Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastusten joustamattomuus?
Kysyn mielenkiinnosta teidän, lastenne ja lastenne harrastusten järjestäjien suhtautumista harrastuksiin osallistumiseen.
Tuttavapiirissäni on useita perheitä, joissa päiväkoti- tai ala-asteikäisten lasten harrastukset on niin kiveen hakattuja, ettei niistä voi koskaan poiketa.
Esim. hyvän ystäväni kanssa on ehkä kolme vuotta jo puhuttu ratsastusvaelluksesta "joku viikonloppu", mutta koskaan tämä ei ole toteutunut, sillä ystäväni on jatkuvasti kuskaamassa poikaansa jäähallille, joka viikonloppu. Poika on nyt tokaluokkalainen.
Oman nyt 3.luokkalaisen tyttäreni synttäreiltä jää aina muutama lapsi pois, koska heillä on ratsastusta/koripalloa/luistelua/salibandya tms. muuta, tavalliset treenit siis, samaan aikaan.
Minulla oli äskettäin ylimääräisiä lippuja tapahtumaan, johon lapseni kaveri olisi halunnut myös, mutta vaikka lipun olisi saanut ilmaiseksi, ei siihen saanut tyttö osallistua, koska luistelutreenit osui samaan aikaan. Kyse tokaluokkalaisesta.
Olenko minä jotenkin huono/lepsu vanhempi, kun meillä kyllä ratsastustuntia voi siirtää tai treeneihin jättää menemättä, jos tulee vaikka kaverien synttäreitä tai muita tapahtumia. Vai onko joissain lajeissa harrastaminen (Huom. Puhun ala-asteikäisistä) tosiaan niin vakavaa, ettei niistä saa olla poissa? Miten itse suhtaudutte lastenne harrastuksiin?
Samaan hengenvetoon lisään, etten ole suostunut yleiseksi autonkuljettajaksi lapsilleni, vaikka harrastetoiveita toki löytyisin. Tallille vien kerran viikossa, mutta loppujen harrastusten on löydyttävä samalta kylältä jotta niihin voi itse liikkua. Ehkä tämä kertoo suhtautumisestani harrastuksiin, ja sitä miksen aivan ymmärrä tuota lasten harrastusten joustamattomuutta.
Kommentit (1107)
Kyllä siellä Norjassakin silmillä katsomalla näkee, kuka on juoksukilpailussa ensimmäisenä maalissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Kyllä sen liikunnallisen elämäntavan oppii todennäköisemmin tavallinen, mitään harrastamaton nuori, joka fillaroi kaverien kanssa
Sekä niitä harrastajanuoria että harrastamattomia on erilaisia. Paljon taitaa loppujen lopuksi olla kiinni vanhempien antamasta esimerkistä ja kasvatuksesta, kummassakin tapauksessa. Jos tosiaan ulkoistetaan kaikki liikuntakasvatus sinne harrastuksen pariin ja kuskataan autolla ovelta ovelle niin eipä siinä kovin liikunnallista elämäntapaa opeteta. Osa niistä lätkänuorista tosiaan lopettamisensa jälkeen siirtyy niitten pleikanpelaajien joukkoon, osa ei. Osa nuorista jotka ei harrasta tavoitteellisesti urheilua liikkuu paljon, osa ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."
Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.
Musiikkiopisto on koulu josta saa tutkinnon. Joten tietenkin sen eteen pitää soiton lisäksi opiskella teori
Minä olen yksi keskeyttäjä. Lopetin teininä kun tajusin, että en oikeasti ole riittävän lahjakas siihen, vaan opettelu muuttui väkisin soittamiseksi. En olisi tehnyt sillä tutkinnolla yhtään mitään.
Tämä seuraava tarina on tosi.
Meillä on pieni alakoululainen, jolle jalkapallo on tärkeintä maailmassa. Treenit ovat 1,5 h kahdesti viikossa, pelejä ei hänellä vielä ole. Treenien jälkeen lapsi jää aina potkimaan jalkapalloa puoleksi tunniksi tai tunniksi joukkuekavereiden kanssa. Meistä vanhemmista jompikumpi joutuu käytännössä joka päivä lähikentälle potkimaan lapsen kanssa. Kavereitakin on usein menossa mukana. Varovasti arvioiden lapsi potkii palloa sellaiset 12 tuntia viikossa, aina omasta tahdosta ja vaatimuksesta.
No nyt reilun viikon päästä on tulossa kaverin synttärit. Kaveri ei pelaa jalkapalloa, ja synttärit ovat osittain päällekkäin treenien kanssa. Ehdotin lapselle, että hän voisi käydä ensin tunnin treeneissä ja mennä sitten vähän myöhässä synttäreille. Lapsi ilmoitti hyvin jämäkästi, että tietenkin hän jättää jalkapallotreenit väliin ja menee hyvissä ajoin synttäreille.
Tällainen on prioriteettijärjestys tällä lapsella, jota ei ole koskaan painostettu suuntaan tai toiseen, ja jolla on erittäin korkea motivaatio jalkapalloon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."
Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.
Musiikkiopisto on koulu josta saa tutkinnon. Joten tietenkin sen eteen pitää soiton lisäksi opiskella teori
Muuten musiikkiopistossakin keskeyttämisprosentti on aika huikea, mutta se voisi olla toisen keskustelun aihe.
Miksei se olisi tämänkin keskustelun aihe, harrastus kuin harrastus? Tosiaan, moni jättää opinnot kesken kun käyvät liian vaativaksi eikä kiinnosta enää panostaa. Toisaalta ainakin oman kaupungin musiikkiopistossa (jossa mun 9v soittaa), on myös avointa toimintaa jossa voi soittaa tähtäämättä tutkintoon. Ja toisaalta ainakin oman lapsen soittimessa nämä alkuvuodet on varsin rentoa menoa ja suunniteltu niin, että ne teoriaopinnotkin olisi lapsille kivoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
🤣🤣🤣!
mitä joku 9-vuotias tietää huipulle pääsemisestä? Nämähän ovat vain ja ainoastaan vanhempien unelmia.
Voidaan toki puhua musiikkiopistostakin. Omat lapseni ovat aina tykänneet teoriasta, eikä esiintyminenkään ole ollut ongelma, mutta rankimpia ovat olleet orkesteriprojektit, jotka ovat vaatineet paljon sitoutumista ja kokonaisia intensiiviviikonloppuja - käytännössä erittäin paljon paikallaan istumista ja odottelua - ja sitten toisaalta melko voimakasta melua.
Varmaankaan tällaisia projekteja ei kaikissa musiikkiopistoissa ole, mutta isossa oppilaitoksessa, joka kouluttaa ihmisiä ammattiin, niitä on, ja oma lapseni on ehkä lykätty liian nuorena sellaisiin. Ja näissäkin on usein ollut kyse siitä, että musiikkiopiston aikuiset ovat halunneet tehdä jotain suurta ja näyttävää. Ja se, että joku pääsee nuorella iällä noihin mukaan, on vanhastaan ollut joissa piireissä tarjous, josta ei voi kieltäytyä.
Eli musiikkiopistoja koskee ihan sama juttu kuin urheiluakin. Aikuisten tulisi miettiä, mikä on lasten edun mukaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten musiikkiopistossakin keskeyttämisprosentti on aika huikea, mutta se voisi olla toisen keskustelun aihe.
Mikä on ymmärrettävää, koska ei seitsemän vuotias vielä voi tajuta mitä läpipääsy vaatii. Itse rämmin läpi vaan siksi, etten halunnut jättää jotain kesken. Myös ainakin omana aikana soitto oli vahvasti klassista ja opettajat tarkkoja itäeurooppalaisia, nykyään ehkä saa soittaa muutakin ja meno muutenkin rennompaa.
ja toiset taas ihmettelee miksi kukaan viitsii nähdä vaivaa kuskatakseen lapsia harrastuksiin kun ei niistä ammattilaisia kuitenkaan tule.
Kuskata kuutta päivää viikossa yhteen. Kukaan tuskin kyseenalaistaa harrastuksia itsessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väite, että tavoitteellinen urheilija ei voisi olla anorektikko, on yksiselitteisesti väärä. Tavoitteellisten urheilijoiden keskuudessa syömishäiriöt ovat yleisempiä kuin koko väestössä. Lähde: Duodecim. Anorektikot ovat tehneet junioriurheilussa paljon loistavia suorituksia, jopa ikäluokkansa ennätyksiä. Pitkälle tuolla tavalla ei tietenkään pötki, mutta se on taas toinen tarina.
Tämä lähti siitä, että joku väitti voimistelun vievän lapset syömishäiriöihin, kun siellä lajin pääpaino on vain ulkonäössä ja vartalossa (mitä tuubaa).. Jos katsoo vaikkapa tämän hetken SM joukkuevoimistelijoita, niin siellä ei ole ainuttakaan tikkulaihaa nuorta naista. Sellaiset ei pärjää jotka laihduttaa lihaksensakin pois.
Väite, että voimistelu johtaa aina anoreksiaan, on paskanpuhumista. Valmentajat puhuvat myös terveellisestä ruoasta, ihan yhtä lailla kuin miesvaltaisissakin lajeissa, ja väitän että tosissaan kisaavat syövät terveellisemmin kuin keskiverto-palstamamma.
"Tämähän on höpöhöpöä. Anorektisten voimistelijoiden haastatteluja on julkaistu vaikka kuinka. Tästähän on ollut julkista kohua, kun valmentajat on punnineet tyttöjä ja vaatineet mm. kuvaamaan kaiken syömänsä ja muuta pimeää. Voimistelussa nimenomaan."
Suomessa? Nykyään? Ei kuulosta tutulta. Entisestä itä-blokista muistan näitä, mutta se ei ole tätä päivää. Voitaisko siirtää myös asenteet tähän päivään? Nykyään on ihan turvallista antaa lapsen harrastaa vaikka sitä kisavoimistelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väite, että tavoitteellinen urheilija ei voisi olla anorektikko, on yksiselitteisesti väärä. Tavoitteellisten urheilijoiden keskuudessa syömishäiriöt ovat yleisempiä kuin koko väestössä. Lähde: Duodecim. Anorektikot ovat tehneet junioriurheilussa paljon loistavia suorituksia, jopa ikäluokkansa ennätyksiä. Pitkälle tuolla tavalla ei tietenkään pötki, mutta se on taas toinen tarina.
Tämä lähti siitä, että joku väitti voimistelun vievän lapset syömishäiriöihin, kun siellä lajin pääpaino on vain ulkonäössä ja vartalossa (mitä tuubaa).. Jos katsoo vaikkapa tämän hetken SM joukkuevoimistelijoita, niin siellä ei ole ainuttakaan tikkulaihaa nuorta naista. Sellaiset ei pärjää jotka laihduttaa lihaksensakin pois.
Väite, että voimistelu johtaa aina anoreksiaa
Mutta laji on silti hyvin ulkonäkökeskeinen ja jos et automaattisesti ole oikeaa kokoluokkaa, olet henkisesti kovilla.
Sama tietysti monessa muussakin lajissa, mutta se ei ole yhtä näkyvää. Jalkapallossa ja jääkiekossa treeni muokkaa enemmän automaattisesti siihen mitä vaaditaan. Voimistelussa, baletissa, painissa ja vaikka mäkihypyssä voi joutua tekemään itse enemmän oikean koon eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kerran valmentaja ei pysty valmentamaan useamman tasoisia lapsia yhtä aikaa, niin pitäisikö kieltää urheilu taitavimmilta, etteivät he vie valmennusresursseita muilta?
Vaikea se on olla vaikka salissa kolmessa paikkaa yhtä aikaa. 10 salin toisessa päässä, 10 keskellä ja 10 salin toisessa päässä. Mitenpä näitä kaikkai valmennat yksinäsi?
Tavoitteellisessa ei näin tehdäkään. Rahaa tiskiin ja lapsi sellaiseen seuraan, jossa valmentajalle maksetaan palkkaa siitä, että valmentaa yhtä ryhmää kerrallaan. Helvetin rutisijat. Ongelmat on ratkaistavissa, jos tuon nyt oikeasti kokee ongelmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsi halusi aikoinaan uimakoulun jatkokurssille, jota oli 10 krt (maalis-toukokuussa) sunnuntaisin. Kysyin lapselta (oli silloin tokalla luokalla) haluaako hän varmasti mennä kurssille, jos esim. sattuu kaverisynttäreitä samalle hetkelle. Sanoin suoraan, että en maksa kurssia, jos on sieltä JATKUVASTI pois. Halusi ehdottomasti kurssille (tykkäsi tuolloin erityisen paljon uimisesta) ja ilmoitti jättävänsä synttärit sitten väliin.
Meillä tuli 7 synttärikutsua noille "uimakurssi" päiville. Kahdet synttärit jäi menemättä, kun aikataulu meni päällekkäin. Kysyin kyllä lapselta kumpaan menee, mutta valitsi uinnin. En sitten tiedä muistiko tuota aiemmin tekemäänsä "lupausta". Muilla kerroilla ehti molempiin, kun aikataulut eivät menneet päällekkäin.
Olisi ollut aika kurjaa jättää 7 uintikertaa väliin 10:stä noiden kutsujen vuoksi. Mitä hyötyä siitä kurssista olisi edes ollut, jos osallistuu vain parille ke
Juuri näin. Se ettei pääse kaikille synttäreille, ei välttämättä tarkoita että lasta näännytetään jossain kisaharrastuksessa. Syy voi olla juuri noin rationaalinen.
Minulla oli kaksikin kaveria lapsuudessa/nuoruudessa, jotka harrastivat urheilua tosimielellä. Olivat yksilölajien harrastajia ja he kyllä osallistuivat kaveriensa synttäreille. Se on katsos kaksipuolista. Jos on kavereita eikä osallistu mihinkään yhteisiin juttuihin niin kohta ei enää kutsuta mihinkään. Se, että sulla on harjoitukset ei tarkoita sitä, että ne vie koko päivän.
Vierailija kirjoitti:
"Tämähän on höpöhöpöä. Anorektisten voimistelijoiden haastatteluja on julkaistu vaikka kuinka. Tästähän on ollut julkista kohua, kun valmentajat on punnineet tyttöjä ja vaatineet mm. kuvaamaan kaiken syömänsä ja muuta pimeää. Voimistelussa nimenomaan."
Suomessa? Nykyään? Ei kuulosta tutulta. Entisestä itä-blokista muistan näitä, mutta se ei ole tätä päivää. Voitaisko siirtää myös asenteet tähän päivään? Nykyään on ihan turvallista antaa lapsen harrastaa vaikka sitä kisavoimistelua.
Kannattaisiko nyt ensin pitää faktat mielessä? Miltäs nämä kuulostavat? Itäblokki nimeltä Suomi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väite, että tavoitteellinen urheilija ei voisi olla anorektikko, on yksiselitteisesti väärä. Tavoitteellisten urheilijoiden keskuudessa syömishäiriöt ovat yleisempiä kuin koko väestössä. Lähde: Duodecim. Anorektikot ovat tehneet junioriurheilussa paljon loistavia suorituksia, jopa ikäluokkansa ennätyksiä. Pitkälle tuolla tavalla ei tietenkään pötki, mutta se on taas toinen tarina.
Tämä lähti siitä, että joku väitti voimistelun vievän lapset syömishäiriöihin, kun siellä lajin pääpaino on vain ulkonäössä ja vartalossa (mitä tuubaa).. Jos katsoo vaikkapa tämän hetken SM joukkuevoimistelijoita, niin siellä ei ole ainuttakaan tikkulaihaa nuorta naista. Sellaiset ei pärjää jotka laihduttaa lihaksensakin pois.
Väite, että voimistelu johtaa aina anoreksiaa
Tutkimusten mukaan syömishäiriöt voimistelijoilla on erittäin yleisiä. Lisäksi viime vuosina on useita tapauksia tullut ilmi, joissa valmentajat painostaa voimistelijoita syömään vähemmän.
Linkkejä on tänne keskusteluun laitettu, mutta ilmeisesti jotkut ei millään suostu uskomaan.
Suurin ongelma lapsilla on ruutuaika, liikkumattomuus ja huono ruokavalio. Joten sikäli kaikki liikuntaharrastaminen on kotiinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kerran valmentaja ei pysty valmentamaan useamman tasoisia lapsia yhtä aikaa, niin pitäisikö kieltää urheilu taitavimmilta, etteivät he vie valmennusresursseita muilta?
Vaikea se on olla vaikka salissa kolmessa paikkaa yhtä aikaa. 10 salin toisessa päässä, 10 keskellä ja 10 salin toisessa päässä. Mitenpä näitä kaikkai valmennat yksinäsi?
Tavoitteellisessa ei näin tehdäkään. Rahaa tiskiin ja lapsi sellaiseen seuraan, jossa valmentajalle maksetaan palkkaa siitä, että valmentaa yhtä ryhmää kerrallaan. Helvetin rutisijat. Ongelmat on ratkaistavissa, jos tuon nyt oikeasti kokee ongelmaksi.
Ja tästä päästään taas siihen, miksi sitä olympiamenestystä ei tule. Jos harrastus tapahtuu pienestä pitäen palkatun ammattivalmentajan kanssa, tulee siitä niin kallista, että suurimmalla osalla perheistä lompakko tai arvomaailma eivät taivu touhuun. Siinä menetetään todennäköisesti ne yksilöt, joilla olisi oikeasti mahdollisuuksia huipulle. Se kun on kiinni aivan muista ominaisuuksista kuin vanhempien maksuhalusta.
Vai voisiko syy-seuraussuhde olla niin päin, että mitä enemmän lapsi nauttii, sitä parempi hänestä lopulta tulee? Otetaan nyt jälleen esimerkiksi ne norjalaiset, joita ei alakouluikäisinä edes pistetä paremmuusjärjestykseen.