Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (99)
Suomessa oli tällaista, en tiedä onko edelleen. Itse sain selvitä kiusaamiset ja koulutyöt. Ei ollut kotiintuloaikoja ja kun oksensin krapulassa 14-vuotiaana niin siitä ei puhuttu mitään, oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos vanhempiani kiinnosti niin eivät he sitä mitenkään näyttäneet. Veikkaan että 70-80 luvuilla oli vaan sellainen kulttuuri että tuollainen käytös oli vanhemmilta ok.
Ärsyttää nuo lässynlässyn jutut siitä miten vanhemmat ei ole pystyneet. Miten sitten toiset pystyy vaikka olisi kuinka perheessä kaksi työssäkäyvää vanhempaa? Olisiko kuitenkin enemmänkin kyse siitä ettei vaan kiinnostanut ja ei koettu tärkeänä.
Täällä USAssa on nykyisin vähän päinvastainen kulttuuri ja en pidä kyllä sitäkään hyvänä. Lasten ei anneta tehdä oikein mitään ja eivät opi ottamaan vastuuta mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
22 jatkoa
Varmasti tiesivät vanhempani että oli krapula eikä oksennustauti, koska kotoa hävisi alkoholia. Sitä oli niin vähän että todellakin olivat huomanneet. 16-vuotiaana vahingossa melkein tapoin itseni alkoholilla ja äitini diapameilla, en tiennyt mikä yhteisvaikutus niillä on. Jos kotona on tuollaisia lääkkeitä ja teini-ikäisiä niin joko asiasta pitää puhua tai ne lääkkeet pitää niin että niitä ei saa. Mieluiten molemmat.
Kyllä, ymmärrän että oli väärin ottaa niitä lääkkeitä. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta kiusaamisen seurauksena ja ajattelin että diapamit auttaisi. Olisi myös voinut auttaa jos olisi ollut joku aikuinen jota olisi yhtään kiinnostanut asiani.
Miten asiat ovat edelleen olleet niin samalla tolalla kuin minun lapsuudessani? Minä olen syntynyt 60-luvulla ja olin lapsi 70-luvulla. Eli nelikymppisillä on ollut edelleen ns.vapaa kasvatus, kuten minulla? Ei meilläkään pahemmin välitetty lasten asioista. Nykyään niistä jutuista tehtäisiin lasu. Oli aivan yleistä että vanhemmat joskus juopottelivat lasten nähden. Lääkärissä sentään minua kuskattiin. Vanhemmat välittivät omalla tavallaan, mutta ei sitä osoitettu kuten nykyään. He itse kärsivät todella kurjasta lapsuudesta ja köyhyydestä. Isäni oli lapsi kun oli sota, ja äiti joutui tekemään maatilan töitä tätinsä tilalla, koska oma äiti ei huolehtinut. Äidilläni oli huonot välit äitiinsä. Ei koskaan juuri soitellut, eikä kehunut äitiään. Kävimme kylässäkin vain harvoin.
Olen alkoholistiperheestä. Tunteista ei puhuttu, eikä niitä saanut myöskään ilmaista. Myöskään vanhemmat eivät ilmaisseet tunteita tai puhuneet meille lapsille. Saimme tulla ja mennä mielemme mukaan, kunhan emme häirinneet vanhempia, mutta koska olin ns. kiltti lapsi, niin keksin itse itselleni sääntöjä, mm. kotiintuloajat.
Olen aikuisena kärsinyt toistuvasta masennuksesta. Teininä mulla oli syömishäiriö, jota kukaan aikuinen ei huomannut tai ainakaan välittänyt. Vasta aikuisena ymmärsin minulla olleen anoreksian.
Olin pitkään suorittaja ja ajoin itseni toistuvasti piippuun. Suoritin elämää ja määritin itseäni sen mukaan kuinka paljon sain aikaiseksi ja välillä se meni täysin yli.
Nyt kun lapset ovat aikuisia, olen joutunut kohtaamaan nämä möröt. Luulin olleeni hyvä vanhempi, teinhän kaiken toisin kuin omat vanhempani, mutta ei. Se suorittaminen ei ollutkaan sitä, mitä lapseni tarvitsivat, vaan he olisivat tarvinneet enemmän empatiaa, pysähtymistä. Omaksi puolustuksekseni on sanottava, että jouduin tahtomattani yksinhuoltajaksi ja olen rämpinyt pitkän tien saattaakseni lapset aikuisiksi. Omille tunteille ei ole ollut niin kauheasti sijaa. No, mutta oppia ikä kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seitkytluvun lapsia? Eräs amerikkalainen tutkimus haastatteli yli 10000 tuon ajan äitiä ja 80% sanoi että ei tekisi lapsia jos voisi mennä ajassa taaksepäin ja päättää uudestaan. Suomessa taitaisi olla sama tulos sen 70-luvun lapset -ketjun perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Just mietin yksi päivä, kun kysyin omalta lapsesta päivästä. Pyysin näyttämään jo hänen tekemänsä läksyt yms., että en muista itseltäni noin tarkkaan kysytyn. Muistan, että vanhemmillani oli kiirettä. No rahaa ei ollut varmaan liikaa.
Yläasteelle siirryttäessä tuntui, että olin aika vastuussa itsestäni. En muista edes kysytyn, mitä tuli läksyksi. Koenumerot kiinnosti. Olinkin sitten aika villi yläaste ja lukioaikaankin. Vaikka olin hyvä koulussa. Jälkikäteen tajuan, että hain tosi paljon huomiota, varsinkin miehiltä, ja minua vanhemmilta miehiltä. Eli varmaan jotenkin kompensoin sitä, että kotona ei saanut niin paljon huomiota, tai oltu niin kiinnostuneita.
Ihan kuin minun kirjoittamani. Koenumerot sanoin ja hyvistä numeroista kehuttiin. Hain myös huomoita vanhemmilta miehiltä, isä oli syvästi masentunut alkoholisti ja äiti ei jaksanut kiinnostua minusta kun oli kaikenlaista huolta ja murhetta siinä. Olekin sitten ollut ihan mieletön suorittaja ja pärjääjä koko ikäni. Omien lasteni kanssa olen yrittänyt toimia lähes kaikessa aivan toisella tavalla kuin oma äitini, isää en edes laske vanhemmaksi. En ole enää katkera, hän ei silloin osannut eikä pystynyt paremmin toimimaan. Omast suorituskeskeisyydestä en ole päässyt eroon millään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, joskin olen kasvanut eskari-iläisestä vain äidin ja sisarusten kanssa. Muistan mm.kun olimme sukulaisten kanssa risteilyllä ja minut jätettiin yksin hyttiin nukahtamaan illansuussa. Olin 8-v ja pelotti, kun myrskysi. Äiti oli äkäinen kun en nukkunut kun kävi joskus yöllä tsekkaamassa miten voin. Oli siis äkäinen, etten nukkunut ja itketti (pelotti se myrsky). Ei ollut koskaan mtn kotiintuloaikoja, ei kotiruokaa klo 17.00, eikä mitään keskusteluita kouluun liittyen. Tämä 90-luvulla. Mutta oli meillä aina kannustusta harrastuksiin, valmisruokaa kaapit täynnä tai ravintolakäyntejä, ja kaikkea omatoimisuutta äiti kehui ja arvosti kovasti. Että periaatteessa olin kai turvassa, mutta kuitenkin hyvin yksinäinen pieni selviytyjä.
Olin lapsi 90-luvulla ja tuo kuulostaa ihan samalta mitä elämä oli puolella mun ala-asteen kavereista. Itsellä oli vähän päinvastoin, rahat ei riittäneet harrastuksiin, ei aina ruokaan eikä todellakaan risteilyihin, mutta oli välittävät ja huolehtivat vnhemmat jotka teki parhaansa ja yritti järjestää meille kaikkea kivaa ilman rahaa. Silloin tuntui epäreilulta mutta nykyään tuntuu että olin onnekas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuohon aikaan luotettiin lapsiin ja lasten selviytymiskykyyn ihan eri lailla kuin nykyään. Ja suuri osa tuosta teidän kokemuksestanne johtuu tästä. Teidän luotettiin selviävän ja sitä pidettiin hyvänä asiana. Te ette myöskään ehkä kaikki kokeneet sitä välinpitämättömyytenä silloin. Ainakin minulle oli selvä, että se oli luottamusta - ja jossain määrin sitä, että vanhempani eivät olisi tienneet, mitä tehdä jos esim koulussa olisi ollut jotain ongelmia. Koulu oli aivan erilainen silloin kuin heidän lapsuudessaan.
Minä kyllä koin sen välinpitämättömyytenä, ettei kukaan ikinä kysellyt minulta mistään mitään, ja vaikka näkivät kun minua kiusattiin, siihenkään ei puututtu. Sitten kun kerran kiusasin jotain itse, niin jo oli palaveria koululla. Jos itki, niin tiuskittiin vain että mitä siinä itket.
Tuossa teidän kahden kokemuksessa saattaa olla eräs ero, täältä ulkoapäin katsottuna, varovaisesti sanon, nimittäin se, että ensimmäisen kotona ei ole välitetty, ja toisen on, ja se on välittynyt vanhempien elekielestä ja olemuksesta ja muusta, vaikka molempien kotona päällisin puolin ei ole käytännössä paljon läsnä oltukaan. Lapset aistivat, välitetäänkö heistä, uskoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
22 jatkaa edelleen.
Yritin muutaman kerran kolmekymppisenä puhua äitini kanssa näistä asioista ja hänen kommenttinsa oli "älä vaadi vanhemmiltasi täydellisyyttä". Aika kaukana täydellisestä oltiin, mutta miten vaan. Kummallisinta tässä on se että siskoni en myöskään saa sanoa näitä asioita ääneen, se loukkaa häntä ja äitiäni.
Ei ole. Ei välittäneet mullakaan, vaan minä välitän perheestäni, johon vanhemmat ei kuulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Muistan kun esim kaverin äiti kohensi jotain huppuani kun olin lapsi, muistan että hävetti kauheasti kun en tuollaista huomiota saanut ikinä omalta äidiltä. Samoin mun kaveri huomautti jo joskus 10 v siitä, että äitini ei välitä minusta yhtä paljon kuin hänen äitinsä hänestä. Kerran kysyin, miksi äiti ei ikinä puhu minulle, sanoi että kun töissä pitää puhua niin paljon.
Kiitos tästä! Tajusin että kun minun äiti vetoaa töihinsä, esim että hän ei kysy kuulumisiani koska hänen työ on niin kuormittavaa ja sosiaalista, että se on pelkkä tekosyy. Helpompi syöttää minulle potaskaa kuin ottaa vastuuta.
Juu tuttua on. Meillä oli kyllä kotiintuloajat ja pidettiin "jöötä" eli kai sillä näytettiin että välitetään kun kasvatettiin mutta siis se tunne kyllä oli että ei vanhempia (omassa tapauksessa erityisesti äitiä) kiinnosta kuka minä olen. Piti vain näytellä mukana siinä näytelmässä ja äiti oli päättänyt jo millainen olen (yleensä jokin negatiivinen määre minusta). Tosi ontto olo on jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
22 jatkaa edelleen.
Yritin muutaman kerran kolmekymppisenä puhua äitini kanssa näistä asioista ja hänen kommenttinsa oli "älä vaadi vanhemmiltasi täydellisyyttä". Aika kaukana täydellisestä oltiin, mutta miten vaan. Kummallisinta tässä on se että siskoni en myöskään saa sanoa näitä asioita ääneen, se loukkaa häntä ja äitiäni.
Tuttua. Tuollaista mustavalkoista ajattelua jossa mennään ääripäähän ja syyllistetään lasta tämän tarpeista syyttämällä että tämä vaatii täydellisyyttä. Aika kaukana usein siitä. Oman äitini suosikki myös. Olen allerginen ilmaisulle "ei kukaan ole täydellinen" (tällä äiti oikeutti oman huonon käytöksensä sekä sen että ei vastannut tarpeisiini). Toinen oli että "voit kasvattaa itse sitten paremmin" (omat lapset).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
22 jatkaa edelleen.
Yritin muutaman kerran kolmekymppisenä puhua äitini kanssa näistä asioista ja hänen kommenttinsa oli "älä vaadi vanhemmiltasi täydellisyyttä". Aika kaukana täydellisestä oltiin, mutta miten vaan. Kummallisinta tässä on se että siskoni en myöskään saa sanoa näitä asioita ääneen, se loukkaa häntä ja äitiäni.
Tuttua. Tuollaista mustavalkoista ajattelua jossa mennään ääripäähän ja syyllistetään lasta tämän tarpeista syyttämällä että tämä vaatii täydellisyyttä. Aika kaukana usein siitä. Oman äitini suosikki myös. Olen allerginen ilmaisulle "ei kukaan ole täydellinen" (tällä äiti oikeutti oman huonon käytöksensä sekä sen että ei vastannut tarpeisiini). Toinen oli että "voit kasvattaa itse sitten paremmin" (omat lapset).
Totta on kuitenkin se, että kasvattamisessa ei voi onnistua täydellisesti kukaan. Tietysti voi tehdä parhaansa, eikä ole haittaa siitä, että pystyy myös itsereflektioon, mutta kuinka paljon vanhemmalta voi vaatia. Poislukien tietenkin selkeät laiminlyönnit.
Sama täällä, he eivät tienneet mitä vanhemmuus tarkoittaa. Vanhemmuuskoulu jäi käymättä. Eivät olisi sitä koulua läpäisseet.
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaa tutulta, joskin olen kasvanut eskari-iläisestä vain äidin ja sisarusten kanssa. Muistan mm.kun olimme sukulaisten kanssa risteilyllä ja minut jätettiin yksin hyttiin nukahtamaan illansuussa. Olin 8-v ja pelotti, kun myrskysi. Äiti oli äkäinen kun en nukkunut kun kävi joskus yöllä tsekkaamassa miten voin. Oli siis äkäinen, etten nukkunut ja itketti (pelotti se myrsky). Ei ollut koskaan mtn kotiintuloaikoja, ei kotiruokaa klo 17.00, eikä mitään keskusteluita kouluun liittyen. Tämä 90-luvulla. Mutta oli meillä aina kannustusta harrastuksiin, valmisruokaa kaapit täynnä tai ravintolakäyntejä, ja kaikkea omatoimisuutta äiti kehui ja arvosti kovasti. Että periaatteessa olin kai turvassa, mutta kuitenkin hyvin yksinäinen pieni selviytyjä.