslistat asetetaan mm. aakkosjärjestyksessä tai kilpailunumerojärjestyksessä, ei siten kenellä on paras aika. Tuloksia ei myöskään julkaista mediassa vaan pelkästään kilpailupaikalla. Alle 12 v. sarjoissa kaikille annetaan palkinto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kuinka moni teistä vanhemmista harrastaa yhtä paljon liikuntaa kuin lapsenne? Tuliko teistä itsestä koskaan huippu-urheilijoita? 

Minä. Varmaan ajallisesti enemmänkin, sillä treenaan maratonille ja myös hoidan perheen koiran lenkitykset. Minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa eikä lapsestakaan todennäköisesti. Ei se silti poista sitä, että harrastukseen sitoutuminen ja panostaminen opettaa paljon esim. työelämässä tarvittavia taitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Itselleni kilpaurheilutaustasta on aina ollut hyötyä työelämässä.

Harrastus ei mun mielestä rinnastu työssäkäyntiin, vaan on vapaaehtoinen itselle mieleinen kiva juttu. Sellaiseen sitoutuminen ja panostaminen ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia työelämän kannalta. Esim. jos työajoissa ei pysty joustamaan urheilutreenien takia, vapaita pitää ajoittaa kilpailujen mukaan, ja välillä tulee saikkua urheiluvammojen takia. Työnantajan kannalta helpompi tapaus on sellainen, jolla ei tällaisia vapaa-ajan sitoumuksia ole. Toki on niitäkin firmoja, joissa pomot ovat urheiluihmisiä ja palkkaavat samanlaisia.

Kukaan muu kuin sinä ei rinnastanyt urheilua ja työntekoa. Minä puhuin siitä, että kilpaurheilussa oppii taitoja, joita myöhemmin tarvitsee työelämässä. Sitoutumista, tavoitteellisuutta, kunnianhimoa ja sen, että onnistumisen eteen pitää tehdä töitä.  Toisekseen eiköhän keskiverto tavoitteellisesti treenaava ja terveellisesti elävä työntekijä ole vähemmän pois kuin sohvaperuna. Näin toimistorottana minulla ei ole koskaan ollut sellaista urheiluvammaa, jonka vuoksi olisin ollut saikulla. Kolmanneksi kaikki ei tee sellaista työtä, jossa pitäisi joustaa työajoissa muiden pään mukaan. Ja muutenkin työ on aikuisen päätehtävä kuten koulu on lapsen. Se tavoitteellinen harrastaminen tehdään koulun/työn ehdoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kuinka moni teistä vanhemmista harrastaa yhtä paljon liikuntaa kuin lapsenne? Tuliko teistä itsestä koskaan huippu-urheilijoita? 

Minä. Varmaan ajallisesti enemmänkin, sillä treenaan maratonille ja myös hoidan perheen koiran lenkitykset. Minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa eikä lapsestakaan todennäköisesti. Ei se silti poista sitä, että harrastukseen sitoutuminen ja panostaminen opettaa paljon esim. työelämässä tarvittavia taitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Itselleni kilpaurheilutaustasta on aina ollut hyötyä työelämässä.

Harrastus ei mun mielestä rinnastu työssäkäyntiin, vaan on vapaaehtoinen itselle mieleinen kiva juttu. Sellaiseen sitoutuminen ja panostaminen ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia työelämän kannalta.

Ehkä ongelma on, että toiset puhuu kilpaurheilusta, toiset harrastuksista.

Oma mielipiteeni ja tutkittuun tietoon perustuva lähtökohta on, että alakoululaisten liikuntaharrastusten ei tulisi olla kilpaurheilua vaan liikuntaharrastuksia.

Sitä kilpaurheilua ehtii harrastaa myöhemminkin, jos se on lapsen valinta sitten.

Miksi aikuisilla on niin suuri tarve kilpaurheiluttaa jo pieniä lapsia vaikka harvoin heidän omatkaan harrastukset perustuu kilpailuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lehdissä on aina juttuja norjalaisesta elämäntavasta. Siellä perjantai on kaikilla puolikas työpäivä. Heti puolen päivän jälkeen perheet suuntaavat mökille. Mökki tai sikäläisittäin hytte on pieni maja vailla mukavuuksia vuoristomaisemassa. Siellä sitten ollaan koko viikonloppu, syödään turskaa, ahavoidutaan ja patikoidaan vuorta ylös ja alas. Lapset kilpailevat totta kai kuka on ekana huipulla. Sunnuntaina tullaan rättiväsyneinä kotiin.

Suomessa ei ole öljyrahastoa, joten kaikkien on pakko tehdä töitä perjantaisin ja joidenkin viikonloppuisin. Illat ja viilonloputkin sitten kuskataankin kieli vyön alla alakouluikäisiä harrastuskilpailuihin. Ajatellaa mikä vääryys, vaikka vanhemmat kaikkensa uhraavat, olympiamitaleita ei vain näiltä kiittämättömiltä penskoilta tipu.

Norjassa ei todellakaan ole kaikilla puolikas työpäivä perjantaisin, työviikkoaika on n. 3

Puhutaan Norjasta siksi, että vaikka lillukanvarsiin ei tartuttaisi, siellä on erilainen elämäntyyli. Lyhempi työviikko, vähemmän lasten kilpailullisia harrastuksia, enemmän perheiden yhteistä aikaa, enemmän ulkoilua, vähemmän ylipainoa. Sitten toisaalta heikompi tuottavuus työelämässä ja heikommat Pisa-tulokset. En osaa sanoa, kumpi malli on parempi lasten ja nuorten mielenterveydelle, mutta veikkaisin Norjaa.

Tässä ketjussa ainakin näyttää olevan sellaisia kilpaurheilun jalostamia tapauksia, että toivon kovasti etten heihin työelämässä törmää.

Toisin kuin nämä kahdeksanvuotiailta sisua ja taistelutahtoa vaativat luulevat, aikuiselämässä pärjäävät parhaiten ne, jotka osaavat olla mukavia.