Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Lol. Onneksi mua ei lapsena pakotettu tuollaisiin harrastuksiin.

Joskus skidinä harmitti, kun en päässyt mihinkään harrastamaan, kun meillä ei yksinkertaisesti ollut rahaa ratsastuksiin tai baletteihin tai taitoluisteluihin. No, hevostallille kyllä pääsin itsekin ja pääsin välillä ratsastamaankin, mutta onneksi tosiaan minua ei kammettu väkisin mihinkään "harrastamaan". Nykyisin taitaa olla ne muksujen harrastukset enemmäkin vanhempien egojen kohottajia. 

Voi olla niitä egoilijoitakin etenkin kilpalajeissa. Mutta on myös ymmärretty miten paljon har

Minulla on ihan hyvä itsetunto, tarpeeksi sosiaalinen, olen perusterve, pärjään muiden kanssa töissä ja muualla, yhteistyökykyinenkin. Esiintymistaitoa en ole tarvinnut koko elämäni aikana yhtään missään. Ja en ole harrastanut, koska meidän 60-luvun kakaroiden joukossa vain rikkaiden lellipennut harrasti ja me muut saatiin käyttää aikamme ja liikuntamme puissa kiipeilemällä, rakentamalla metsiiin majoja ja fillaroimalla joka paikkaan. Ihan hyviä meistä kasvoi ilman harrastuksiakin. Ja joo, en ole todellakaan innostunut mistään aikuisbaletista :-D

Meidän perheessä asia on ratkaistu siten, että ei ole pakko harrastaa, mutta lapset harrastavat, esim trampalla hyppelyä, pyöräilyä, pihalla pallopelejä, tms, uivat kavereiden kanssa, kun olemme vesistön äärellä. Korjaavat mopoja, pelaavat verkkopelejä hieman rajoitetusti.

Pelaavat ja leikkivät yhdessä.

Spontaanisti, mutta mihinkään kisamatkoille, et ajetaan ees taas autolla, ei tavallisesti lähetä.

Lapset saavat leikkiä pihalla, ihan spontaanisti.

Heittää koiralle palloa.

15 vuotias käy kavereiden kanssa salilla.

Kyllä siihen harrastukseen sitoudutaan myös vanhempia myöten. Oli itsellekin alkuun hieman järkyttynyt, että valmentajalta piti pyytää lupaa poissaoloihin.

Silloinhan mentiin treeneihin kipeenä, vaikka koulusta oltiin pois 39 asteen kuumeessa influenssan kourissa.

Lapsi ei tietenkään osallistunut, mutta istua pötkötti kentän laidalla ja seurasi silmä tarkkana. Koska aina voi tulla kuvioihin tms. muutoksia, niin tietää, eikä tarvitse erikseen sitten opettaa ja se veisi taas seuraavist treeneistä aikaa pois. Pidin tätä ihan hulluna, mutta lapsi itse vaati menoa. Hän haluaa olla joukkuuensa jäsen ja päästä kisoihin! Vain vatsataudissa sai jäädä kotiin. Yksikin tyttö oli kuusi viikkoa jalkakipsissä ja toipumiset. Eikä toivoakaan osallistua sen kauden kisoihin, sinnikkäästi kävi kaikki treenit. Eihän se multa vaatinut kuin tytön viemisen - hakemisen ja tein omia juttuja kuten muutoinkin.

Korona toki muutti tuonkin, mutta silloin pidettiin tiukasti kotitreenejä netin yli ja kaikki osallistui. Kyse oli siis joukkuevoimistelusta. Heillä oli paljon muitakin kurinalaisuuksia jo ala-asteella. He sitten voittivat 14 vuotiaana MM hopeaa ja 16 vuotiaana MM kultaa jne.

Vanhemman vinkkelistä vielä, kun ei ollut kovin edullinen harrastus, niin kyllähän siitä otettiin kaikki irti siihen hintaan. Lapsen ja joukkueen vinkkelistä sitten taas, että jos tänään on miina pois, huomenna maija, torstaina kerttu... niin milloin koko joukkue treenaa yhtenäisenä?

Toinen lapsi ei ollut noin palavasti lajissaan kiinni. Eikä tämä laji vaatinut, että kipeenäkin pitää olla marssijärjetyksessä mukana. Silti otettiin mallia, että jos johonkin ryhdytään, niin siinä sitten pysytään. Kun kerran tykkäsi lajista. Murrosiässä se sitten vaihtui höntsäksi. Siellä treeneissä kävi itsenäisesti sitten.

Lajista ja päämääräsyydestä nämä ovat kiinni. Kaverisynttäreitä jäi väliin, äitien-ja isänpäivät, hautajaisia ei sattunut kohdalle. Oma seuraelämäkin paussasi aina maalis-huhti-toukokuut ja loka-marras-joulu. Viikonloput meni leireillä tai kisoissa.

Niin, lasten harrastustoiminnassa pitkään toimineena tiedän, että se on joukkuelajeissa, joissa esiinnytään ja/tai kilpaillaan ryhmänä ihan todella vaikeaa, jos kaikki ei sitoudu hommaan. Tällöin poissaolot vaikuttavat koko ryhmään, koska on todella vaikea harjoitella, jos aina joku tai useampi puuttuu. Satunnainen poissaolo ei tietenkään ole ongelma, mutta jos joka treeneistä on kaksi tai enemmän pois, se alkaa olla jo tosi iso ongelma koko ryhmän harjoittelun kannalta. Etenkin pienempien kannalta, joilla menee pasmat ihan sekaisin jos siinä harjoiteltavassa rutiinissa on jatkuvasti muutoksia.

Tietysti on myös sellaisia lajeja ja harrastuksia, missä tämä ei ole mikään ongelma ja niitä kannattaa suosia, jos lapsi haluaa harrastaa mutta siihen kaivataan joustoa. Ruuhkavuosia elävänä äitinä olen panostanut juuri näihin. Toki jos lapsi nyt palavasti haluaa jonkun lajin pariin, joka edellyttää sitoutumista niin pyrin sen järjestämään, mutta 1 per lapsi on siinä tapauksessa ihan maximi. Nyt lapsilla on parikin vähän joustavampaa harrastusta, joista ei sitten niin haittaa olla pois jos on jotakin päällekkäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Lol. Onneksi mua ei lapsena pakotettu tuollaisiin harrastuksiin.

Joskus skidinä harmitti, kun en päässyt mihinkään harrastamaan, kun meillä ei yksinkertaisesti ollut rahaa ratsastuksiin tai baletteihin tai taitoluisteluihin. No, hevostallille kyllä pääsin itsekin ja pääsin välillä ratsastamaankin, mutta onneksi tosiaan minua ei kammettu väkisin mihinkään "harrastamaan". Nykyisin taitaa olla ne muksujen harrastukset enemmäkin vanhempien egojen kohottajia. 

Voi olla niitä egoilijoitakin etenkin kilpal

Luin lehdestä, että ruumishuoneet ovat ylitäynnä, kun omaiset ei saa järjestettyä hautajaisia ajoissa.

Perusteluna hautajaisten lykkäämiseen on mm. lasten harrastukset. Ihmiset ei halua mennä hautajaisiin, jos samaan aikaan olisi lasten futisturnaus. Oi aikoja, oi tapoja.

Onko ap käynyt mielessä, että joillekin se harrastus on mieluisin meno.

Itselläni esimerkiksi nuorempana parhaat kaverit oli siellä joukkueessa. Skippasin ihan suosiolla kaikki muut menot, koska ne oli kuitenkin tylsempiä kuin treenit.

Nyt aikuisenakin lähinnä huokaisen helpotuksesta jos on omat tai lasten treenit jonkun sosiaalisen kamaluuden kanssa päällekkäin. Eikä ole mun lapsetkaan ikinä valinneet ennemmin jotain hyvänpäivän tutun synttäreitä treenien ohi.

Olen eri jolle vastasit, mutta matsit on ihan pikkaisen eri asia kun esim tässä tuo joukkuevoimistelu, missä toimitaan täysin yhdenaikaisesti ryhmässä ja pihalla on jo yksien treenien jälkeen jos on pois, koska jatkuvasti hiotaan ja tehdään pieniä muutoksia. Ei kannata tulla keulimaan jos et edes tiedä mistä puhutaan.

Plus ilman selkeitä sääntöjä sieltä treeneistä on koko ajan joku pois eikä päästä kunnolla treenaamaan. Tämä sama on ihan kaikissa koreografialajeissa, jossa tekijöitä on enemmän kuin 1. 

Miksi joillekin on niin vaikea hyväksyä se toisen elämäntyyli? Jotkut tykkää siitä huippu-urheilijan elämäntyylistä aikatauluineen ja sitoutumisineen. Toiset ei. 

Mutta miksi pöyristellä jonkun toisen valintoja? En tosin ole ikinä kuullut että joku urheilijaperhe miettisi miksi Möttöset ei aikatauluta elämäänsä samalla tavalla kuin urheilijaperhe. Pöyristelyä on vain toiseen suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillekin on niin vaikea hyväksyä se toisen elämäntyyli? Jotkut tykkää siitä huippu-urheilijan elämäntyylistä aikatauluineen ja sitoutumisineen. Toiset ei. 

Mutta miksi pöyristellä jonkun toisen valintoja? En tosin ole ikinä kuullut että joku urheilijaperhe miettisi miksi Möttöset ei aikatauluta elämäänsä samalla tavalla kuin urheilijaperhe. Pöyristelyä on vain toiseen suuntaan.

Kateus? Harmittaa kun joillain on kyky sitoutua asioihin ja suunnitella. Nuo pöyristelevät Möttöset on usein niitä, jotka ei oikein osaa sitoutua ja suunnitella vaan kaikki tehdään ex tempore ja fiilispohjalta.

Itse olen tavoitteellisesti harrastavan lapsen vanhempi ja homma on perseestä. Siis se, että jo tosi aikaisin harrastuksesta tulee kuin toinen työ. Oma lapseni harrastaa jalkapalloa kilpatasolla. Ja se tarkoittaa sitä, että treeneistä ei olla pois kuin kipeänä ja suurin piirtein hautajaisissa. Jos se ei kelpaa, isossa kaupungissa jonossa on joukkueeseen tulossa sitoutuneimpia pelaajia.

Lapseni on 14 ja homma on ollut tällä tasolla jo jonkun vuoden. Koko perheeseen se vaikuttaa niin, että matkat, lomat ja muut menot me suunnitellaan tämän harrastajalapsen aikataulujen mukaan. Niin se vain menee. Ja nyt on kyse siitä, että lapseni on todella motivoitunut harrastaja. Nämä hommat ei lähde meistä vanhemmista. Itse jopa joskus toivon, että lapsi vaihtaisi johonkin leppoisampaan harrastukseen ettei koko perheen tarvisi hyppiä hänen aikataulujensa mukaan. Mutta lapseni haaveilee ammattijalkapalloilijan urasta, hänellä on siihen jopa mahdollisuuksia, jotenka me sopeudutaan vielä toistaiseksi. 

Eli kyse ei läheskään aina ole siitä, että vanhemmat jotenkin puolipakolla sitouttaisivat lapsen harrastukseen ja muuta ei saa olla. Vaan siitä, että harrastukset vaativat sitä jo tosi nuoresta ja usein myös lapset itse haluavat sitä.

Eikö ap voi sopia sitä vaellusta sen verran etukäteen että kaveri ehtii järjestää lapselleen jonkun toisen kyydin treeneihin?

Vai onko koko vaellus lähinnä ap:n idea ja kaveria ei oikeasti kiinnosta yhtään, muttei viitsi pahoittaa ap:n mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siihen harrastukseen sitoudutaan myös vanhempia myöten. Oli itsellekin alkuun hieman järkyttynyt, että valmentajalta piti pyytää lupaa poissaoloihin.

Silloinhan mentiin treeneihin kipeenä, vaikka koulusta oltiin pois 39 asteen kuumeessa influenssan kourissa.

Lapsi ei tietenkään osallistunut, mutta istua pötkötti kentän laidalla ja seurasi silmä tarkkana. Koska aina voi tulla kuvioihin tms. muutoksia, niin tietää, eikä tarvitse erikseen sitten opettaa ja se veisi taas seuraavist treeneistä aikaa pois. Pidin tätä ihan hulluna, mutta lapsi itse vaati menoa. Hän haluaa olla joukkuuensa jäsen ja päästä kisoihin! Vain vatsataudissa sai jäädä kotiin. Yksikin tyttö oli kuusi viikkoa jalkakipsissä ja toipumiset. Eikä toivoakaan osallistua sen kauden kisoihin, sinnikkäästi kävi kaikki treenit. Eihän se multa vaatinut kuin tytön viemisen - hakemisen ja tein omia juttuja kuten muutoinkin.

Korona toki muutti tuonkin, mutta s

Sai-ras-ta. Jääkö tuosta lapselle käteen muuta kuin hyvä kunto ja orjamoraali?

Lasten harrastaminen on mennyt pääsääntöisesti täysin mahdottomaksi nykypäivänä. Peruskoulun aikana kaikki vapaa-aika käytetään johonkin harrastukseen, mutta sitten nuorena aikuisena kun aikaa olisi enemmän niin toiminta jätetään kokonaan pois kun ei tullutkaan huippuammattilaista. 

Panostaisivat yhtä innokkaasti koulunkäyntiin (läksyt ja kokeisiin luku).

Vierailija kirjoitti:

Panostaisivat yhtä innokkaasti koulunkäyntiin (läksyt ja kokeisiin luku).

 

Meillä ainakin panostaa. Ja yleensähän urheilijalapset panostaakin ja osaavat myös hallita aikaansa niin, että kaikki on tehty.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tavoitteellisesti harrastavan lapsen vanhempi ja homma on perseestä. Siis se, että jo tosi aikaisin harrastuksesta tulee kuin toinen työ. Oma lapseni harrastaa jalkapalloa kilpatasolla. Ja se tarkoittaa sitä, että treeneistä ei olla pois kuin kipeänä ja suurin piirtein hautajaisissa. Jos se ei kelpaa, isossa kaupungissa jonossa on joukkueeseen tulossa sitoutuneimpia pelaajia.

Lapseni on 14 ja homma on ollut tällä tasolla jo jonkun vuoden. Koko perheeseen se vaikuttaa niin, että matkat, lomat ja muut menot me suunnitellaan tämän harrastajalapsen aikataulujen mukaan. Niin se vain menee. Ja nyt on kyse siitä, että lapseni on todella motivoitunut harrastaja. Nämä hommat ei lähde meistä vanhemmista. Itse jopa joskus toivon, että lapsi vaihtaisi johonkin leppoisampaan harrastukseen ettei koko perheen tarvisi hyppiä hänen aikataulujensa mukaan. Mutta lapseni haaveilee ammattijalkapalloilijan urasta, hänellä on siihen jopa mahdollisuuksia, jotenka

Ja vanhemmat taas tukevat lasta siinä harrastuksessa. Se tehdään lapsen vuoksi, ei siksi että vanhempi valitsisi tuon elämäntavan. 

Tämän joko ymmärtää tai ei ymmärrä ja asian pöyristely on ihan turhaa. Antakaa niiden urheilija-/harrastajaperheiden elää sillä omalla tyylillään ja eläkää muut omallanne. Tuollaisesta supersitoutuneesta perheestä ei saa millään painostuksella toisenlaista.

Pöyristelisikö ap jos kysymyksessä olisi vaikka viikottainen vanhempien hoito, työvuoro tai mikä tahansa muu meno kuin lapsen harrastus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että varhainen erikoistuminen yhteen lajiin on haitallista. Alakouluikäisten ei kuulu treenata kuin aikuiset eikä sen ikäisten kilpaurheilusta ole heille mitään hyötyä. "

 

 

Linkkaisitko sen tutkimuksen/tutkimukset, minua kiinnostaisi lukea se.

Yhden lajin harjoittelukin voi olla riittävän monipuolista, kun se suoritetaan oikein ja ammattitaitoisesti johdettuna.

Monen lajin harjoittelu on riittävän monipuolista, vaikka treenejä ei niin hirveän ammattitaitoisesti johdettaisikaan. Lapset saavat automaattisesti erilaisia taitoja ja tapaavat erilaisia kavereita ja erilaisia aikuisia.

Sen sijaan nämä kalliisti ammattilaisten valmentamat saavat rasitusvammoja

Niitä rasitusvammoja tulee jo 10-vuotiaille. Tosiaan harjoitusmääriä aletaan nostaa ja tavoitteita myös, sellaisella tahdilla että osa lapsista joutuu lopettamaan lajin kokonaan kun kroppa ei kestä. Tervettä? 

Jos itse maksaisit lapsen harrastuksesta vaikka 400e/kk ja varusteet päälle, niin antaisitko olla pois esim kerran viikossa kaverisynttärien yms ei-pakollisen takia? 

Esimerkiksi tuo taitoluistelu saattaa maksaa tuon verran (tai enemmänkin) ja silloin sinne todellakin mennään ellei ole oikeasti pakottavaa syytä olla pois. Mikään yllättävä tapahtumakutsu ei ole sellainen syy.

Vierailija kirjoitti:

Hauskoja keskusteluja. Vuosia sivusta lasten ja nuorten joukkueurheiluharrastuksia seuranneena ja ohjanneena voin yleistää, että treeneistä jäävät ne pois, joita ei kannusteta kotona, eivätkä vanhemmat omaa liikunnallista taustaa tai harrastuksia. Yleistäminen ei ole sama asia kuin absoluuttinen totuus, vaan nk. leimaava piirre. Liikuntaharrastus tässä ei tarkoita, että käy kesäisin mummofillarilla uimassa kilometrin päässä kerran viikossa (korostettuna esimerkkinä). Toki on niin itsekkäitä vanhempiakin, että heidän menonsa tai suoranainen laiskuutensa ylittävät omien lasten tarpeet kerta toisensa jälkeen ja lapset jäävät toistuvasti pois harrastuksesta. Nokkelat lapset sitten hankkiutuvat harrastuksiin muiden avittamana, toiset saattavat syrjäytyä harrastuksista. Molemmat omalla tavallaan surullisia esimerkkejä todellisuudesta.

Lapsen jäädessä pois treenikerralta on päätös kovin harvoin lapsen. Itse kannustan kuitenkin siihen, että l

Menee vaikeaksi, jos pitää 12 vieraan plus oman lapsen ja vielä oman ja puolison aikataulut saatua synkronoitua, ettei tule päällekkäisyyksiä. Minä järjestäjänä katson koska mun porukalle sopii. Kutsutut tulevat, jos heille sopii.