Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastusten joustamattomuus?
Kysyn mielenkiinnosta teidän, lastenne ja lastenne harrastusten järjestäjien suhtautumista harrastuksiin osallistumiseen.
Tuttavapiirissäni on useita perheitä, joissa päiväkoti- tai ala-asteikäisten lasten harrastukset on niin kiveen hakattuja, ettei niistä voi koskaan poiketa.
Esim. hyvän ystäväni kanssa on ehkä kolme vuotta jo puhuttu ratsastusvaelluksesta "joku viikonloppu", mutta koskaan tämä ei ole toteutunut, sillä ystäväni on jatkuvasti kuskaamassa poikaansa jäähallille, joka viikonloppu. Poika on nyt tokaluokkalainen.
Oman nyt 3.luokkalaisen tyttäreni synttäreiltä jää aina muutama lapsi pois, koska heillä on ratsastusta/koripalloa/luistelua/salibandya tms. muuta, tavalliset treenit siis, samaan aikaan.
Minulla oli äskettäin ylimääräisiä lippuja tapahtumaan, johon lapseni kaveri olisi halunnut myös, mutta vaikka lipun olisi saanut ilmaiseksi, ei siihen saanut tyttö osallistua, koska luistelutreenit osui samaan aikaan. Kyse tokaluokkalaisesta.
Olenko minä jotenkin huono/lepsu vanhempi, kun meillä kyllä ratsastustuntia voi siirtää tai treeneihin jättää menemättä, jos tulee vaikka kaverien synttäreitä tai muita tapahtumia. Vai onko joissain lajeissa harrastaminen (Huom. Puhun ala-asteikäisistä) tosiaan niin vakavaa, ettei niistä saa olla poissa? Miten itse suhtaudutte lastenne harrastuksiin?
Samaan hengenvetoon lisään, etten ole suostunut yleiseksi autonkuljettajaksi lapsilleni, vaikka harrastetoiveita toki löytyisin. Tallille vien kerran viikossa, mutta loppujen harrastusten on löydyttävä samalta kylältä jotta niihin voi itse liikkua. Ehkä tämä kertoo suhtautumisestani harrastuksiin, ja sitä miksen aivan ymmärrä tuota lasten harrastusten joustamattomuutta.
Kommentit (1107)
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Höpsis. Tyypillisesti harrastuksiin kuljetetaan autolla eikä pyörällä. Yhteen lajiin keskittyvä harrastaminen johtaa siihen, että liikunta jää kokonaan kun harrastus loppuu.
Parempi olisi harrastaa monipuolisesti ja erikoistua johonkin lajiin vasta myöhemmin kuin alakoulussa. Silloin liikunnallinen elämäntapa on paljon todennäköisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Kyllä sen liikunnallisen elämäntavan oppii todennäköisemmin tavallinen, mitään harrastamaton nuori, joka fillaroi kaverien kanssa heittelemään frisbeegolfia tai uimaan, kuin se nuuskaava jäkispoika, jota mamma ajelee jäähallin ovelle.
Täällä on kritisoitu liian pienten lasten tavoitteellista urheilua juuri siitä syystä, että se rikkoo kropan ja itsetunnon ja samalla totuttaa siihen, että aikuiset ympärillä koko ajan kertovat mitä tehdä. Jossain vaiheessa elämää täytyy itse keksiä tekemisensä.
Kuka on Suomessa huippu? Lauri Markkanen, Lasse Viren ja se tennispelaaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Kyllä sen liikunnallisen elämäntavan oppii todennäköisemmin tavallinen, mitään harrastamaton nuori, joka fillaroi kaverien kanssa heittelemään frisbeegolfia tai uimaan, kuin se nuuskaava jäkisp
No ei tämä nyt ihan näin mustavalkoista ole. Minulla on kaksi nuorta, joista molemmat harrastaneet jäälajeja. Toinen lopetti 8. luokan alussa, toinen lopettaa jossain vaiheessa 9. luokkaa. Molemmat ovat myös pienimuotoisesti harrastaneet muita lajeja, perheenä käydään joskus laskettelemassa, kesällä uidaan, pelataan tennistä ja opetellaan golfia. Toinen lajinsa lopettanut on tosi innokas urheilija edelleen. Harrastaa monipuolisesti mutta vähemmän kuin ennen. Suosikkilaji on kuntosali. Toiselta ei varmasti myöskään urheilu lopu, kun lopettaa. En tiedä ketään nuorta, jonka päälaji on loppunut, joka ei enää harrastaisi liikuntaa.
Olympialaisissa nähtiin, miten huipulle päästään vain kuljettamalla alakouluikäisiä lapsia kaikki herran viikonloput harkkoihin ja kilpailuihin. Täysin järjetöntä touhua. Amatöörit ns. valmentaa pikkulapsista huippu-urheilijoita vaatimalla heiltä läsnäoloa ihan itse keksityssä valmennusohjelmassa. Antakaa lasten olla lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Höpsis. Tyypillisesti harrastuksiin kuljetetaan autolla eikä pyörällä. Yhteen lajiin keskittyvä harrastaminen johtaa siihen, että liikunta jää kokonaan kun harrastus loppuu.
Parempi ol
Juu, lapsena ja teinina oli varsin liikunnallinen elama kun asuttiin korvessa eika vanhemmat kyydinneet mihinkaan. Apostolinkyyti tai fillari oli ainoa keino hankkiutua ihmisten ilmoille. Tuli tehtya kymmenien kilsojen lenkkeja kummallakin tavalla. Ei sen paalle jaksanut enaa mitaan muuta urheilua harrastaa.
Meillä harrastukset ovat tavoitteellisia. Me myös maksetaan kova hinta harrastuksista ja todellakin kuljetetaan lapset niihin.
Yksi treenikerta vähemmän voi olla yli 50e takkiin jo maksetusta treenistä.
Sairastumisia sattuu kanssa välillä, niin siksi ei mielellään ekstrapoissaoloja oteta.
Kavereita ehtii tavata muutenkin. Miksi ne juhlat tarttee olla viikolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.
Kyllä sen liikunnallisen elämäntavan oppii todennäköisemmin tavallinen, mitään harrastamaton nuori, joka fillaroi kaverien kanssa heittelemään frisbeegolfia tai uimaan, kuin se nuuskaava jäkisp
Se harrastamaton nuori pelaa kotona pleikkaa. Ainakin oman lapseni kaveripiirissa sinne fribaradalle ja uimaan lähtevät ne jotka harrastavat jotain lajia (ja pyörällä sinne menevät). Naapurin lätkäpoika on hyvinkin innostunut liikkumaan kuten myös oma yksilöä lajia harrastava lapseni. Kesällä sen hyvin huomasi, miten ne tietyt lapset oli aina pelamaassa koneella (omalla lapsella rajatut ajat ja peliaika vaihteli menojen mukaan, mutta se tietty porukka pelasi aamusta iltaan).
Lätkä/futispoikia on niin paljon, että joukkoon mahtuu monenlaista. Useat pelaa kahta lajia, niin kauan kuin se vaan ajankäytöllisesti on mahdollista. On paljon niitäkin, jotka ei tee mitään muuta. Kaikkea siltä väliltä.
Ehkä suurin anti mitä lapselleni tuosta jäi on se, että osaa oikeasti tulla toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Joukkueessa on kuitenkin paljon niitä, joiden kanssa ei muuten olisi tekemisissä, koska lajin ulkopuolella kiinnostuksen kohteet on ihan eri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse alakouluikäisenä valitsin aina treenit ennen mitään muuta. Parhaat kaverit oli oma joukkue ja itselle tärkein sosiaalinen ympäristö oman perheen jälkeen. Joskus vanhemmat yritti saada minut jäämään pois harjoituksista, mutta siihen en suostunut.
Jos päättää harrastaa joukkuelajia, niin silloin pitää ymmärtää, että siihen sitoudutaan. Jokainen poissaolo yleensä vaikeuttaa joukkueen toimintaa. Pelistä pois jääminen on oikeasti kavereiden pulaan jättämistä. Peleissä kun yleensä tarvitaan tietty määrä pelaajia.
Vielä aikuisenakin ajattelen niin, että jos aloitan harrastuksen, niin silloin sitoudun siihen. Ensisijaisesti siis menen harrastukseen. Muut menot joustavat. Aina synttäreille voi mennä vaikka vähän myöhässä treenien jälkeen. Tähän mennessä myös synttärisankareille tämä toimintatapa on sopinut, kunhan riittävän ajoissa siitä kertoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestissä numero 656 kirjoitettiin:
"Onko oikein rankaista lasta esim. vähentämällä peliaikaa, jos vanhemmat eivät enää tilanteen ollessa ns päällä ,ole revenneet muistuttamaan ja kuskaamaan harkkoihin?"
Vastakysymys: Onko oikein ja reilua niitä kohtaan, jotka ovat hoitaneet asiansa ja olleet harjoituksissa, että se poissaollut Kalle-Johanna vie niiden peliaikaa?
Joukkuelajeissa joukkueen etu menee muun edelle. Ne pelaa jotka on treeneissä. Harva on niin lahjakas, että olisi parhaimmistoa vaikkei kävisi harjoituksissa.
Tämä on just se asenne, mitä ei pienten lasten harrastuksissa pitäisi olla. Että tärkeämpää on joukkueen menestys kuin se, että lapsilla on kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin yksi asia on ketjussa tullut selväksi. Se oma lapsi on aina fiksu, koulussa menestyvä ja liikunnallinen, ja toisten lapset tyhmiä konsolilla makaajia.
Vierailija kirjoitti:
Kuka on Suomessa huippu? Lauri Markkanen, Lasse Viren ja se tennispelaaja.
Pari kendojanaria ja Jari Litmanen. Seppo Räty.
Kuinka pitkä lista saataisiin näistä tavoitteellisesti harjoitelleista, joista ei ole tullut yhtään mitään? Piirimestaruus lajissa x isoimpana saavutuksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka on Suomessa huippu? Lauri Markkanen, Lasse Viren ja se tennispelaaja.
Pari kendojanaria ja Jari Litmanen. Seppo Räty.
Kuinka pitkä lista saataisiin näistä tavoitteellisesti harjoitelleista, joista ei ole tullut yhtään mitään? Piirimestaruus lajissa x isoimpana saavutuksena.
Ainakin omassa kotikaupungissani urheiluluokkalaisilla on aivan jäätävä vammautumisprosentti. Jotakin ne muka hienosti koulutetut valmentajat tekevät väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestissä numero 656 kirjoitettiin:
"Onko oikein rankaista lasta esim. vähentämällä peliaikaa, jos vanhemmat eivät enää tilanteen ollessa ns päällä ,ole revenneet muistuttamaan ja kuskaamaan harkkoihin?"
Vastakysymys: Onko oikein ja reilua niitä kohtaan, jotka ovat hoitaneet asiansa ja olleet harjoituksissa, että se poissaollut Kalle-Johanna vie niiden peliaikaa?
Joukkuelajeissa joukkueen etu menee muun edelle. Ne pelaa jotka on treeneissä. Harva on niin lahjakas, että olisi parhaimmistoa vaikkei kävisi harjoituksissa.
Tämä on just se asenne, mitä ei pienten lasten harrastuksissa pitäisi olla. Että tärkeämpää on joukkueen menestys kuin se, että lapsilla on kivaa.
Voin kymmenien vuosien valmennuskokemuksella sanoa, että se lapsi nauttii sitä enemmän mitä parempi hän on harrastamassaan lajissa. Voittaminenkin sattuu olemaan keskimäärin mukavampaa kuin häviäminen, oli sitten kyse joukkue- tai yksilölajista.
Vierailija kirjoitti:
Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."
Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.
Musiikkiopisto on koulu josta saa tutkinnon. Joten tietenkin sen eteen pitää soiton lisäksi opiskella teoriaa ja esiintyä.
Jos haluaa vain soittaa, siihen löytyy yksityisopettajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestissä numero 656 kirjoitettiin:
"Onko oikein rankaista lasta esim. vähentämällä peliaikaa, jos vanhemmat eivät enää tilanteen ollessa ns päällä ,ole revenneet muistuttamaan ja kuskaamaan harkkoihin?"
Vastakysymys: Onko oikein ja reilua niitä kohtaan, jotka ovat hoitaneet asiansa ja olleet harjoituksissa, että se poissaollut Kalle-Johanna vie niiden peliaikaa?
Joukkuelajeissa joukkueen etu menee muun edelle. Ne pelaa jotka on treeneissä. Harva on niin lahjakas, että olisi parhaimmistoa vaikkei kävisi harjoituksissa.
Tämä on just se asenne, mitä ei pienten lasten harrastuksissa pitäisi olla. Että tärkeämpää on joukkueen menestys kuin se, että lapsilla on kivaa.
Vo
Tennismatsissa yksi voittaa ja yksi häviää. Hiihtokilpailussa yksi voittaa ja ehkä 20 häviää. Jalkapallossa ehkä kahdeksan voittaa ja kahdeksan häviää. Ja juniorien kohdalla ne voittajat ovat yleensä pitkälti samoja etenkin yksilöurheilussa.
Eli sinun omalla logiikallasi vähintään puolella lapsista ei voi olla kivaa. Eipä ihme että niin moni lopettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkua tästä ketjusta vähän luin ja tuli mieleen se Arttu Viskarin "älä saatana kaasua nosta.."
Oman lapseni alakouluaikaisista harrastuksista sen verran, että hän rakasti musiikkia ja oli lahjakaskin. Musiikkiopistoon pääsi ja oli aivan into piukeana. Vaan kuinka ollakaan, harjoituksia oli useita kertoja viikossa ja siihen päälle pakolliset esiintymiset, jotka aiheuttivat pelkoa. Esiintymisjännitys haittasi yöunia sekä koulunkäyntiä ja ihanasta, mieleisestä harrastuksesta tuli suorittamista ja pakkopullaa. Ei tullut mieleenkään sitä jatkaa, kun hän alkoi mennä sinne itku silmässä. Ja hän kun olisi halunnut vain soittaa ja laulaa omaksi ilokseen, ylpeänä esiintyä sitten meille läheisille, ei koko kaupungille.
Musiikkiopisto on koulu josta saa tutkinnon. Joten tietenkin sen eteen pitää soiton lisäksi opiskella teoriaa ja esiintyä.
Jos haluaa vain soitta
Muuten musiikkiopistossakin keskeyttämisprosentti on aika huikea, mutta se voisi olla toisen keskustelun aihe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tätä joittenkin ajattelutapaa harrastuksen hyödyistä. Että ei ole mitään "hyötyä" harrastaa jos ei pääse huipulle ja/tai saa harrastuksesta ammattia. Niinkuin mitä ihmettä, eikös harrastuksen idea just ole se HARRASTAMINEN, vapaa-ajanvietto, ei työnteko tai siihen verrattava hyötyä tavoitteleva toiminta. Aivan riittävä hyöty siitä lapsen harrastuksesta on se, että lapsi viihtyy, oppii uusia taitoja, saa kavereita. Jos harrastus loppuu teininä niin sitten loppuu. Joskus joku saa harrastuksestaan ammatin mikä on toki hienoa, mutta ei kai se normaalisti ole se lähtökohta.
Mä olen lapsena käynyt soittotunneilla, pelaamassa lentopalloa ja kuvataidekurssilla. Sählyäkin pelasin vähän vanhempana. En ole urheilija, muusikko enkä kuvataiteilija. Kaikki ovat sydämessäni arjessa mukana, mutta yhtään rahaa en ole osaamisellani tienannut. Päin vastoin. Hienoja kokemu
No nimenomaan. Ja tämä tuntuu unohtuvan monilta sekä harrastushulluilta että niitä vastustavilta. Jotkut vanhemmat puskee lapsiaan treenaamaan kovempaa, että tulisi menestystä ja pääsisi hyötymään, ja toiset taas ihmettelee miksi kukaan viitsii nähdä vaivaa kuskatakseen lapsia harrastuksiin kun ei niistä ammattilaisia kuitenkaan tule.
Onneksi suurin osa varmaan osaa suhtautua järkevästi, tällaisiin ketjuihin osuu jankkaamaan vaan ne ääripäät.
No sanotaan se sitten toisin. Puolet urheiluharrastuksen aloittaneista ovat lopettaneet sen 15-vuotiaaksi mennessä
Ja oppineet siinä monta vuotta liikunnallisen elämäntavan lisäksi monia muita taitoja, joita väistämättä aikuisena tarvitsee. Moni entinen aktiiviurheilija ei edes miellä kaikkea tekemäänsä liikunnaksi.
Esimerkiksi matkat saattaa taittua fillarilla, mutta se on vain kävelyä. Ehkä käydään koko ajan kiipeilemässä ja pelaamassa jotain, mutta se on vain kavereiden kanssa vietettyä vapaa-aikaa.
Ja tuo on nimenomaan sitä hyvää liikunnallisen elämäntavan oppimista: se tulee luonnostaan eikä hampaat irvessä.