Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastusten joustamattomuus?
Kysyn mielenkiinnosta teidän, lastenne ja lastenne harrastusten järjestäjien suhtautumista harrastuksiin osallistumiseen.
Tuttavapiirissäni on useita perheitä, joissa päiväkoti- tai ala-asteikäisten lasten harrastukset on niin kiveen hakattuja, ettei niistä voi koskaan poiketa.
Esim. hyvän ystäväni kanssa on ehkä kolme vuotta jo puhuttu ratsastusvaelluksesta "joku viikonloppu", mutta koskaan tämä ei ole toteutunut, sillä ystäväni on jatkuvasti kuskaamassa poikaansa jäähallille, joka viikonloppu. Poika on nyt tokaluokkalainen.
Oman nyt 3.luokkalaisen tyttäreni synttäreiltä jää aina muutama lapsi pois, koska heillä on ratsastusta/koripalloa/luistelua/salibandya tms. muuta, tavalliset treenit siis, samaan aikaan.
Minulla oli äskettäin ylimääräisiä lippuja tapahtumaan, johon lapseni kaveri olisi halunnut myös, mutta vaikka lipun olisi saanut ilmaiseksi, ei siihen saanut tyttö osallistua, koska luistelutreenit osui samaan aikaan. Kyse tokaluokkalaisesta.
Olenko minä jotenkin huono/lepsu vanhempi, kun meillä kyllä ratsastustuntia voi siirtää tai treeneihin jättää menemättä, jos tulee vaikka kaverien synttäreitä tai muita tapahtumia. Vai onko joissain lajeissa harrastaminen (Huom. Puhun ala-asteikäisistä) tosiaan niin vakavaa, ettei niistä saa olla poissa? Miten itse suhtaudutte lastenne harrastuksiin?
Samaan hengenvetoon lisään, etten ole suostunut yleiseksi autonkuljettajaksi lapsilleni, vaikka harrastetoiveita toki löytyisin. Tallille vien kerran viikossa, mutta loppujen harrastusten on löydyttävä samalta kylältä jotta niihin voi itse liikkua. Ehkä tämä kertoo suhtautumisestani harrastuksiin, ja sitä miksen aivan ymmärrä tuota lasten harrastusten joustamattomuutta.
Kommentit (1107)
Ymmärrän sen, että esim. kerran viikossa olevalt aratsastustunnilta ei haluta välttämättä jäädä pois. Tuntia voi olla vaikea saada korvattua ja ne ovat kalliita. Eri asia on joku jalkapallo, missä on vaikka 5 treenit viikossa ja pelit päälle. Niin se ettei niitä yksiä treenejä voio joskus jättää välistä ja arvostaa saamaansa synttärikutsua.
Minäkin kannustan harrastamaan. 1 tai 2 lajia max ja itse mielellään pitää pystyä kulkemaan. Aihetta liipaten, järkky tää ilmiö missä vanhemmat (yleensä äiti) pitää alaikäiselle lapselle ig-tiliä esim. "Futis-Nico 10v". Sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu harrastuksesta. Liikuntaharrastuksista ollaan rennosti pois, koska voihan sen korvata vaikka pyörälenkillä. Yksityistunneilta en kovin heppoisin perustein antaisi lapsen jäädä pois.
Miks se pitää korvata pyörälenkillä? Miksei voi olla vain pois? :D Ihan ihme ajattelua
Koska meillä liikuntaharrastuksia on aloitettu liikkumisen takia. Ja joka päivä täytyy liikkua tavalla tai toisella ellei ole sairaana.
Huutonaurua.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sen, että esim. kerran viikossa olevalt aratsastustunnilta ei haluta välttämättä jäädä pois. Tuntia voi olla vaikea saada korvattua ja ne ovat kalliita. Eri asia on joku jalkapallo, missä on vaikka 5 treenit viikossa ja pelit päälle. Niin se ettei niitä yksiä treenejä voio joskus jättää välistä ja arvostaa saamaansa synttärikutsua.
Minäkin kannustan harrastamaan. 1 tai 2 lajia max ja itse mielellään pitää pystyä kulkemaan. Aihetta liipaten, järkky tää ilmiö missä vanhemmat (yleensä äiti) pitää alaikäiselle lapselle ig-tiliä esim. "Futis-Nico 10v". Sairasta.
Ainakin minun aikaan ratsastustunnit oli sellaisia että maksettiin vain käydyt tunnit. Niinpä sieltä voi kyllä olla pois, ainakin jos peruu ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapset ovat harrastaneet viime vuosina 1-3 viikossa itse valitsemaansa asiaa/asioita. Kuopus halusi tälle kaudelle lisätä tuttuun harrastukseen lisätunnin ja se sopi. Nyt kumpikin lapsi yläkoulussa, ja ovat ana halunneet harrastuksia sen verran, että aikaa jää myös perheen yhteiselle tekemiselle (harrastamme yhdessä retkeilyä, päivä sekä yöretkiä) sekä myös kavereille.
Olen seurannut yhtä puolituttua, jonka kolme lasta harrastavat aikaa vieviä lajeja jo nuoresta asti. Molemmilla vanhemmilla myös vaativat työt, ja mies reissutyössä. Aina, kun vaimon tapaa hän on todella uupuneen oloinen ja hänellä on ollut myös pari vakavaa sairaskohtaustakin. Perheen toiminta on jotenkin hämmentävää. Onko elämä kuinka mukavaa, kun arki on tiukasti aikataulutettua jatkuvasti eikä edes sairastuminen saa hölläämään?
Liikuntaa kannattaa harrastaa, ja hyvä kuntoinen voi olla myös pienemmällä määrällä harjoituksia. Monia lap
Ollaankohan me toi puolituttu perhe? Kuulostaa meiltä.
Ja siis on. Se on mukavaa ja rentouttavaakin. Siihen on myös syy: Olen introvertti, ei kiinnosta työpäivän jälkeen ihmiset. Mun mielestä on mukava ajella vain ympäri kaupunkia ja tiputella lapsia sinne harrastuksiin. Joko menen katsomaan harkkoja vaikka kutimien kanssa tai sitten rauhoitun autossa kun on aikaa olla hiljaisuudessa. Ei haittaa ollenkaan, että voin skipata suurimman osan vapaa-ajan jutuista noiden kuskausten takia.
Väsyneen näköinen olen ollut siitä asti kun menin töihin. Avokonttori ja jatkuvat keskeytykset kuormittavat paljon, mutta vaikea enää tänä päivänä löytää kivaa työtä missä voi vältellä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu harrastuksesta. Liikuntaharrastuksista ollaan rennosti pois, koska voihan sen korvata vaikka pyörälenkillä. Yksityistunneilta en kovin heppoisin perustein antaisi lapsen jäädä pois.
Miks se pitää korvata pyörälenkillä? Miksei voi olla vain pois? :D Ihan ihme ajattelua
Koska meillä liikuntaharrastuksia on aloitettu liikkumisen takia. Ja joka päivä täytyy liikkua tavalla tai toisella ellei ole sairaana.
Meillä on niin liikunnallisia lapsia, että he liikkuvat tavalla tai toisella jopa koulumatkoilla ja välitunneilla. Saapa nähdä mitä olympiavoittajia heistä vielä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään.
Onko kilpatasolle pääsy lapsen vai vanhemman unelma?
Ja kyllä pääsee kilpatasolle vaikka jättäisi treenit väliin joskus. Säännöllinen ja kurinalainen harjoittelukaan ei tarkoita sitä, ettei koskaan voisi olla poissa, päinvastoin levolle pitää myös antaa aikaa, jotta pystyy kehittymään eikä tule vammoja (henkisiä tai fyysisiä).
Meillä molemmat lapset pelaa jalkapalloa ja lisäksi toinen myös ratsastaa. Jalkapallo vie 3-4 iltaa viikossa + pelit ja turnaukset. Ratsastustunti on kerran viikossa ja muinakin iltoina tyttö mielellään menee tallille. Kuskailuja siis riittää. Kavereiden synttärit on yleensä viikonloppuisin, ja jos treenit sattuu samaan aikaan niin synttärit menee edelle.
Mun tutun lapset harrastaa taitoluistelua ja siinähän on treenejä aamulla ja illalla. Joka päivä siis ravaavat hallilla. Mitään sosiaalista elämää lapsilla ei koulun ja luistelun lisäksi ole. Vähän käy sääliksi heidän lapsia suoraan sanottuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kirjoitti, että puihin kiipeilyä paheksutaan. No, en tiedä, meillä on myös toinen lapsista semmoinen "pikkuapina" (kaikella hellyydellä), että joka paikkaan on kiivettävä ja kaiteissa roikutaan tai tasapainotellaan jne. En ole huomannut että se erityisemmin paheksuntaa herättäisi, voi toki olla etten vaan huomaa. Tai sitten se johtuu siitä, että kyseessä on tyttölapsi joka vieläpä tykkää pukeutua varsin tyttömäisesti mekkoihin jne. Mielletäänkö sama käytös pojalla rasavilliydeksi ja tytöllä reippaudeksi?
Riippuu varmaan aika paljon harratuksesta. Kilpaurheilu on jo ihan eri asia kuin harrasteurheilu. Ketään ei varmaan kiinnosta jos Matti ei käy harrastejoukkueen treeneissä ja peleissä, edellyyttäen että sen ajoissa ilmoittaa. (Ei ne kaverisynttäritkään tunnin varoitusajalla tule...vaan viikkojen...)Meillä on se ongelma että nämä "harrastajat" ilmoittautuvat ja sitten tyyliin tuntia ennen ilmoittautuvat poissaoleviksi, tai osa ei edes ilmoita mitään (ei vain tule paikalle, esim peliin). Asiasta on huomauteltu, mutta silti ihan toistuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh. Ja minä kun olen ajatellut, että lapset harrastavat, koska se on heidän mielestään kivaa, eikä siksi, että heille jo suunnitellaan suurin piirtein ammattilaisuraa vanhempien puolesta,
No huhhuh minkälaisia asenteita voi vanhemmilla olla. Eihän kukaan mitään harrasta ellei tavoite ole olla vanhempana huipputasolla. Oli se sitten sellon soitto tai taitoluistelu, niin pohja osaamiselle luodaan jo pienenä lapsena. Sen mahdollistaa ainoastaan tinkimätön ja säännöllinen harjoittelu.
9-10 vuotiaana on jo auttamattomasti liian myöhäistä aloittaa lajikohtaista harjoittelua, nuorempana aloittaneet huiput ovat jo menneet liian kauaksi ohi. Saahan sitä jokainen vanhempana omaksi iloksi jotain lajia harrastaa, mutta onko siitä enää mitään hyötyä kun siinä ei tule koskaan pärjäämään.
Pohja ja perustus lapsen menestykselle luodaan jo erittäin nuorena aloitetulla
Tämän on pakko olla "sarkasmia".
Ihmettelen tätä joittenkin ajattelutapaa harrastuksen hyödyistä. Että ei ole mitään "hyötyä" harrastaa jos ei pääse huipulle ja/tai saa harrastuksesta ammattia. Niinkuin mitä ihmettä, eikös harrastuksen idea just ole se HARRASTAMINEN, vapaa-ajanvietto, ei työnteko tai siihen verrattava hyötyä tavoitteleva toiminta. Aivan riittävä hyöty siitä lapsen harrastuksesta on se, että lapsi viihtyy, oppii uusia taitoja, saa kavereita. Jos harrastus loppuu teininä niin sitten loppuu. Joskus joku saa harrastuksestaan ammatin mikä on toki hienoa, mutta ei kai se normaalisti ole se lähtökohta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat lapset voivat aikanaan halutessaan pelata pipolätkää tai futista niin paljon kuin sielu sietää, paukuttaa skebaa tai selloa, kiipeillä puissa tai rampata lumilautarinteessä niin että koulusta tulee potkut.
Mihinkään seurahommiin ei kuitenkaan ole mitään asiaa etenkään niin, että koko elämä menisi jonkun valmentajaurpon pillin tahdissa juoksemiseksi. Soitonopettaja voidaan hommatakin mutta sittenkin palkanmaksaja päättää eikä toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni luokalla oli koulussa leffapäivä, johon sai ottaa pienen määrän omia herkkuja. Yksi luokan tytöistä harrasti taitoluistelua ja hänellä ei ollut karkkia ollenkaan. Tyttö oli vielä itse sanonut, että nyt ei saa syödä yhtään karkkia eikä mitään herkkuja kun on kisat tulossa viikonloppuna ettei tule turvonnut olo. Ei todellakaan mikä terve ruokasuhde nelosluokkalaisella.
Mun lapsi ei saa syödä karkkia ennen kisoja, koska hänellä menee vatsa sekaisin sokerista. Varmaan sanoisi jotain vastaavaa, jos joku koulussa kysyisi. En usko, että kehtaisi sanoa, että karkista tulee ripuli. Yleensä annan mansikoita tai pensasmustikoita tuollaisessa tapauksessa mukaan.
Tuollakin lapsella voi olla suolisto-ongelmia, jotka sen turvonneen olon aiheuttaa. Eikä lapsi kärsi siitä, jos syömisiä rajoitetaan terveyden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien olisi syytä keskittyä oman kuntonsa ylläpitämiseen eikä elämiseen lasten harrastusten kanssa. Lapsen kuuluu itse haluta harrastaa, mikä ei useinkaan toteudu, kun vanhempi harrastaa lapsen kautta.
Moni vanhempi on turpea plösö. Olisipa vanhemmille tarjolla plösöjen kilpatanssikursseja, sillähän olisi jo kansanterveydellistä merkitystä.
Edelleen: suurin osa lapsista haluaa itse harrastaa. Myös suurin osa tavoitteellisesti harrastavista haluaa itse harrastaa tavoitteellisesti.
Tuo on joku ihme myytti, että varsinkin jääkiekkoilijat on pakotettu sinne. Älytön ajatus, että jotain vietäisiin väkisin noin kalliiseen harrastukseen koska iskä haluaa miljonääriksi.
En tiedä haluaako miljonääriksi, kyllä näitä vatipäisiä ja -äitejä riittää. Varmasti ihan joka lajissa. Musiikissa myös. Sääliksi käy yhtä viulunsoittajatyttöä, jota on pienestä pitäen pakotettu käymään soittotunneilla kahdesti viikossa, lisäksi teoria- ja orkesteritunnit. Pakotettu esiintymään ties missä kissanristiäisissä. Ihan kaikki käy, mihin äitinsä vaan saa tytön tyrkättyä lavalle.
Lapsen ehdoilla menemisestä ei ole tietoakaan.
En saa nyt lainattua noita tekstejä mihin haluaisin kommentoida, mutta tämä kommentti nyt harrastusten vetäjille lähinnä. Eli heille, jotka pyysivät arvostusta työhön ja hyvissä ajoin tehtyjä ilmoituksia poissaoloista. Toki ovat heidän näkökulmastaan ymmärrettäviä toiveita, silti:
- pienissä seuroissa ei löydy yleensä harraste- ja kilpajoukkuetta erikseen. Jos lapsi/ perhe haluaisi vain harrastella, se ei tahdo käydä päinsä.
- etukäteen tehtävät ilmoitukset paikallaolosta ihan mahdottomia. On paljon perheitä, joissa vanhempien ammatit saattavat vaatia yhtäkkistä tunnin-kahden pidennystä työpäivään. Jos esim. ensihoitaja on ajossa, ei siinä enää ruveta harkkakyytejä hommaamaan. Hyvä, jos saa lapselle viestin laitettua, et nyt tuli este. Kaikilla ei myöskään ole verkostoja.
- kyse ei ole useinkaan valmentajien aliarvioimisesta tai työpanoksen vähättelystä. Lapsi, joka lähti terveenä kouluun voi tulla nenä valuen ja kuumeisena kotiin. Toiset lapset sairastavat enemmän kuin toiset, on myös sairastuskierteitä ennen terveillä tenavilla. Ei voi siis kuvitella, että sairastumisen taakse paetaan vastuuta.
- et voi tietää perheen taustoja. Et sitä, onko millaista taakkaa harteilla jne. Onko oikein rankaista lasta esim. vähentämällä peliaikaa, jos vanhemmat eivät enää tilanteen ollessa ns päällä ,ole revenneet muistuttamaan ja kuskaamaan harkkoihin? Pienillä paikkakunnilla ei myöskään halua välttämättä kertoa perheen ongelmatilanteista valmentajalle, joka taatusti tuntisi kaikki asianosaiset.
Koen vahvasti myös oman työni vuoksi, että valmentaja on olemassa joukkuetta , eikä joukkue valmentajan ambitioita varten. Suunnitellaan harkat niin, että jos parittoman määrän sijasta tuleekin parillinen määrä tenavia niin treenit eivät kaadu siihen.
En jaksanut lukea koko ketjua. Mutta tuota. Luulen, että ap:n kaveri ei halua lähteä ratsastusvaellukselle. No joo. Sitten asiaan. Kahden aika aktiivisesti harrastavan lapsen/nuoren vanhempana koitin miettiä tätä eri näkökulmista.
Joku laji, jossa on muodostelma, sanotaan vaikka luistelu tai voimistelu. Sanotaan vaikka, että 20 lasta. Jokainen saa 10 kutsua synttäreille vuodessa. 200 synttärit. Siihen päälle flunssat, koulun discot, naamiaiset, väsyttää, hatuttaa. Aika palapeli on valmentajalla.
Meidän nyt teini-ikäiset harrastavat omia lajejaan aktiivisesti. Molemmat nykyään kuutena päivänä viikossa. Toinen sitoutui omaan lajiinsa 9-vuotiaana. Aluksi kolmesti viikossa, sitten vähitellen enemmän. Ei siksi, että siitä tulisi ammatti tai siksi, että hänestä joskus tulisi maailman paras. Vaan koska hän rakastaa sitä. Harrastus on tuonut hänen elämäänsä aivan valtavan hienoja asioita: ystäviä, esiintymis- ja kilpailukokemusta, kurinalaisuutta, reissuja, leirejä. Harrastus on opettanut pettymysten käsittelyä. Koulu on sujunut kivasti.
Toisella on edelleen kaksi lajia. Ei tavoitteita mistään huipulle pääsystä, mutta se ei myöskään ole poissuljettua. Koulu sujuu kivasti, ja leffaan, kavereiden synttäreille jne. ehtii vapaapäivänä. Teinieni ei tarvitse etsiä jännitystä kaupungilta tai ostarilta, eikä meillä keskustella kotiintuloajoista.
Koulu on mennyt harrastusten edelle: koulusta ei olla pois treenien takia paitsi aivan poikkeustapauksessa. Muutama kisareissu on sattunut koulupäiville, mutta näitä on siis korkeintaan kaksi päivää vuodessa.
Aikuisen oma elämä? Olen saanut upeita uusia ystäviä näistä harrastuksista. Viihdyn hyvin harrastuksiin liittyvissä ympyröissä tai sitten käyn kuskailujen lomassa itse treenaamassa tai harrastamassa.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua. Mutta tuota. Luulen, että ap:n kaveri ei halua lähteä ratsastusvaellukselle. No joo. Sitten asiaan. Kahden aika aktiivisesti harrastavan lapsen/nuoren vanhempana koitin miettiä tätä eri näkökulmista.
Joku laji, jossa on muodostelma, sanotaan vaikka luistelu tai voimistelu. Sanotaan vaikka, että 20 lasta. Jokainen saa 10 kutsua synttäreille vuodessa. 200 synttärit. Siihen päälle flunssat, koulun discot, naamiaiset, väsyttää, hatuttaa. Aika palapeli on valmentajalla.Meidän nyt teini-ikäiset harrastavat omia lajejaan aktiivisesti. Molemmat nykyään kuutena päivänä viikossa. Toinen sitoutui omaan lajiinsa 9-vuotiaana. Aluksi kolmesti viikossa, sitten vähitellen enemmän. Ei siksi, että siitä tulisi ammatti tai siksi, että hänestä joskus tulisi maailman paras. Vaan koska hän rakastaa sitä. Harrastus on tuonut hänen elämäänsä aivan valtavan hienoja asioita: ystäviä, esiintymis- ja kilpailuk
Miten koulu voi mennä harrastuksen edelle, jos harrastuksen vuoksi ollaan pois koulustakin?
Kun lukee tätä, niin ihmettelen ihmisten tarvetta minuuttiaikatauluttaa elämänsä. Aikuisilla se on valinta. Mutta pienillä lapsilla ei ole. Harva ala-asteikäinen on niin kova tyyppi, että oikesti uskaltaa edes uhmata vanhempiaan, jos vanhemmat ovat kovin kunnianhimoisia lapsen harrastuksen suhteen. Ihan turha väittää, että nämä vanhemmat ovat myytti. Nämä samat ovat juuri niitä, jotka junnupeleissä huutavat pää punaisena, herjaavat vastustajaa, tuomaria jne.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tätä joittenkin ajattelutapaa harrastuksen hyödyistä. Että ei ole mitään "hyötyä" harrastaa jos ei pääse huipulle ja/tai saa harrastuksesta ammattia. Niinkuin mitä ihmettä, eikös harrastuksen idea just ole se HARRASTAMINEN, vapaa-ajanvietto, ei työnteko tai siihen verrattava hyötyä tavoitteleva toiminta. Aivan riittävä hyöty siitä lapsen harrastuksesta on se, että lapsi viihtyy, oppii uusia taitoja, saa kavereita. Jos harrastus loppuu teininä niin sitten loppuu. Joskus joku saa harrastuksestaan ammatin mikä on toki hienoa, mutta ei kai se normaalisti ole se lähtökohta.
Mä olen lapsena käynyt soittotunneilla, pelaamassa lentopalloa ja kuvataidekurssilla. Sählyäkin pelasin vähän vanhempana. En ole urheilija, muusikko enkä kuvataiteilija. Kaikki ovat sydämessäni arjessa mukana, mutta yhtään rahaa en ole osaamisellani tienannut. Päin vastoin. Hienoja kokemuksia olen saanut ja niistä mukavia muistoja. Eikö se ole harrastuksen tarkoitus?
Koska meillä liikuntaharrastuksia on aloitettu liikkumisen takia. Ja joka päivä täytyy liikkua tavalla tai toisella ellei ole sairaana.