Lasten harrastusten joustamattomuus?

Musta tämä on ihan karmivaa. 

Oikeasti, monestako tulee joku huippu-urheilija? Ehkä yhdestä monesta tuhannesta. Kuka edes haluaa lapsestaan huippu-urheilijan?!

Mun lapsi pelaa joukkuelajia ja tanssii, mutta kaverisynträrit esim. menee todellakin treenien edelle. Ja joskun jos ei huvita tai jaksa lähteä treeneihin, niin saa jäädä kotiin tai tehdä jotain muuta. 

Tännehän oli tullut mukavan paljon kommentteja! Ja myös erilaisia näkökulmia.

Itse en ole ikinä ollut kiinnostunut kilpaurheilusta, ja siksi kysyinkin näkemyksiänne.

En kritisoi missään nimessä muiden valintoja tai sitä, jos joku lapsi itse haluaa harrastaa ja treenata, enkä sitäkään, jos kannustus siihen tulee vanhemmilta. Oma kokemus lasten kavereilta on se, että heitä harmittaa, ettei pääse vaikka synttäreille, ja ystäväni on ikuisesti traumatisoitunut siitä, miten äitinsä pakotti balettia harrastamaan ja treenaamaan. Näitä on monia puolia. 

Joku kommentoi sitä, etten suostu kuskaamaan lapsia muihin harrastuksiin kuin tallille, koska se olisi omakin harrastus. Kyllä, harrastan itsekin hevosia eri tallilla, mutta ratsastus on lasteni rakkain harrastus, ja yhteen viikkokuskaukseen voin suostua ja sitoutua. Teen välillä pitkiä päiviä, samoin kuin mies, ja perheessä on vain yksi auto. Tämä ja arjen muu pyöritys aiheuttavat sen, etten voi tai kykene enkä edes halua sitoutua muuhun kuskaukseen. Se, mihin kuljetan, voisi olla jokin muukin harrastus, mutta lapset ovat itse valinneet ratsastuksen. Täällä tallit ovat sen verran kaukana, että fillarilla noin pienet eivät sinne jaksa kulkea. Loppujen höntsäharrastusten on löydyttävä kylältä, ja lapset kulkevat niihin itse kävellen tai pyörällä. En näe siinä mitään väärää, kun kansalaisopistot järjestävät esim höntsätanssia tms, ja ne pidetään eri kouluilla max. 3 km meiltä kotoa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Joo ja koulustakin voi lintsata kun ei huvita.

Mitä lajia teidän kakarat harrastaa? Koska jos laji on melkein mitä tahansa muuta kuin "lätkää", tulevat lapsesi työskentelemään normaalissa duunissa kustantaakseen elämisensä. Ei millään tankovoimistelulla tai uinnilla Suomessa elä :D

Rääkkäätte lapsianne turhaan. Ette anna lapsenne nauttia ihmisen parhaasta ajasta: lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastukseen nuorena sitoutuneet ovat vielä opiskeluaikanakin tunnollisia opiskelijoita, harkat matalalla kynnyksellä väliin jättäneistä tulee sitten näitä ns. biletyttöjä.

Väärin. Koulunsa hyvin käyneistä ja koulun etusijalle asettaneista tulevat ne tunnolliset opiskelijat. Tässä on myös kodin arvostuksilla väliä.

 

Väärin. Kymmenien vuosien valmennuskokemuksella voin sanoa, että iso osa huipulle päässeistä on hyviä myös koulussa.

Minkä ammatin he ovat ehtineet itselleen hankkia? 

Urheilija

Eläkeikä on nykyään 65-70 v. Urheilija eläköityy jo reilusti

Jos on ollut tarpeeksi hyvä urheilija niin ei tarvi tehdä mitään kun tilillä on kahdeksan tai yhdeksän numeroinen luku rahaa. Jos taas ei ole niin aina voi opiskella ammatin myös kolme-nelikymppisenä.

Kuskaamisesta ap:lle.

Kyllä meidänkin lapset aloittivat harrastuksensa kävelymatkan päässä. Pian kuitenkin rakkaat harrastukset siirtyivät ensiksi vähän kauemmaksi, sitten vielä kaemmaksi taitojen ja iän kasvaessa. Harrastukset olisi pitänyt lopettaa tai sitten ryhtyä kuskaamaan. Me kuskattiin. Kaiholla muistelen niitä tunteja, joita käytin esikoisen harrastuskuskauksissa. Harvoin sitä muuten olisi saanut viettää kaksin niin paljon aikaa teininsä kanssa jutellen.

Täällä on puhuttu paljon urheilusta. Meidän lapsilla harrastukset ovat tulleet taidepuoleta ja kyllä nekin ovat olleet sitovia. Toki ihan niin paljon ei ole ollut harkkoja, mutta kyllä niissä harkoissa on pitänyt käydä ja haluttu käydä. Jos olen jollekulle sanonut, että ei voida tulla, kun lapsella harrastus, niin en useinkaan ole katsonut tarpeelliseksi juurta jaksaen selittää, miksi paikalla pitää olla. Syitä on monia. Teatteriharrastus ja bändi/yhteissoitto nyt on aika ilmeinen, jos joku on pois, niin aina koko ryhmän harjoittelu kärsii. Usein joku esitys tulossa ja pitäisi saada harjoiteltua niin että kaikki on paikalla. Ja välillä tosiaan niitä esityksiä. Ei niistä voi olla pois tai pitää koko esitys perua (sairausten vuoksi välillä peruttu).

Musiikkiopistossa kaikki opintojen osat (soittotunnit, orkesteri, teoria) ovat pakollisia, eikä niissä etene, jos ei osallistu. Jos esim. teoriatunneilta on pois, opinnot pitää korvata. Jonkun yksittäisen tunnin tietenkin voi kipeänä ola pois, kunhan tekee tehtävät kotona ja suorittaa mahdolliset tunnilla tehdyt testit myöhemmin. Meidän lapsella vaan oli usein teoriaryhmä, joka kokoontui neljän viikon välein neljä tuntia. Yhdestä poissaolosta tuli siis 4 t poissaoloja. Niitä sitten piti korvata osallistumalla johonkin toisen tasoisen ryhmän tunteihin tai toisessa toimipaikassa tms. Tosi hankalaa. 

Soittotunnit tietenkin pystyi joskus siirtämään ja joskus perumaan, mutta ainakin oman lapsen mukaan soittotunnit oli hauskinta, mitä voi tehdä. Siis kaikista maailman asioista soittotunnit olivat parasta. Ei siis todellakaan mielellään jättänyt noita käymättä jonkun kaverisynttärin vuoksi. Kun tunnit lopulta loppuivat, kun lapsi oli 19 v (kaikki mahdollinen suoritettuna musiikkiopistossa tuon soittimen suhteen), niin kyllä siinä oli itku silmässä niin opettajalla kuin oppilaalla.

Sitten vielä on näitä yksittäisiä harrastuspäiviä tai viikonloppuja. Esim. vaikka dubbauskurssi tai rap-viikonloppu. Näissä osallistujamäärät on niin pieniä (siellä omalla kylällä), että usein on yhdestä osallistujasta kiinni, perutaanko koko kurssi. Eli jos meidän lapsi perui, peruttiin kaikkien muidenkin hauskuus. Ja arvata voi, oliko seuraavana vuonna enää meidän kylällä mitään saatavilla.

Meillä on kyllä jätetty harrastuskertoja väliin, mutta huomaan että itsellä se hinta kirpaisee. Yhden harrastuskerran hinta voi olla helposti parikymmentä euroa, niin ei niitä huvikseen jätä väliin sopimalla juuri siihen päälle jotain muuta, varsinkin kun sairauspoissaoloja tulee aina väkisin. Vähän ehkä samaa hölmöä ajattelua kuin joillain ravintolassa, "pakko syödä kun kerran on maksettu kallis hinta".

Lapseni eivät harrasta huipulle huipulle tähdäten, mutta esim. parkourilla ja uimakoululla on hintaa, ja kun harrastus on vain kerran viikossa niin joku flunssa+kaverisynttärit+syysloma tarkoittaa jo lähes kuukauden taukoa neljän kuukauden syyskauteen. 

Vierailija kirjoitti:

Onpa surullista lukea virheellisiä väitteitä. Lajivalintaa ei todellakaan tarvitse tehdä nuorena. Norjassa lajivalinta tehdään vasta pitkälle teini-iässä. Sitä ennen harrastetaan monipuolisesti ja saadaan hyvät valmiudet eri lajeihin.

Suomessa on aivan vinksallaan ajatus siitä, että lapsena pitäisi erikoistua ja kilpailla veren maku suussa. Se on yksi syy, että olemme kaukana Norjasta huippu-urheilussa.

Jo lapsilla esiintyy rasitusvammoja ja jopa murtumia tämän nykyaikaisen liian yksipuolisen treenaamisen takia. Monipuolisuus olisi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeää, siksi laji, jonka lisäksi ei ehdi paljon muuta,  on kyllä lapselle riski. Tiedän, että on lapsia jotka ei muuta tekisikään kun potkisi sitä palloa tai treenaisi jotain voimisteluliikkeitä tms., mutta vanhemman pitäisi ohjata monipuolisuuteen. 

Toki nykyään se vaihtoehto hulluna treenaamiselle ja kokoaikaiselle harrastamiselle tuntuu olevan ruudun ääressä istuminen, joten suo siellä, vetelä täällä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kyllä jätetty harrastuskertoja väliin, mutta huomaan että itsellä se hinta kirpaisee. Yhden harrastuskerran hinta voi olla helposti parikymmentä euroa, niin ei niitä huvikseen jätä väliin sopimalla juuri siihen päälle jotain muuta, varsinkin kun sairauspoissaoloja tulee aina väkisin. Vähän ehkä samaa hölmöä ajattelua kuin joillain ravintolassa, "pakko syödä kun kerran on maksettu kallis hinta".

Lapseni eivät harrasta huipulle huipulle tähdäten, mutta esim. parkourilla ja uimakoululla on hintaa, ja kun harrastus on vain kerran viikossa niin joku flunssa+kaverisynttärit+syysloma tarkoittaa jo lähes kuukauden taukoa neljän kuukauden syyskauteen. 

Sama ollut itsellä. Erityisesti yksityisen puolen harrastustunnit voivat olla useita kymppejä per kerta. Kyllä se harmittaa, kun useampikin kerta jää väliin (kun aina niitä sairastumisiakin). Sitten taas, jos harrastus tulee taiteen perusopetuksen kautta, ovat harrastusmaksut per tunti pienempiä, mutta näissä taas on se etenemisvelvollisuus (ja enemmän tunteja). Eli paikan menettää, jos ei etene opinnoissa. Musiikkiopistossa saa muistaakseni yhtenä vuonna olla ilman riittäviä suorituksia koko opintojen aikana.

T. 145

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan valitettavasti näin on että lajista riippuen, poissaolo kostautuu tavalla tai toisella. Lätkän pelaaja ei saa peliaikaa ja voimistelija ei saa paikkaa kisoissa. 

Minun tyttäreni on harrastanut joukkuevoimistelua 6 vuotta, on nyt kutosella. Treenit on viidesti viikossa ja kisakaudella kisat lisäksi. Syksyllä ja keväällä. Kun ei treenata, liimataana strasseja ja harjoitellaan kampausta. Pois ei saa olla kuin sairaana tai kisapaikka ohjelmassa menee. 

Tässä on minusta huvittavinta, että voimistelusta on tyyliin "hyötyä" ehkä liikunnanopettajana ja loput päätyy sairaanhoitajiksi tai muihin tavallisiin ammatteihin.

En tajua tässä lajissa niin totista suhtautumista asiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kans on nuori joukkuevoimistelussa. Siihen pitää tosiaan sitoutua ennalta, ainoastaan sairaana ollaan pois. Lapsi on 8v.

Muu elämä loppuu, kun joukkuevoimistellaan? Kuulostaa hirveälle. 

Koulu, harrastukset ja ystävät. Mitä muuta sillä nuorella pitäisi olla? 

Siinäkin on jo liikaa monelle. Jos se 3-4 harrastuskertaa viikossa on ok 8-vuotiaalle, jolla on 20 tuntia koulua viikossa, voi tilanne olla jo ihan eri 13-vuotiaalla, jolla on koulua ainevalinnoista riippuen vähintään 30 tuntia viikossa, pidemmät koulumatkat ja kasvupyrähdys voimia viemässä. Yleensä tuossa vaiheessa urheiluseuroissa painetaan vain lisää kaasua ja nostetaan treenikertojen määrää. Jos nuori on ollut kahdeksasta kolmeen koulussa, pidetään itse

Tästä syystähän ne harrastukset teini-iässä loppuu. Ei jaksa ja haluaa ennättää tehdä muutakin kuin koulu ja harrastukset. Pahimmillaan tulee joku vamma joka estää harrastamisen, tätäkin tapahtuu kun lapset treenaa liian kovaa. Sitten voikin käydä niin, että muutama vuosi sitten 5 kertaa viikossa treenannut lapsi ei liikukaan 15-vuotiaana yhtään, kun ne treenit on jäänyt pois eikä ole oppinut muunlaista liikuntatapaa ollenkaan. Kaveripiiri vaihtuu kun ne harrastuskaverit jää, pahimmillaan ei ollenkaan hyvällä tavalla. 

Onhan joitain kilpaharrastuksia, joihin ei hyväksytä muuta syytä poissaololle kuin sairastuminen. Itse olen sitä mieltä, että liika tiukkuus tappaa valtaosan innon. Jos joutuu kokemaan, että harrastus estää osallistumasta kivoihin juttuihin, pian haluaa lopettaa harrastuksen. Meillä lapsi saa itse valita osallistuuko harrastukseen vai kaverin synttäreihin yms. Toki valmennus haluaa sitovat ilmoittautumiset harjoituksia edeltävän päivän aikana, joten yllättäviin menoihin ei sitten voi mennä. Sairastumiset toki eri asia.

Itse lapsena treenasin kahta lajia niin, että melkeinpä joka ilta oli treenit, joskus kahdetkin samana iltana. Ja kesät asuin kentällä. Lisäksi, koska rakastin toista lajia, treenasin kaiket illat itsekseni tekniikkaa. En koe, että olisin siitä mennyt jotenkin rikki, ystävät löytyivät joukkueharrastuksesta ja koko ajan oppi lisää, pärjäsi paremmin kun treenasi enemmän, samoin kavereita sai lisää, kun kierrettiin muualla Suomessa. Teini-iässä iski todellisuus siitä, miten paljon täytyy uhrata, jos haluaa menestyä aikuisena. Ei ollut rahkeita siihen, ja muut asiat alkoivat kiinnostaa. En ole noita kahta lajia enää aikuisiällä harrastanut, mutta olen treenannut muita lajeja. 

 

Omat lapset ovat myös harrastaneet urheilua, liikuttu ollaan aina, esim. kauppamatkat pyörällä. Lapset ovat olleet liikunnallisia, urheilu on ollut heille luonnollista. Kaikkea on saanut kokeilla, ja kun ei huvita mennä johonkin, se alkaa olla merkki siitä, että se asia ei sitten enää kiinnosta. Musiikin puolella tuli suoraa palautetta, että jos ei treenaa soitinta, sitä ei opi soittamaan. Ja annettiin ymmärtää, että täytyy tehdä valinta, jatkaako vai lopettaa. Urheilussa voi valita, jatkaako kilpaa vai alkaako harrastaa tai höntsää.

Vaikka lapset harrastaa, on se minulle, ja monille vanhemmille ihan selvää, että siitä harvemmin tulee ammatti tai sen kummoisempaa. Mutta toisaalta tiedän itse, mitkä asiat siinä antaa niin paljon elämään juttuja, että se vaan on osa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä kans on nuori joukkuevoimistelussa. Siihen pitää tosiaan sitoutua ennalta, ainoastaan sairaana ollaan pois. Lapsi on 8v.

Tämä on se syy, miksi en omaa 9v lastani ole uskaltanut voimisteluseuraan laittaa, vaikka tykkäisi ja varmaan pärjäisi ihan hyvin. Tähän saakka on ollut kansalaisopiston voimisteluryhmissä ja nyt on menossa sirkuksen akrobatiatunneille. Paljon tervehenkisempää menoa, voimisteluseurassa tosiaan heti kun vähän edistyy, alkaa treenimäärät kasvaa ja sitoutumisvaatimuksia tulla.

Vierailija kirjoitti:

Huh. Ja minä kun olen ajatellut, että lapset harrastavat, koska se on heidän mielestään kivaa, eikä siksi, että heille jo suunnitellaan suurin piirtein ammattilaisuraa vanhempien puolesta,

Ja totuus on kuitenkin se, että valtaosasta ei ikinä tule mitään ammattilaista.

En lukenut kaikkia kommentteja. Omat lapset ovat viides- ja seiskaluokkalaisia. Nuorempi on Suomen huipulla joukkuepelissä pääkaupunkiseudulla, vanhempi treenaa kilpasarjassa yksilölajeissa.

Meillä on periaate, että kaverisynttäreille mennään, kun kutsu käy. Olen lukenut tarpeeksi näistä lapsista, joiden synttäreille ei kukaan kutsuttu tule, ja me emme kuulu tähän joukkoon vaan aina mennään. Sama näyttäisi myös pätevän joukkueen muihin lapsiin.

Joukkueen pelaajien poissaolojen syitä ovat tuolla sovelluksessa esim. "mummolassa", "reissussa", "väsynyt kouluviikon jälkeen" plus tietenkin sairastumiset/ loukkaantumiset, ja itsekin olen perunut lapsen treeniosallistumisen esim. syyllä "palautuu", jos lapsi on väsynyt. Silti tai ehkä juuri siksi nuoremman lapsen joukkue on huipulla.

Meillä on käytössä myös kimppakyytirinki, jotta elämä ei ole pelkkää kyytimistä, lapset pyöräilevät harrastuksiin ja nykyisin menevät myös bussilla.

Moni urheilukiimaisista ei lisäksi ymmärrä, että enää ei riitä että on hyvä/ yksi parhaista lajissa. Imago ja näkyvyys vaikuttaa myös paljon. Huippu-urheilijoiden (muut kuin lätkä/ jalkapallo mm-tasolla) suuret tulet eivät niinkään tule pelaamisesta, vaan markkinoinnista, sponsoreilta ym. Jos ei ole näkyvyyttä -> et saa sponsoreita. Vaikka olisit maailman paras telinevoimistelija, niin aika heikosti on hyviä sponsoreita, ellet ole paljon näkyvillä somessa ym. Se on näille firmoille kuitenkin vain yksi markkinointipaikka muiden joukossa. Se mistä saa eniten hyöytyä on se mitä kanavaa käytetään.

Fanipiiri on siis tärkeä. Sillä seurat saa katsojia ja mainostajan hyötyä panokselleen. Loppuviimein vähän huonompi mutta karismaattinen ja ihailtu on paremmassa asemassa rahallisesti kuin teknisesti paras. Näkihän tuon olympialaisissakin, ettei pelkkä voitto hirveästi näkyvyyttä saanut tai jäänyt kenellekkään mieleen. Kumpi saa sponsorin? Toiseksi tullut tunnettu ampuja vai voittaja jonka nimeä kukaan ei muista..

Lapseni olivat pari vuotta sitten mukana näytelmäpiirissä ja heti alkuun muistutettiin, että loppunäytelmään pääsevät mukaan vain ne, jotka voivat siihen sitoutua, näytelmää ei voida esittää niin, että osa ei ole sitä harjoitellut. Aluksi harrastus oli kaikenlaista improvisaatiota ja tunteiden ilmaisua äänellä, mitä ei ehkä hoksannut osaksi näytelmää, mutta kun vähitellen alkoi roolijako, läsnäolopakko syveni. Muutama lapsi menetti puheroolinsa siksi, että ei pitänyt harrastusta tärkeänä, silloin päätyi avuksi lavastukseen tms. ja sehän tietenkin kirpaisi. Vanhemmat soittivat ohjaajalle, että ei se yksi kerta merkitse mitään, mutta ohjaaja oli jyrkkä: tämä on harrastus, jossa opetellaan myös yksilön vastuuta yhteisöstä.

Joten jos ap:n lapset käyvät ratsastamassa, sillä ei ole merkitystä kenellekään muulle kuin niille lapsille, heille se on puhdasta hauskanpitoa vailla vastuuta ja yrittäjälle pitää yleensä maksaa niistäkin tunneista, joille ei osallistu, mutta mikä tahansa ryhmäharrastus on sellainen, jossa jokaisella on oma tehtävänsä. Jos koripalloporukasta yksi on koko ajan muissa jutuissa, mutta haluaa mukaan höntsäkisareissulle, ei ole oikein muuta joukkoetta kohtaan, että mukana on yksi, joka ei ole harjoitellut, koska ei tämä niin vakavaa ole.

Lainaukset eivät toimi, mutta tuosta huippu-urheilijan eläköitymisestä 35-40-vuotiaana. Ei ole mikään ideaalitilanne, että ihminen on tuon ikäisenä niin rikas, että voi jättäytyä pois töistä. Urheilijat monet tippuvat tyhjän päälle ja jos rahaa on, ei ole motivaatiota kouluttautua. Liian vapaa-ajan surullisen moni täyttää sitten päihteillä, varsinkin elämyshakuinen persoona, koita monet huippu-urheilijat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Kuskaamisesta ap:lle.

Kyllä meidänkin lapset aloittivat harrastuksensa kävelymatkan päässä. Pian kuitenkin rakkaat harrastukset siirtyivät ensiksi vähän kauemmaksi, sitten vielä kaemmaksi taitojen ja iän kasvaessa. Harrastukset olisi pitänyt lopettaa tai sitten ryhtyä kuskaamaan. Me kuskattiin. Kaiholla muistelen niitä tunteja, joita käytin esikoisen harrastuskuskauksissa. Harvoin sitä muuten olisi saanut viettää kaksin niin paljon aikaa teininsä kanssa jutellen.

Täällä on puhuttu paljon urheilusta. Meidän lapsilla harrastukset ovat tulleet taidepuoleta ja kyllä nekin ovat olleet sitovia. Toki ihan niin paljon ei ole ollut harkkoja, mutta kyllä niissä harkoissa on pitänyt käydä ja haluttu käydä. Jos olen jollekulle sanonut, että ei voida tulla, kun lapsella harrastus, niin en useinkaan ole katsonut tarpeelliseksi juurta jaksaen selittää, miksi paikalla pitää olla. Syitä on monia. Teatteriharrastus ja bändi/yhteissoitto nyt on

Missä on se kylä, jossa on kaikkea tuota? Meillä on kylällä 600 asukasta, perinteiseksi kyläksi olemme kohtalaisen iso, mutta noin monipuolista harrastustoimintaa on vain kuntakeskuksessa, ei kylällä.

Täällä on monta kertaa korostettu, että ei ole reilua, että joku joka on toistuvasti poissa harjoituksista, pääsisi mukaan peleihin.

Mutta entäpä toisinpäin? Omalla lapsellani on monta harrastusta, ja hän haluaisi vielä jalkapalloonkin. Mutta häntä kiinnostaa treenaaminen ja juokseminen, ei pelit. Ja me itse haluaisimme viikonloppuisin tehdä jotain muuta. Onko yhtä tuomittavaa, jos on mukana treeneissä muttei käy kaikissa peleissä? Seura on iso ja ikäluokassa monta joukkuetta, joten yhdestä ihmisestä touhu tuskin on kiinni.