Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Joku vanhempi tässä ketjussa sanoi mielestäni todella hyvin, että osa perheistä vain nauttii siitä huippu-urheilijan elämäntavasta ja haluaa elää sitä. Siinä ollaan asian ytimessä. Tärkeintä on tuntea kuuluvansa huippu-urheilijoihin.

Tätä kuvasi myös erittäin osuvasti eräs vanhempi ketjussa, joka kuvaili millaista on 7-vuotiaan kisamatka. Bussissa istumista, lämmittelyä, 3 minuutin ohjelma, paljon kehuja, shoppailua ja lisää bussissa istumista. 

Se, että 7-vuotias pistetään larppaamaan huippu-urheilijaa, voi olla hänestä itsestään kivaakin. Mutta ikävä kyllä se vie aivan hirvittävästi rahaa eikä lopulta edes luo erityisen hyvää peruskuntoa. 7-vuotiaan pitäisi retkeillä, kiipeillä, elää normaalia lapsen elämää. Ei istua bussissa ja shoppailla.

Eli jos se käy vaikka 5x vuodessa kilpailemassa, se ei ehdi kiipeillä puissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli AP suostuu kuskaamaan vain tallille, koska se on myös hänen harrastuksensa. Ehkä kannattaisi kuunnella lasten toiveita harrastusten suhteen.

 

Tai sitten se on perheen tyttären/suosikkilapsen harrastus. Poika kävelköön jäähallille tai jääköön kotiin.

Ainakin meillä päin suositellaan, että urheiluharrastuksiin tultaisiin kävellen tai pyörällä jos suinkin mahdollista. Joten sehän on palvelus pojalle pistää hänet liikkumaan. Olisi tietysti tytöllekin.

 

Jos harrastuspaikka on 20km päässä niin ei sinne pyörällä lähdetä. Tätähän se usein on. Ei kaikki asu hevostallin tai jäähallin vieressä.

Suurin osa harrastusmatkoista on alle 5 km. Tästä oli juuri juttua lehdessä. Yksi syy, miksi nuorten paikat eivät kestä urheilua, on arkiliikunnan vähyys. Joten teette palveluksen lapsellenne, kun pienestä pitäen menette yhdessä treeneihin vaikka pyörällä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on maailmanloppu, jos joku lapsen kaveri ei pääse kaikkeen mitä ap keksii?

Käykö ap:lla mielessä, että hän ei ole ehkä ainoa joka on sitä lasta jonnekin koko ajan vaatimassa? Mun lapsi kerran pyysi arestia ettei tarvitse mennä kaikkialle minne kaverit haluaa. Käytti arestia muutaman viikon tekosyynä sille että sai olla kotona.

Tämä. Kaikki lapset ei jaksa mennä kaikkialle mihin pyydetään ja treenit on tekosyy. 

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Höpö höpö. Itse aloitin treenaamisen (alkeiskurssi) 20-vuotiaana ja olin 30-vuotiaana edennyt SM-tason kautta suoraan EM-tasolle asti. 



 

Ai että sapettaa ja sylettää lukea joidenkin vanhempien vastauksia täällä. Olen itse nyt kolmekymppinen äiti ja nuo harrastusasiat alkaa pian olla meidän perheessä ajankohtaisia. JOS siis lastani kiinnostaa mikään niistä.

Oma lapsuuteni oli sitä, että harrastusrumba alkoi jo 5v ikäisenä. Ensin "tanhu"/kansantanssia, sitten voimistelua, sitten jääkiekkoa, kesäisin pesäpalloa, sitten kilpauintia. Mahtuipa siihen väälin soittotunteja ja kuvataidekoulua.

Liikuntaharrastukset oli vanhempien sanelema pakko, koska "kyllä lapsella pitää olla ainakin yksi liikuntaharrastus!". Ja pois ei saanut olla. Uinnista sain olla pois kipeänä ja kuukautisten aikaan tosin. Viikonloppuisin kisat. Treenit päättyivät iltaisin 21.30.

Lopputulos? En harrasta liikuntaa, vihaan sitä ja olen aina vihannut. Mietin jo 5 vuotiaana "tätäkö tämä elämä on? Pitää herätä tiettyyn kellonainkaan ja juosta sen aikataulutuksen mukaan joka paikassa, koskaan ei saa levätä kunnolla..." en siis noilla sanoilla. Mutta suunnilleen noin.

Vihaan työssäkäyntiä tämän aikataulutetun ja väsyttävän lapsuuteni takia. Opiskelin itselleni ammatin, joka mahdollistaa päivystysluonteisen työn etätyömahdollisuudella. Tälläkin hetkellä mietin menenkö takaisin sänkyyn, mutta työläppärin kans vai jaksaako mennä toimistolle juttelemaan työkavereiden kans. Palkka tosin on kiva 3000€/kk. IT-ala kyseessä.

Minusta tuli alisuorittaja, koska leipäännyin suorittamiseen lapsena. Muistakaa tää vanhemmat.

Lapseni treenaa tavoitteelisesti ja on kilparyhmässä. Treenit on kuitenkin vain kolme kertaa viikossa. On 11-vuotias. Lisäksi käy kerran viikossa koulun järjestämässä kerhossa. Päälle tulee kyllä kisat ja leirit, mutta kyse on yksilölajista, joten saadaan itse näistä päättää ja mennä lapsen jaksamisen mukaan. Lapsi haluaisi kilpailla ja treenata koko ajan ja palo on todella kova. Me vanhempina ollaan lähinnä puskurina, ettei rasitusta tulisi liikaa. Synttäreitäkin tässä on jäänyt välistä urheilun takia. Mutta myös siksi, että ihmiset kutsuu lastensa synttäreille välillä todella myöhään. Yksikin kutsu tuli saman viikon maanantaina, kun juhlat oli lauantaina. Tuskin oltiin ainoita, joilla oli jo kesäviikonlopuksi sovittua ohjelmaa, kun kutsu tuli niin lyhyellä varoitusajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli AP suostuu kuskaamaan vain tallille, koska se on myös hänen harrastuksensa. Ehkä kannattaisi kuunnella lasten toiveita harrastusten suhteen.

 

Tai sitten se on perheen tyttären/suosikkilapsen harrastus. Poika kävelköön jäähallille tai jääköön kotiin.

Ainakin meillä päin suositellaan, että urheiluharrastuksiin tultaisiin kävellen tai pyörällä jos suinkin mahdollista. Joten sehän on palvelus pojalle pistää hänet liikkumaan. Olisi tietysti tytöllekin.

 

Jos harrastuspaikka on 20km päässä niin ei sinne pyörällä lähdetä. Tätähän se usein on. Ei kaikki asu hevostallin tai jäähallin vieressä.

Suurin osa harrastusmat

Tätähän on tutkittu, ja esim jäkistä pelaavilla nuorilla liikkuvuus saattaa olla todella huonoa. Ei ole liikuttu sen kaukalon ja treenien ulkopuolella juuri ollenkaan, siitähän se kertoo. Tietty varmaan parempi että liikkuu edes siellä treeneissä, sellainen ohjattujen harrastusten ulkopuolella tapahtuva monipuolinen liikkuminen taitaa nykyään olla harvinaista. On urheilijat ja sohvaperunat. Ja nuoret kärsii mielenterveysongelmista enenevissä määrin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan valitettavasti näin on että lajista riippuen, poissaolo kostautuu tavalla tai toisella. Lätkän pelaaja ei saa peliaikaa ja voimistelija ei saa paikkaa kisoissa. 

Minun tyttäreni on harrastanut joukkuevoimistelua 6 vuotta, on nyt kutosella. Treenit on viidesti viikossa ja kisakaudella kisat lisäksi. Syksyllä ja keväällä. Kun ei treenata, liimataana strasseja ja harjoitellaan kampausta. Pois ei saa olla kuin sairaana tai kisapaikka ohjelmassa menee. 

Käy sääliksi tuo sun tytär. Vaikuttaa nimittäin siltä että ei kovin lahjakas eikä tarpeeksi hyvä jos on niin kova taistelu paikasta. Kuulostaa ihan ressiltä ja paineelta. Olen itse harrastanut muutaman lajin ihan sm kilpatasolla ja vaikka minulla oli välillä niitä poissaoloja, niin pyydettiin aina mukaan kun oli matsi tai kilpailu eli h hetki. Olin vain sen verran hyvä että en tarvinnut ressata näitä jutt

Sinä tässä käyt sääliksi. Mukanokkelasti rivien välissä sanaillen nettikiusaat 12-vuotiasta lasta. Kiusaamistahan tuo on, nimittelet lahjattomaksi, vain koska hänen lajinsa vaatii lähes aukotonta osallistumista. 

Joukkuevoimistelussa tehdään esitys ja koreografia joukkueena, jokaisella on oma yksilöllinen osansa. Ei siitä voi jäädä pois harjoituksissakaan, jos haluaa kisoihin osallistua. Jos yksi on pois, joukkue ei voi harjoitella ohjelmaansa. Vähän kuin teatteriesitys, ei yksi voi olla pois, näytelmää ei silloin voi harjoitella kokonaisuutena. Sen pitäisi olla päivänselvää. 

Missä lajeissa sinä väität olleesi sm-tasolla? 

...ja minä en ole tuo jolle vastasit, mutta jotain tiedän joukkuevoimistelusta. Se vaatii paljon sitoutumista ja tiiminä harjoittelua, eikä lasta voi tuollaiseen sitoutumiseen pakottaa, tuon ikäinenhän kulkee sinne itsenäisesti koulun jälkeen. Jos lapsi harrastaa sitä päivittäin, hän tekee niin koska todennäköisesti tykkää siitä lajista yli kaiken. Lahjattomaksi haukkuminen, kun lapsi on löytänyt lajin josta todella pitää ja tekee töitä sen eteen, on varmaan jotain projisointia itseltäsi. Kukaan oikeasti hyvä urheilussa ei hauku ahkeraa treenaajaa lahjattomaksi. 

Osa tämän keskustelun kommenteista voisi olla minun vanhempieni suusta, ikävä kyllä. 

Pieni lapsi ei osaa laittaa rajoja varsinkaan kivaan harrastukseen. Hän tarvitsee aikuisen katsomaan ettei väsy ja suorita.

Mun lapselle toivon kerran tai kaksi viikkoon harrastusta, pakko ei silti ole olla mitään ohjattua toimintaa. Voidaan vaikka retkeillä perheenä. Tai voi urheilla kavereiden kanssa ilman valmentajaa, hauskuuden takia

Paljon on ihan vaan noloja vanhempia jotka ei nää isoa kuvaa. Tavoitteellinen harrastaminen ei kyllä tarkoita sitä että jatkuvasti orjaillaan tuolle harrastukselle. Pitää opettaa elastisuutta ja muitakin arvoja. Lapsi ei voi olla harrastajadespootti perheessä.  Meillä on tehty niin että tytär kävi parissa kisoissa, jotta tietää olevansa lahjakas. On saanut itse valita ja sen vuoksi vain höntsää jo kuudetta vuotta. Suhde liikkumiseen, kehoon ja muihin on iloisella pihjalla eikä vammoja ole. Mitä hittoa hän ankealla urheilu-uralla tekisi? Hän tietää olevansa tarpeeksi hyvä jotta liikunnasta voi tehdä ammatin mutta toistaiseksi haaveet toisella alalla. Luulen että tuo haave ei olisi tänä päivänä selvillä jos olisin tuutannut hänet puristavaan kusamoodiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vanhempi tässä ketjussa sanoi mielestäni todella hyvin, että osa perheistä vain nauttii siitä huippu-urheilijan elämäntavasta ja haluaa elää sitä. Siinä ollaan asian ytimessä. Tärkeintä on tuntea kuuluvansa huippu-urheilijoihin.

Tätä kuvasi myös erittäin osuvasti eräs vanhempi ketjussa, joka kuvaili millaista on 7-vuotiaan kisamatka. Bussissa istumista, lämmittelyä, 3 minuutin ohjelma, paljon kehuja, shoppailua ja lisää bussissa istumista. 

Se, että 7-vuotias pistetään larppaamaan huippu-urheilijaa, voi olla hänestä itsestään kivaakin. Mutta ikävä kyllä se vie aivan hirvittävästi rahaa eikä lopulta edes luo erityisen hyvää peruskuntoa. 7-vuotiaan pitäisi retkeillä, kiipeillä, elää normaalia lapsen elämää. Ei istua bussissa ja shoppailla.

Eli jos se käy vaikka 5x vuodessa kilpailemassa, se ei ehdi kiipeillä puissa?

Varmaan sen joukkue on tosi vihainen sille, jos se käy vain viisi kertaa vuodessa kilpailemassa eikä treeneissä ollenkaan.

Tietysti riippuu ihan lajista ja tavoitteista; jos tarkoitus on harrastaa hyvällä mielellä, ei varmasti olekaan niin merkityksellistä vaikka joskus olisi pois. Mutta jos taas toiminta on tosi tavoitteellista, voi ne yksittäiset kerrat vaikuttaa paljonkin. Sinänsä ymmärrän ettei synttäreiden vuoksi jäädä pois; kutsuja voi kuitenkin tulla useammille synttäreille.

Me on useamman lapsen kanssa tehty tietoinen ratkaisu, että arki on aktiivista, mutta sellaista, että koko perheen ei tarvitse harrastaa yhden lapsen harrastusta.

Joukkuelajit on kyllä ihan pahimpia. Ymmärrän, että just jossain joukkuevoimistelussa tai muodostelmaluistelussa ei pysty välttämättä treenaamaan kovin hyvin jos yksikin on poissa, mutta onko sellaiset lajit sitten ollenkaan sopivia pienille koululaisille, tai ainakaan niitä treenejä ei saisi olla viikon jokaiselle päivälle ja kisoja joka toiselle viikonlopulle, että ehtii elää sitä muutakin elämää. Pallopeleissä taas sen yhden panos ei ihan niin merkittävä ole, joten siinä en todellakaan ymmärrä miksei pienten peleihin saisi osallistua vaikkei ihan jokaisiin harkkoihin pääsisikään, pitääkö sen todella olla niin vakavaa jo 8-vuotiailla? Toki eri asia jos joku alkaa olla suunnilleen puolet harjoituksista pois, silloin ei ehkä kannata harrastaa jos ei ennätä paikalle. 

Toisaalta yksilölajeissa saattaa sitten olla tosi painostavia valmentajia ja vanhempia, ja lapsihan kyllä usein haluaa vanhempiaan miellyttää ja treenaa kovaa jos vanhempi niin tahtoo, suorittamisella kun saa hyväksyntää ja kehuja ja kukapa ei siitä tykkäisi. Ainakin sinne teini-ikään saakka. 

Hiljattain olin ystäväni häissä. Morsiamen ainoa sisko perheineen ei voinut osallistua juhlaan, koska lapsella luisteluharkat joka lauantai-ilta.  Tämä samainen lapsi vieläpä morsiamen kummityttö. Mielestäni ihan käsittämätöntä, että jos ne harkat on joka ikinen viikko, niin millään ei voi jäädä pois.

Oma lapsi on yksilölajissa ja siellä on kyllä osa vanhemmista ihan karmeita. Vahtivat silmä kovana, että lapsi ei vaan vahingossakaan juttele kenenkään kanssa ja keskittyminen herpaannu. Nämä vanhemmat eivät myöskään puhu juurikaan toisille vanhemmille. Katsovat vain nenänvartta pitkin. Tosin sitten, kun tämä lapsi tekee jonkun huipputuloksen, niin siitä kyllä kerrotaan muille.

Olen itse harrastanut samaa lajia lapsena. Yhdestäkään tuollaisten vanhempien lapsesta ei tullut huippua. Kaikki lopettivat teini-iässä. Ja vain todella harvasta niistä, jotka olivat ilman vanhempien painostusta hyviä alle teini-ikäisenä tuli yhtään sen enempää mitään siinä vaiheessa, kun teiniriennot tulivat kuvioon.

Itse harrastin tosissa pitkälle parikymppiseksi saakka. Sain kokeilla omat rahkeeni loppuun, niin ei ole mitään tarpeita asettaa paineita lapselle. On aika realistinen käsitys siitä, mitä se huipulle pyrkiminen vaatii, joten en ole todellakaan laittamassa omaa lastani sellaiseen oravanpyörään alakouluikäisenä enkä muutenkaan, ellei itse välttämättä sitä halua. Tällä hetkellä on koko sydämellään mukana, mutta mistä tuosta tulevaisuudesta tietää. 

Tätähän on tutkittu, ja esim jäkistä pelaavilla nuorilla liikkuvuus saattaa olla todella huonoa. Ei ole liikuttu sen kaukalon ja treenien ulkopuolella juuri ollenkaan, siitähän se kertoo. Tietty varmaan parempi että liikkuu edes siellä treeneissä, sellainen ohjattujen harrastusten ulkopuolella tapahtuva monipuolinen liikkuminen taitaa nykyään olla harvinaista. On urheilijat ja sohvaperunat. Ja nuoret kärsii mielenterveysongelmista enenevissä määrin. 

Tämähän kertoo vain siitä etteivät valmentajat ymmärrä kokonaisuuden merkitystä. Liikkuvuus on tärkeä osa mitä tahansa urheilulajia. Tosin se on keskimäärin heikkoa tosi monella ja etenkin aikuisilla.

Noin muuten, lasten vakava harrastaminen tuntuu vähän hölmöltä, kun ihan muutamaa lajia lukuunottamatta, mahdollinen ammattilaispalkka on pieni ja ura aina lyhyt.

Rahalajeissa taas kilpailu on taas niin kovaa, että tilastollisesti olisi kannattavampaa käyttää kaikki energia koulutöihin ja tähdätä kansainvälisiin huippuyliopistoihin opiskelemaan. 

Jos vanhempi käyttäisi vakavaan harrastukseen kuluvan energian ja rahan lukien lapselle ja tehden yhdessä kotitehtäviä, olisi hänen valinnanmahdollisuutensa aikuisena todennäköisesti laajemmat kuin pelkästään kovaa harrastamalla. 

Harrastuksia on tietenkin hyvä olla, en sitä sano.

Vierailija kirjoitti:

Panostaisivat yhtä innokkaasti koulunkäyntiin (läksyt ja kokeisiin luku).

No kyllä nämä usein kulkeekin käsikädessä. Minun molemmat jalkapalloilijat opiskelevat parhaillaan lääkiksessä. Piti jo varhain opetella oikeanlaiset opiskelutekniikat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Panostaisivat yhtä innokkaasti koulunkäyntiin (läksyt ja kokeisiin luku).

No kyllä nämä usein kulkeekin käsikädessä. Minun molemmat jalkapalloilijat opiskelevat parhaillaan lääkiksessä. Piti jo varhain opetella oikeanlaiset opiskelutekniikat. 

 

Varmaan joissain perheissä noin. Mutta jos treenejä on monet viikossa + pelit ja muu toiminta, en jaksa uskoa että tuo teidän malli on normi.

Tai ehkä jalkapallo on vain kesäkauden harrastus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Panostaisivat yhtä innokkaasti koulunkäyntiin (läksyt ja kokeisiin luku).

No kyllä nämä usein kulkeekin käsikädessä. Minun molemmat jalkapalloilijat opiskelevat parhaillaan lääkiksessä. Piti jo varhain opetella oikeanlaiset opiskelutekniikat. 

 

Kulkee käsi kädessä joskus ja joskus ei. On niitäkin, joilla koulu kärsii liian harrastamisen takia. Toisaalta koulussa keskinkertaisesti pärjäävälle se harrastuksessa pärjääminen voi olla itsetunnon kannalta iso juttu. Ja jotkut on sitten sellaisia aktiivisia ja lahjakkaita, jotka menestyy sekä koulussa että harrastuksissa. Ei se ole niin yksiselitteistä. Painostus siihen harrastamiseen on silti aina väärin, ennemmin vanhemman pitäisi huolehtia että koulun ja harrastuksen lisäksi jää aikaa levolle ja ihan vaan olemiselle, välillä on hyvä olla tylsää eikä mitään (ohjattua) tekemistä. 

Piano 600 euroa/v, kuvataidekoulu 300 ja uiminen 400. Miksi ihmeessä maksaisin turhasta? Oon liian ahne äiti)