Lasten harrastusten joustamattomuus?
Kysyn mielenkiinnosta teidän, lastenne ja lastenne harrastusten järjestäjien suhtautumista harrastuksiin osallistumiseen.
Tuttavapiirissäni on useita perheitä, joissa päiväkoti- tai ala-asteikäisten lasten harrastukset on niin kiveen hakattuja, ettei niistä voi koskaan poiketa.
Esim. hyvän ystäväni kanssa on ehkä kolme vuotta jo puhuttu ratsastusvaelluksesta "joku viikonloppu", mutta koskaan tämä ei ole toteutunut, sillä ystäväni on jatkuvasti kuskaamassa poikaansa jäähallille, joka viikonloppu. Poika on nyt tokaluokkalainen.
Oman nyt 3.luokkalaisen tyttäreni synttäreiltä jää aina muutama lapsi pois, koska heillä on ratsastusta/koripalloa/luistelua/salibandya tms. muuta, tavalliset treenit siis, samaan aikaan.
Minulla oli äskettäin ylimääräisiä lippuja tapahtumaan, johon lapseni kaveri olisi halunnut myös, mutta vaikka lipun olisi saanut ilmaiseksi, ei siihen saanut tyttö osallistua, koska luistelutreenit osui samaan aikaan. Kyse tokaluokkalaisesta.
Olenko minä jotenkin huono/lepsu vanhempi, kun meillä kyllä ratsastustuntia voi siirtää tai treeneihin jättää menemättä, jos tulee vaikka kaverien synttäreitä tai muita tapahtumia. Vai onko joissain lajeissa harrastaminen (Huom. Puhun ala-asteikäisistä) tosiaan niin vakavaa, ettei niistä saa olla poissa? Miten itse suhtaudutte lastenne harrastuksiin?
Samaan hengenvetoon lisään, etten ole suostunut yleiseksi autonkuljettajaksi lapsilleni, vaikka harrastetoiveita toki löytyisin. Tallille vien kerran viikossa, mutta loppujen harrastusten on löydyttävä samalta kylältä jotta niihin voi itse liikkua. Ehkä tämä kertoo suhtautumisestani harrastuksiin, ja sitä miksen aivan ymmärrä tuota lasten harrastusten joustamattomuutta.
Kommentit (1107)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on ihan oikeasti perheitä, jotka laittavat lasten harrastusyhteisön omien ystäviensä ja sukulaistensa edelle. Tältäkin palstalta olen lukenut, miten siellä jäähallilla on se aito ja oikea yhteisö, samanhenkisempi kuin lasten isovanhemmat tai serkut.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapsi loukkaa itsensä tai vain kyllästyy kuusi päivää viikossa nielevään lajiin.
Mun isä pyörii edelleen kentillä vaikka mä lopetin jo lähes 30-vuotta sitten aktiiviurani. Toki itsekin viellä satunnaisesti käyn esim veteraanikisoissa. Kiitos iskä, kun jaksoit ja jaksat edelleen antaa aikaasi lapsille ja nuorille.
Luulen vähän, että tässäkin asiassa kyse on kauteudesta.
No totta hitossa olen kateellinen, kun omien l
Sulla ei ole tukiverkkoa, muiden lasten pitää jäädä kotiin kaivamaan sitä nenäänsä?
Olen syntynyt 70-luvulla ja olin yhtä sitoutunut harrastukseeni, kuin ovat omat lapsenikin. Olen pahoillani siitä, että sulle tulee paha mieli, kun kasvatan lapseni siihen, jos johonkin lähdetään mukaan siihen myös sitoudutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli AP suostuu kuskaamaan vain tallille, koska se on myös hänen harrastuksensa. Ehkä kannattaisi kuunnella lasten toiveita harrastusten suhteen.
Tai sitten se on perheen tyttären/suosikkilapsen harrastus. Poika kävelköön jäähallille tai jääköön kotiin.
Ainakin meillä päin suositellaan, että urheiluharrastuksiin tultaisiin kävellen tai pyörällä jos suinkin mahdollista. Joten sehän on palvelus pojalle pistää hänet liikkumaan. Olisi tietysti tytöllekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on ihan oikeasti perheitä, jotka laittavat lasten harrastusyhteisön omien ystäviensä ja sukulaistensa edelle. Tältäkin palstalta olen lukenut, miten siellä jäähallilla on se aito ja oikea yhteisö, samanhenkisempi kuin lasten isovanhemmat tai serkut.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapsi loukkaa itsensä tai vain kyllästyy kuusi päivää viikossa nielevään lajiin.
Mun isä pyörii edelleen kentillä vaikka mä lopetin jo lähes 30-vuotta sitten aktiiviurani. Toki itsekin viellä satunnaisesti käyn esim veteraanikisoissa. Kiitos iskä, kun jaksoit ja jaksat edelleen antaa aikaasi lapsille ja nuorille.
Luulen vähän, että tässäkin asiassa kyse on kauteudesta.
Lapsi on lähtenyt mukaan 3-vuotiaana ja pitää olla sitoutunut 18-vuotiaaksi, kunnes siirtyy isän puulaakiseuraan? Vai sitoudutaanko kaudeksi kerrallaan ja kysytään ensin lapselta riittääkö vielä motivaatio?
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on ihan oikeasti perheitä, jotka laittavat lasten harrastusyhteisön omien ystäviensä ja sukulaistensa edelle. Tältäkin palstalta olen lukenut, miten siellä jäähallilla on se aito ja oikea yhteisö, samanhenkisempi kuin lasten isovanhemmat tai serkut.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapsi loukkaa itsensä tai vain kyllästyy kuusi päivää viikossa nielevään lajiin.
Voisiko joku tulla hakemaan tuon nykyään sanan pois sanakirjasta?
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on ihan oikeasti perheitä, jotka laittavat lasten harrastusyhteisön omien ystäviensä ja sukulaistensa edelle. Tältäkin palstalta olen lukenut, miten siellä jäähallilla on se aito ja oikea yhteisö, samanhenkisempi kuin lasten isovanhemmat tai serkut.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapsi loukkaa itsensä tai vain kyllästyy kuusi päivää viikossa nielevään lajiin.
Tai mitä tapahtuu, kun lapsen taidot ei enää riitä siihen kilpajoukkueeseen, vaan tipahtaa harrastepuolelle. Karsintoja tehdään vuosittain.
-ohis
En nyt löydä linkkiä, mutta tästä asiasta on tehty ihan tutkimusta. Suomessa sitoudutaan liian varhain yhteen liikuntalajiin. Se ei tuo menestystä myöhemmällä iällä. Tärkeämpää olisi liikkua monipuolisesti.
Kauhistuttaa tuo kirjoitus voimistelua aktiivisesti harrastavan tytön vanhemmalta. Tiesitkö, että monella voimistelijalla on jo teini-iässä niin pahoja kulumia, että harrastus on pakko lopettaa?
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta suhtautumiseni lasten harrastuksiin oli samanlainen, kun ap:lla. Toinen lapsista löysi itselleen mieluisan harrastuksen vasta n. 10 vuotiaana (monenlaista kokeiltiin). Harrastuksesta tuli lopulta ammatti ja hän menestyy hyvin kilpaillulla alalla ammattilaisena erittäin hyvin. Hänen sisäinen motivaationsa oli moottorina ja hän todellakin sitoutui harrastukseen täysillä. Ei hän silti jättänyt muuta elämää elämättä.
Toinen harrasti eri juttuja ja lopulta jätti liian vaativaksi käyvän harrastuksen. Hän kuitenkin on saanut monipuolista osaamista eri alueilta ja hyödyntää ja kehittää nyt oppimaansa omissa opinnoissaan ja tulevassa ammatissaan.
70-luvulla syntynyt numero 82 on sikäli poikkeuksellinen ikäpolvensa edustaja, ettei hän oikein osaa lukea. Yleensä tuon ikäiset ihmiset ymmärtävät melko hyvin kirjoitettua tekstiä.
Kenenkään muun ei tarvitse jäädä kotiin siksi, että minun lapseni joskus jäävät. Hoidamme itse harrastuspalapelin. Mutta tuntuu että urheilupuolella voitaisiin välillä paremmin ymmärtää, että perheillä voi olla monenlaisia menoja etenkin viikonloppuisin.
Lisäksi taideharrastus saattaa välillä olla lapselle itselleen jopa tärkeämpi kuin liikuntaharrastus, ja silti olisi hyvä että lapsella olisi mahdollisuuksia harrastaa molempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on ihan oikeasti perheitä, jotka laittavat lasten harrastusyhteisön omien ystäviensä ja sukulaistensa edelle. Tältäkin palstalta olen lukenut, miten siellä jäähallilla on se aito ja oikea yhteisö, samanhenkisempi kuin lasten isovanhemmat tai serkut.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapsi loukkaa itsensä tai vain kyllästyy kuusi päivää viikossa nielevään lajiin.
Mun isä pyörii edelleen kentillä vaikka mä lopetin jo lähes 30-vuotta sitten aktiiviurani. Toki itsekin viellä satunnaisesti käyn esim veteraanikisoissa. Kiitos iskä, kun jaksoit ja jaksat edelleen antaa aikaasi lapsille ja nuorille.
Luulen vähän, että tässäkin as
Lapsi on lähtenyt mukaan 3-vuotiaana ja pitää olla sitoutunut 18-vuotiaaksi, kunnes siirtyy isän puulaakiseuraan? Vai sitoudutaanko kaudeksi kerrallaan ja kysytään ensin lapselta riittääkö vielä motivaatio?
-ohis
Siten, että lopettamisesta on vähiten haittaa muille eli otetaan myös muut huomioon.
Vierailija kirjoitti:
Onpa surullista lukea virheellisiä väitteitä. Lajivalintaa ei todellakaan tarvitse tehdä nuorena. Norjassa lajivalinta tehdään vasta pitkälle teini-iässä. Sitä ennen harrastetaan monipuolisesti ja saadaan hyvät valmiudet eri lajeihin.
Suomessa on aivan vinksallaan ajatus siitä, että lapsena pitäisi erikoistua ja kilpailla veren maku suussa. Se on yksi syy, että olemme kaukana Norjasta huippu-urheilussa.
Tässä lienee se syy, miksi norjalaiset eivät pärjää ns. varhaisen erikoistumisen lajeissa, kuten telinevoimistelussa ja taitoluistelussa. Jotkut lajit vaan vaan vaatii erikoistumista aikaisemmin ja toisten rinnalla voi harjoittaa muitakin lajeja. Itse olen kolmisenkymmentä vuotta pyörinyt junioriurheilun parissa eri tehtävissä ja olen nähnyt pitkälle menneitä urheilijoita niin aikaisten erikoistuneiden kuin myöhään lajivalinnan tehneiden keskuudessa. Eli tässäkin lienee se kultainen keskitie on paras ratkaisu.
Viime talvena ruodittiin tv:ssä Suomen surkeaa hiihtomenestystä. Keskustelussa todettiin, että tämä Suomen verenmaku suussa treenaaminen normaalielämästä erillään on yksi suuri ero verrattuna esim. Norjaan. Norjalaisten lasten ja aikuisten elämässä hiihto on läsnä pienestä pitäen ilman vaatimusta menestyä. Asiantuntijat pitivät tätä yhtenä suurena syynä norjalaisten kansainväliselle dominoinnille hiihtolajeissa. Harrastajien joukossa kasvaa sitten näitä Kläboja ja hänen takanaankin riittää volyymia voittaa muiden maiden iivoniskaset.
Katson juuri Urheilulukio-sarjaa, jossa seurataan neljää lupaavaa nuorta urheilijaa. Yksi heistä on tehnyt ison määrän ikautensa Suomen ennätyksiä. Hän ei ollut lajivalintaansa tehnyt ennen kuin 14-vuotiaana. Siihen saakka kuvioissa oli useita eri harrastuksia.
Toinen näistä nuorista aloitti oman lajinsa viidesluokkalaisena. Siihen saakka hän keskittyi musiikkiharrastukseensa. Siihen nähdenkin tuntuu kummalliselta, että jotkut 8-vuotiaiden vanhemmat elää jonkun yhden lajin ympärillä ja muu elämä jää.
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntynyt numero 82 on sikäli poikkeuksellinen ikäpolvensa edustaja, ettei hän oikein osaa lukea. Yleensä tuon ikäiset ihmiset ymmärtävät melko hyvin kirjoitettua tekstiä.
Kenenkään muun ei tarvitse jäädä kotiin siksi, että minun lapseni joskus jäävät. Hoidamme itse harrastuspalapelin. Mutta tuntuu että urheilupuolella voitaisiin välillä paremmin ymmärtää, että perheillä voi olla monenlaisia menoja etenkin viikonloppuisin.
Lisäksi taideharrastus saattaa välillä olla lapselle itselleen jopa tärkeämpi kuin liikuntaharrastus, ja silti olisi hyvä että lapsella olisi mahdollisuuksia harrastaa molempia.
Kerro toki miten niitä viikonloppujen menoja voisi ymmärtää paremmin? Tuleeko mieleen joku ratkaisu?
Meillä kans on nuori joukkuevoimistelussa. Siihen pitää tosiaan sitoutua ennalta, ainoastaan sairaana ollaan pois. Lapsi on 8v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa surullista lukea virheellisiä väitteitä. Lajivalintaa ei todellakaan tarvitse tehdä nuorena. Norjassa lajivalinta tehdään vasta pitkälle teini-iässä. Sitä ennen harrastetaan monipuolisesti ja saadaan hyvät valmiudet eri lajeihin.
Suomessa on aivan vinksallaan ajatus siitä, että lapsena pitäisi erikoistua ja kilpailla veren maku suussa. Se on yksi syy, että olemme kaukana Norjasta huippu-urheilussa.
Tässä lienee se syy, miksi norjalaiset eivät pärjää ns. varhaisen erikoistumisen lajeissa, kuten telinevoimistelussa ja taitoluistelussa. Jotkut lajit vaan vaan vaatii erikoistumista aikaisemmin ja toisten rinnalla voi harjoittaa muitakin lajeja. Itse olen kolmisenkymmentä vuotta pyörinyt junioriurheilun parissa eri tehtävissä ja olen nähnyt pitkälle menneitä urheilijoita niin aikaisten erikoistuneiden kuin myöhään lajivalinnan tehneiden keskuudessa. Eli tässäkin li
Niitä lajeja, jotka ei vaadi varhaista erikoistumista, on kuitenkin enemmän. Varhaisen erikoistumisen lajeja on mm. voimistelu ja taitoluistelu. Norja pärjää lähes kaikessa muussa. Suomessa erikoistutaan liian aikaisin yhteen lajiin silloinkin, kun siitä ei ole mitään hyötyä ja norjalaiset lyövät suomalaiset mennen tullen näissä lajeissa.
Varhainen erikoistuminen johtaa usein loukkaantumisiin ja urheilun lopettamiseen kokonaan murrosikäisenä. Alakouluikäisten kilpaurheilusta puolestaan ei ole mitään hyötyä.
Meillä ei enää ole tuonikäisiä lapsia. Aiemmin kuin oli, niin jos oli jotkut sähly-tai futisharkat, niistä sai jäädä pois jos siihen olisi sattunut synttärit tai joku tapahtuma tms. Samoin orkesterista. Ainoa, mistä meillä ei jääty pois, oli soittotunnit. Soittoharrastus oli kallis, ja opetusta vain kerran viikossa. Jos siihen sattui jonkun synttärit niin silloin mentiin synttäreille myöhässä.
Lehdissä on aina juttuja norjalaisesta elämäntavasta. Siellä perjantai on kaikilla puolikas työpäivä. Heti puolen päivän jälkeen perheet suuntaavat mökille. Mökki tai sikäläisittäin hytte on pieni maja vailla mukavuuksia vuoristomaisemassa. Siellä sitten ollaan koko viikonloppu, syödään turskaa, ahavoidutaan ja patikoidaan vuorta ylös ja alas. Lapset kilpailevat totta kai kuka on ekana huipulla. Sunnuntaina tullaan rättiväsyneinä kotiin.
Suomessa ei ole öljyrahastoa, joten kaikkien on pakko tehdä töitä perjantaisin ja joidenkin viikonloppuisin. Illat ja viilonloputkin sitten kuskataankin kieli vyön alla alakouluikäisiä harrastuskilpailuihin. Ajatellaa mikä vääryys, vaikka vanhemmat kaikkensa uhraavat, olympiamitaleita ei vain näiltä kiittämättömiltä penskoilta tipu.
Ymmärrän hyvin että mummoja/ kevyemmin harrastavien lasten perheitä tai lapsettomia kavereita närästää kilpaurheilevien perheiden valinnat ja prioriteetit. Mieluummin pitäisi viettää aikaa suvun kanssa/ kaverisynttäreillä/ viinitellen vaikkapa festareilla.
Omat lapseni ovat jo pitkällä teini-iässä ja molemmilla on tavoitteellinen harrastus joskaan kumpikaan ei tule itseään näillä lajeilla aikuisina elättämään.
Harrastukset on tuoneet lapsille laajat kaveripiirit, terveet elämäntavat ja sinkikkyyttä myös koulunkäyntiin. Me vanhemmat ollaan hyödynnetty lasten harrastusaika tarkasti omiin treeneihin, esim punttis ja lenkkeily ja koen itse että saan valtavasti virtaa arkeen näistä hetkistä fyysisesti ja psyykkisesti.
Oikean elämän ja palstan alapeukutuksista huolimatta, vuosien jälkeenkään en tekisi toisin enkä vaihtaisi päivääkään pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntynyt numero 82 on sikäli poikkeuksellinen ikäpolvensa edustaja, ettei hän oikein osaa lukea. Yleensä tuon ikäiset ihmiset ymmärtävät melko hyvin kirjoitettua tekstiä.
Kenenkään muun ei tarvitse jäädä kotiin siksi, että minun lapseni joskus jäävät. Hoidamme itse harrastuspalapelin. Mutta tuntuu että urheilupuolella voitaisiin välillä paremmin ymmärtää, että perheillä voi olla monenlaisia menoja etenkin viikonloppuisin.
Lisäksi taideharrastus saattaa välillä olla lapselle itselleen jopa tärkeämpi kuin liikuntaharrastus, ja silti olisi hyvä että lapsella olisi mahdollisuuksia harrastaa molempia.
Kerro toki miten niitä viikonloppujen menoja voisi ymmärtää paremmin? Tuleeko mieleen joku ratkaisu?
Ratkaisu viestin 82 kysymykseesi on ihan se, että elät omaa elämääsi ja teet miten teille parhaiten sopii. Minun vuokseni ei kenenkään tuntemattoman ihmisen tarvitse harrastaa tai jäädä kotiin kaivamaan nenäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Lehdissä on aina juttuja norjalaisesta elämäntavasta. Siellä perjantai on kaikilla puolikas työpäivä. Heti puolen päivän jälkeen perheet suuntaavat mökille. Mökki tai sikäläisittäin hytte on pieni maja vailla mukavuuksia vuoristomaisemassa. Siellä sitten ollaan koko viikonloppu, syödään turskaa, ahavoidutaan ja patikoidaan vuorta ylös ja alas. Lapset kilpailevat totta kai kuka on ekana huipulla. Sunnuntaina tullaan rättiväsyneinä kotiin.
Suomessa ei ole öljyrahastoa, joten kaikkien on pakko tehdä töitä perjantaisin ja joidenkin viikonloppuisin. Illat ja viilonloputkin sitten kuskataankin kieli vyön alla alakouluikäisiä harrastuskilpailuihin. Ajatellaa mikä vääryys, vaikka vanhemmat kaikkensa uhraavat, olympiamitaleita ei vain näiltä kiittämättömiltä penskoilta tipu.
Mikään perjantai ei selitä norjalaisten menestystä. Norjassa lapset harrastavat koulun jälkeen. Vanhemmat ei yleensä kuskaa vaan harrastukset on lähellä ja niihin mennään omin nokkineen koulusta.
Illat on perheen yhteistä aikaa ja silloin voidaan myös käydä liikkumassa perheenä. Samoin viikonloppuisin perheet liikkuvat yhdessä.