Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat hyviä vanhempia, meistä välitettiin, asetettiin rajoja, tuettiin, ja ennen kaikkea kasvatettiin itsenäisiksi.
Kun vertaan puolisoni vanhempiin, he ovat olleet molemmat vaikeista oloista, suorastaan puutteenalaisia. Lapsia on lyöty, jätetty yksin liian nuorena, ei ole ruokittu, ei hoidettu talvivaatteita... Kun puolisoni tuli isäksi, häntä hermostutti vauvan itku ja hänelle piti kertomalla kertoa, että lasta täytyy lohduttaa ja hänen tarpeisiinsa vastata, se vaikuttaa itsetunnon kehitykseen... Sanomatta varmaan selvää, että puolisoni oma itsetunto on melko nollissa, eikä se siitä voi enää nähdäkseni nousta. Hänellä on myös haasteita pitää itsestään tai kodistaan huolta, ei ymmärrä terveellisten elämäntapojen päälle eikä ehkä sitten koe itseään huolenpidon arvoiseksi? Jotenkin niin, että elämä vain taaperretaan eteenpäin ilman intohimoja, päivästä toiseen istuksien, kuten vanhempansakin.
Siis tuota, olet puolisoosi tyytymätön. Miksi on tullut mentyä naimisiin ja vielä lapsiatuolle perimälle? Äitikin vähään tyytyväinen kunhan on miehen saanut.
Yritän kuvata miten välinpitämättömät ja/tai osaamattomat vanhemmat vaikuttavat ihmisen elämään. Varsinkin itsetunto on sellainen osa-alue, että jos se kiikastaa, ei moni tavallisena pidetty asia onnistu eikä ole intoa opetella tai kokeilla.
Kaikkea ei voi laittaa lapsuudenkodin piikkiin, vaan omista valinnoista on kannettava vastuu. Mutta tausta on ymmärrettävä, miksi jollain on vaikeampaa kuin toisella.
Mitä olet ajatellut tehdä tyytymättömyydelledi liittoosi?
Mitä ajattelet lastesi sinun ikäusenäsi kirjoittavan vauvalle kodistaan? Toiset isovanhemmat olivat huonoja ( niin aina), äiti johti perhettä ja isä oli varjo nurkassa nalkutusta peläten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että.
Täydellistä laiminlyöntiä. Hoidon laiminlyöntiä. Lyöntiä ja hakkaamista.
Kotitöissä ja ulkotöissä suuret vaatimukset. Koulusta kesäloma-ajat kotona ilman ketään aikuista, ilman mitään hoitoa 7-11v.
Mitä haluat tietää. Mitä oli mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Ootteko tajunneet että viiskymppisen pitääkin jo henkisesti irtaantua vanhemmistaan? Se on elämän kulku. Vanhukset haudataan se hyväksyen ilman isompia tunnemyrskyjä. Olette jo itse aikuisten lasten vanhempia, ja silti elätte 10-vuotiaan elämää omiin vanhempiinne nähden. Olette jo itse heitä joita lapsenne ja heidän puolisonsa arvostelevat .
Ei kaikkien elämä kulje tuollaisen käsikirjoituksen mukaan. Oletat liikaa.
Tässä ketjussa mainitut asiat ovat pyörineet mielessäni siitä asti, kun muutin opiskelemaan vuonna 1980. Tuntuu, että olen saanut huolehtia itse itsestäni lapsesta asti. Miksi, sitä en osaa sanoa. Perheeni oli keskiluokkainen, vanhemmat akateemisissa tehtävissä. Ihmettelen, että olen silti normaali.
Nyt jo edesmenneet vanhemmat eivät koskaan kysyneet miksi en halua mennä kouluun tai eivät selvittäneet miksi suutun helposti tai miksi toilailin muutaman kuukauden ajan kuusitoistavuotiaana. Äiti uhkasi toilailujen vuoksi lastenkodilla ja suuttui asioista, mutta huolta ei ilmaissut sanallakaan. Psykologialla tai terapiassa minun olisi pitänyt käydä jo ala- ja yläasteella. Kerran näin vahingossa viestin jossa äitini oli joltain kysynyt neuvoa, mutta hän ei hankkinut oikeaa apua, vaikka olisin sitä varmasti tarvinnut. Olin vielä tosi arkakin alaaste- ja yläasteikäisenä lapsena.
Äitini sanoi minulle 15 tai 16 vuotiaana ollessani, etten pärjää muualla kuin kotona. Ei päästänyt taidelukioon vaan piti käydä lukio koulussa, jossa ne kiusaajat oli olleet. Onneksi sain ystäväviä. Muutin 17 vuotiaana poikaystävän (kunnollinen ja töissä käyvä) kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle ja ollaan elelty yhdessä sieltä saakka. Isäni tuki sentään minua siinä muuttoasiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tiedostin hyvin nuoresta lähtien, että en voi ihan kaikkea vaatia vanhemmiltani. He olivat teinivanhempia, ja opettelivat aikuisuutta. Mutta se oli ja on mulle ihan jees. Vanhempani ovat aina eläneet sen kanssa, etten juuri tarvinnut apua, missään. He eivät koskaan oppineet sitä, että minulta pitäisi jotenkin varmistaa, että mulla on kaikki ok. Nuoremmat sisarukseni ovat saaneet enemmän tätä huolehtimista, mutta en mitenkään mitoita perheen sisäistä tunne-elämää, arvostusta tai mitään muutakaan sen mukaan. Se vain on fakta, että elämä opettaa teinivanhempiakin.
Ovat olleet naimisissa kohta 55v.
Miten avioliiton pituus korreloi vanhemmuuden laadun kanssa?! Tai siis jos ovat siinä alkuvaiheessa olleet tietynlaisia vanhempia ja sitten sen jälkeen pysyneet yhdessä xx vuotta niin mitä yrität todistaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Siis kävin kerran päivässä katsomassa??24/7 olisi riittänyt?
Oletan, että äitisi oli normaali työssäkäyvä ihminen, jolle se ei edes ois ollut mahdollista.
Olin 7-vuotiaana leikattavana 100 kmn päässä kotoa Mikkelin sairaalassa. Äiti vei sinne bussilla ja joskus reilun viikon päästä haki pois. Ei siellä kukaan käynyt katsomassa. En muista miten siellä aika kului, siitä on nyt 74 vuotta. Ehkä siellä oli jotain lukemista, sen muistan että siivooja oli mukava pyöreä täti joka jutteli lasten kanssa. Miten voikin unohtua tunne miten sen koin tai mitä tunsin. Ehkä kaikilla helpottaa jo 20 vuoden päästä , joku mitätön lapsuustapahtuma menettää merkityksensä.
Ei helpota jos asenne on se sattuipa elämässä mitä tahansa se on lapsuuskodin (äidin) syytä. Tulipa sukkaan reikä, äiti ei opettanut parsimaan tai ruoka palaa pohjaan, äiti ei opettanut. Harmit työpaikalla, avioliitossa, väsymys lasten kanssa, äidin syytä. Mikäpä muu ihmistä ees masentaisi kuin 40 vuotta sitten ollut lapsuus.
Minut äiti on opettanut parsimaan, laittamaan ruokaa ja jopa puhdistamaan sen pohjaanpalaneen kattilan. Elämäni sujuu paljon vaivattomammin kuin niillä, joita äiti ei opettanut, vaan joutuvat aikuisena kasvattamaan itse itsensä. Heillä menee siihen aikaa ja vaivaa, samalla kun minä voin rentoutua vaikkapa aivottoman nettipalstan parissa.
Kerron sulle salaisuuden. Aika helvetin montaa äitiä ei kiinnosta pätkääkään opettaa poikaansa kotitalousasioissa. Poika oppii jos oppii. Tai jos sattuu koulussa olemaan jotain tuollaista. Miksi niin monella miespuolisella on vaikeuksia jopa normaalien arkijuttujen kanssa? Koska omaa äitiään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Ei meillä mitään miesvihaa ole. Vain naisia ja äitejä, jotka viis välittävät jopa omista lapsistaan.
Minut äiti on opettanut parsimaan, laittamaan ruokaa ja jopa puhdistamaan sen pohjaanpalaneen kattilan. Elämäni sujuu paljon vaivattomammin kuin niillä, joita äiti ei opettanut, vaan joutuvat aikuisena kasvattamaan itse itsensä. Heillä menee siihen aikaa ja vaivaa, samalla kun minä voin rentoutua vaikkapa aivottoman nettipalstan parissa.