Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pitäisi jakaa kahteen osaan. Jotkut puhuu jostain höntsä/harraste/leikki-jutuista ja toinen osa puhuu kunnon urheilusta missä tavoitteena on saavuttaa jotain ja voittaa. Ne ovat täysin eri asioita ja molemilla leireillä on oikeus omaan näkemykseen.

Niin on. Höntsääjät ei vain ymmärrä sitä tosissaan urheilemista. Eihän täällä tosissaan urheilevat tuomitse höntsääjiä, paitsi niitä jotka ehdoin tahdoin haluaa höntsätä siellä tosissaan tekevien porukassa.

Tosi söpö tämä uusin haukkumasana höntsä. Sitä sopii käyttää ihan kaikkiin, jotka tekevät asiat eri tavalla, vaikka vain iloisemmin.

Tosiasia on, että vaikka siellä urheiluseurassa olisi pelkästään niitä tosissaan tekeviä, niin riidan te saisitte kumminkin aikaan. Ehkä jopa vielä pahemman. Kai luitte Ylen jutun noista jalkapallokentän laidalla lapsille hävyttömyyksiä huutelevista vanhemmista. Eivät olleet mitään höntsääjiä he.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä se lapsen ilo siinä harrastamisessa tulee? Siitä, että hän oppii, osaa ja onnistuu. Kahteen ensimmäiseen tarvitaan harjoittelua ja kolmas on sen seuraus. En usko, että pesäpallojunnu nauttii kovin paljon jos ei osu koskaan palloon.

Lapsen ilo tulee leikin kautta, siitä että hän omaehtoisesti oppii koko ajan uusia asioita. Toivon ettei sinulla ole lähipiirissäsi lapsia, jos ajattelet että lapsen ilo vaatii harjoittelua. Ilon kuuluisi olla läsnä kaikessa, mitä lapsi tekee.

Onko harjoittelu mielestäsi ilotonta touhua? Et ole tainnut juuri junioriurheilua seurata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä se lapsen ilo siinä harrastamisessa tulee? Siitä, että hän oppii, osaa ja onnistuu. Kahteen ensimmäiseen tarvitaan harjoittelua ja kolmas on sen seuraus. En usko, että pesäpallojunnu nauttii kovin paljon jos ei osu koskaan palloon.

Lapsen ilo tulee leikin kautta, siitä että hän omaehtoisesti oppii koko ajan uusia asioita. Toivon ettei sinulla ole lähipiirissäsi lapsia, jos ajattelet että lapsen ilo vaatii harjoittelua. Ilon kuuluisi olla läsnä kaikessa, mitä lapsi tekee.

Onko harjoittelu mielestäsi ilotonta touhua? Et ole tainnut juuri junioriurheilua seurata.

Toki mulla on urheilevia lapsia, ja siksi kauhistuttaakin noin kaavamainen ja suorituskeskeinen käsitys lapsen ilosta.

Jännä juttu että ne ovat nimenomaan liikuntaharrastukset joista ei missään nimessä saa olla poissa, ja samaan aikaan pyöritetään valtakunnallista kampanjaa jossa valistetaan siitä miten lapset jättävät 11-vuotiaana liikuntaharrastuksensa kohtuuttomien vaatimusten takia. Tulee sellainen kutina että ne ovat niitä vaahtosuisia lätkä- ja luisteluvanhempia jotka tahtovat Stiina-Santeristaan olympialupauksen vaikka väkisin, eivät harrastuksen pyörittäjät tai lapset itse.

Suunnistaa voi iltarasti-iltana tai viikon sisällä sen jälkeen omatoimisesti. Tosi ihana harrastus. 😍

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu että ne ovat nimenomaan liikuntaharrastukset joista ei missään nimessä saa olla poissa, ja samaan aikaan pyöritetään valtakunnallista kampanjaa jossa valistetaan siitä miten lapset jättävät 11-vuotiaana liikuntaharrastuksensa kohtuuttomien vaatimusten takia. Tulee sellainen kutina että ne ovat niitä vaahtosuisia lätkä- ja luisteluvanhempia jotka tahtovat Stiina-Santeristaan olympialupauksen vaikka väkisin, eivät harrastuksen pyörittäjät tai lapset itse.

Ei, suomalainen lapsi ei lopeta liikuntaharrastusta keskimäärin 11-vuotiaana.

"Valtion liikuntaneuvoston blogisarjan artikkelissa esitettiin tammikuussa 2024 väite, että suomalaiset lapset lopettaisivat urheiluseuratoiminnan keskimäärin 11-vuotiaana (Backlund, 2024). Luku on hämmästyttävä. Onneksi kyseessä on väärinkäsitys. Väittämä pohjautuu Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa (LIITU) -tutkimukseen, jonka viimeisimmässä versiossa tosiaan todetaan, että vastaajat olivat lopettaneet urheiluseurassa harrastamisen keskimäärin 11-vuotiaana. (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2023, s. 89.) Kyseistä lausetta edeltävästä virkkeestä käy ilmi, että tässä tarkoitetaan kuitenkin vain niiden 915-vuotiaiden vastaajien keskimääräistä seuraharrastamisen lopettamisikää, jotka olivat päättäneet harrastamisen kyselyhetkeen mennessä. Suurin osa lapsista ei ollut lopettanut, osa ei vielä aloittanutkaan.

Urheiluseuraharrastuksen lopettaneiden lasten keskimääräinen lopettamisikä riippuu lähinnä siitä, minkä ikäisiltä kysytään. 15-vuotiailta kysyttäessä lopettamisikä on väkisinkin alle 15, ja 9-vuotiailta kysyttäessä lopettamisikä on väistämättä alle 9 vuoden. Keskiarvo vieläpä eri-ikäisisiltä saaduista lopettamisikävastauksista ei ehkä olekaan tunnuslukuna kovin hyödyllinen. Jos esimerkiksi nykyistä useamman urheiluseurassa 15-vuotiaana mukana olevan harrastaminen olisikin päättynyt jo 14-vuotiaana, tunnusluku paradoksaalisesti olisi parantunut, vaikka tilanne oikeasti olisi huonontunut."

https://arena.jamk.fi/fi/arena-public/suomalaiset-nuoret-eivat-lopeta-l…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä se lapsen ilo siinä harrastamisessa tulee? Siitä, että hän oppii, osaa ja onnistuu. Kahteen ensimmäiseen tarvitaan harjoittelua ja kolmas on sen seuraus. En usko, että pesäpallojunnu nauttii kovin paljon jos ei osu koskaan palloon.

Mä harrastin lapsena vuosia pesistä ja lentopalloa, vaikka olin objektiivisesti niissä todella huono. En osunut usein palloon tai saanut sitä varmaan koskaan verkon yli. Hauskaa oli silti eikä itselle paljon sopivampia lajeja ollut tarjolla. 

Selvästikin siellä ympärillä on ollut mukavia lapsia ja viisaita aikuisia, kun sinulle on jäänyt noin mukavat muistot. Nyt varmaan joku tulee mölisemään, miten olet tuhonnut toisten ilon ja uranäkymätkin olemalla huono.

Tai sitten kyseessä on ollut asi

Jep. Ei pienissä kylissä ainakaan silloin muuta ollutkaan. Eikä todellakaan mitään ammattiohjaajia. Mutta lapsuuden liikuntaharrastusten tuomasta peruskunnosta ja rutiinista on apua aikuisena(kin). Ammatti sitten jostain ihan muusta. 

Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."

Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu että ne ovat nimenomaan liikuntaharrastukset joista ei missään nimessä saa olla poissa, ja samaan aikaan pyöritetään valtakunnallista kampanjaa jossa valistetaan siitä miten lapset jättävät 11-vuotiaana liikuntaharrastuksensa kohtuuttomien vaatimusten takia. Tulee sellainen kutina että ne ovat niitä vaahtosuisia lätkä- ja luisteluvanhempia jotka tahtovat Stiina-Santeristaan olympialupauksen vaikka väkisin, eivät harrastuksen pyörittäjät tai lapset itse.

Kyllä harjoituspakko on myös monissa teattereissa, konservatoriolla ja musiikkiopistolla. Suomessa vain unohdetaan usein, että taidettakin voi harrastaa ja myös tavoitteellisesti.

Omasta nuoruudesta muistan että musiikkiopistolla ja konservatoriolla oli vielä tiukempi meno kuin urheilijoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pitäisi jakaa kahteen osaan. Jotkut puhuu jostain höntsä/harraste/leikki-jutuista ja toinen osa puhuu kunnon urheilusta missä tavoitteena on saavuttaa jotain ja voittaa. Ne ovat täysin eri asioita ja molemilla leireillä on oikeus omaan näkemykseen.

Niin on. Höntsääjät ei vain ymmärrä sitä tosissaan urheilemista. Eihän täällä tosissaan urheilevat tuomitse höntsääjiä, paitsi niitä jotka ehdoin tahdoin haluaa höntsätä siellä tosissaan tekevien porukassa.

Tosi söpö tämä uusin haukkumasana höntsä. Sitä sopii käyttää ihan kaikkiin, jotka tekevät asiat eri tavalla, vaikka vain iloisemmin.

Tosiasia on, että vaikka siellä urheiluseurassa olisi pelkästään niitä tosissaan tekeviä, niin riidan te saisitte kumminkin aikaan. Ehkä jopa vielä pahemman. Kai luitte Ylen jutun no

Höntsä ei ole mikään uusi sana. Urheilupiireissä sitä on käytetty aina ja sillä on viitattu niihin, jotka tekee ilman suurempia tavoitteita omaksi ilokseen. Sillä ei ole negatiivista latausta paitsi maksimissaan kuulijan korvien välissä.

Meillä tytät aloitti luistelukoulun ihan sen vuoksi, että oppii luistelemaan riittävän hyvin ettei sitten esim koululiikunnassa tule fiilis että ottaa joka kerta päähän pistää luistimet jalkaan, sillä varsinkin etelä-suomessa talvisin ei juuri muuta liikuntatunneilla harrasteta kuin luistelua, ja ainakin sen 9 vuotta! Se se on todella syvältä. No, nyt on harrastettu luistelua siinä kehittyen 4 vuotta, ja siis hän kuuluu nyt muodostelman kilpailuryhmään. Harjoituksia on 4 päivänä viikossa, yhteensä 7 tuntia. Ihan hitosti kolmosluokan aloittavalle, itse aikuisena juuri ja juuri saan aikaa nipisteltyä sieltä täältä että pääsen jumppaan noin 4 tuntia viikossa. Ihan päälaellaan tämä mittasuhde. Mutta kun, eipä löydy harrastelijaryhmää että hei kävisin luistelemassa ohjatusti kerran viikossa, että taito kehittyisi sitä mukaa. Ei valmentajia/ohjaajia ja varsinkaan kalliita jäävuoroja sellaiseen jaella! Ja se on sääli. Eikä tarvitse sanoa edes että on muuten hintavaa tämä harrastaminen. No olen sanonut lapselle, että osaa kyllä jo luistella riittävän hyvin ja saa lopettaa harrastuksen aivan milloin haluaa, niin hän ei halua lopettaa koska ensisijaisia ovat luistelukaverit ja toissijaista vasta itse luistelu näin aktiivisesti. Jätämme kyllä välillä harjoituksia välistä kun lapsesta näkee että enää ei paukut riitä, tai on esim ne kaverin synttärit.

Vierailija kirjoitti:

Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."

Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.

Teit lapsellesi valtavan karhunpalveluksen, kun annoit lopettaa. Nyt hän pelkää esiintymistä lopunikäänsä. Meilläkin lapsi pitää eräästä urheilulajista ja siinä myös kilpaillaan. Ei olisi halunnut kilpailla, koska pelotti ja jännitti. Juteltiin, miten on täysin normaalia jännittää ja miten elämässä tulee eteen paljon tilanteita joissa jännittää. Ja siitä miten voittaja olo on, kun tilanne on ohi. Nykyään menee kisoihin hyvällä mielellä (vaikka edelleen hiukan jännittää) ja olen aivan varma, että hänen mahdollisuutensa selvitä esim pääsykokeista tai työhaastatteluista ovat valovuosia edellä niitä lapsia, joita ei ole altistettu koskaan jännitykselle. 

Meistä vanhemmista kumpikaan ei koettanut elää olematonta urheilu-uraansa todeksi lasten kautta, saatikka rakentanut omaa identiteettiään valmennusorganisaatioissa toimimisen varaan. Jos mukulaa ei huvittanut niin sitten mukulaa ei huvitttanut ja sillä siisti. Tämä päti kaikkiin harrastuksiin, muskarista futikseen. Näin lasten jo muutettua omilleen voin melkoisella varmuudella sanoa että he ovat olleet tyytyväisiä elämäänsä vanhempiensa hoteissa.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Nuorten kanssa pitäisi kyse olla harrastuksesta jolla ei ole mitään tekemistä kilpailujen kanssa. Sitten ne jotka haluaa kilpailla voisivat mennä omaan kerhoonsa (joka ei ole verovaroin tuettu).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Nuorten kanssa pitäisi kyse olla harrastuksesta jolla ei ole mitään tekemistä kilpailujen kanssa. Sitten ne jotka haluaa kilpailla voisivat mennä omaan kerhoonsa (joka ei ole verovaroin tuettu).

Niin ne meneekin. Sinne vain tunkee myös niitä jotka ei halua sitoutua ilmeisesti statuksen takia.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytät aloitti luistelukoulun ihan sen vuoksi, että oppii luistelemaan riittävän hyvin ettei sitten esim koululiikunnassa tule fiilis että ottaa joka kerta päähän pistää luistimet jalkaan, sillä varsinkin etelä-suomessa talvisin ei juuri muuta liikuntatunneilla harrasteta kuin luistelua, ja ainakin sen 9 vuotta! Se se on todella syvältä. No, nyt on harrastettu luistelua siinä kehittyen 4 vuotta, ja siis hän kuuluu nyt muodostelman kilpailuryhmään. Harjoituksia on 4 päivänä viikossa, yhteensä 7 tuntia. Ihan hitosti kolmosluokan aloittavalle, itse aikuisena juuri ja juuri saan aikaa nipisteltyä sieltä täältä että pääsen jumppaan noin 4 tuntia viikossa. Ihan päälaellaan tämä mittasuhde. Mutta kun, eipä löydy harrastelijaryhmää että hei kävisin luistelemassa ohjatusti kerran viikossa, että taito kehittyisi sitä mukaa. Ei valmentajia/ohjaajia ja varsinkaan kalliita jäävuoroja sellaiseen jaella! Ja se on sääli. Eikä tarvitse sanoa edes

Minoreista kannattaa vaihtaa kansallisiin noviiseihin. Treenaavat vähemmän ja ovat tavallaan tulokkaiden ja minorien välillä. Kansallinen sarja on juuri niille jotka haluaa tehdä vähän. Etelä-Suomessa vielä hyvin tarjontaa. Jos teidän seurassa ei ole ko joukkuetta, naapurissa varmasti on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."

Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.

Teit lapsellesi valtavan karhunpalveluksen, kun annoit lopettaa. Nyt hän pelkää esiintymistä lopunikäänsä. Meilläkin lapsi pitää eräästä urheilulajis

Ei esiintyminen pakolla auta jännitykseen. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pitäisi jakaa kahteen osaan. Jotkut puhuu jostain höntsä/harraste/leikki-jutuista ja toinen osa puhuu kunnon urheilusta missä tavoitteena on saavuttaa jotain ja voittaa. Ne ovat täysin eri asioita ja molemilla leireillä on oikeus omaan näkemykseen.

Niin on. Höntsääjät ei vain ymmärrä sitä tosissaan urheilemista. Eihän täällä tosissaan urheilevat tuomitse höntsääjiä, paitsi niitä jotka ehdoin tahdoin haluaa höntsätä siellä tosissaan tekevien porukassa.

Kun puhutaan alakoululaisista, harrastuksen ei pidä olla tosissaan urheilua vaan Norjan malliin leikinomaista. Tosissaan urheilu kuuluu myöhemmälle iälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu että ne ovat nimenomaan liikuntaharrastukset joista ei missään nimessä saa olla poissa, ja samaan aikaan pyöritetään valtakunnallista kampanjaa jossa valistetaan siitä miten lapset jättävät 11-vuotiaana liikuntaharrastuksensa kohtuuttomien vaatimusten takia. Tulee sellainen kutina että ne ovat niitä vaahtosuisia lätkä- ja luisteluvanhempia jotka tahtovat Stiina-Santeristaan olympialupauksen vaikka väkisin, eivät harrastuksen pyörittäjät tai lapset itse.

Ei, suomalainen lapsi ei lopeta liikuntaharrastusta keskimäärin 11-vuotiaana.

"Valtion liikuntaneuvoston blogisarjan artikkelissa esitettiin tammikuussa 2024 väite, että suomalaiset lapset lopettaisivat urheiluseuratoiminnan keskimäärin 11-vuotiaana (Backlund, 2024). Luku on hämmästyttävä. Onneksi kyseessä on väärinkäsitys. Väittämä pohjautuu Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa (LII

No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."

Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.

Teit lapsellesi valtavan karhunpalveluksen, kun annoit lopettaa. Nyt hän pelkää esiintymistä lopunikäänsä. Meilläkin lapsi pitää eräästä urheilulajis

Ei ole vaikuttanut elämänlaatua heikentävästi. Laulaminen on se missä hän tietää olevansa hyvä, ja pienestä pitäen omaehtoisesti halusi esiintyä milloin missäkin, jos vain oli kyse epävirallisista tapahtumista. Soittokin sujuu ja kiinnostaa edelleen, mutta vain omaksi iloksi. Ammatiksi ei sitä halunnut, siksi tavoitteellinen ja liian rankkatahtinen osallistuminen kuormitti häntä ja vei ilon harrastuksesta muutamaksi vuodeksi. Työympäristössä vastaantuleviin esilläoloihin hän on koulinut itseään.