Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapia - en pääse eteenpäin
22.08.2024 |
Onko kenelläkään vastaavaa:
Pari koettua psykoterapian asiantuntijaa, ja molemmissa sama lopputulema: joka kerran käydään läpi, voisinko aloittaa uuden harrastuksen, käydä taidenäyttelyissä ja opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani.
Tuntuu aivan hel vetin urpolta istua tunti siinä huoneessa, kertoa, kuinka ahdistus supistaa maailmani noin rusinan kokoiseksi eikä mikään tuota iloa, niin tarjotaan uutta harrastusta. Tai käydä kavereiden kanssa ulkona.
Tuostako minä maksan, ja tuollaisten avujen kassa nämä terapeutit rahastaa asiakkaitaan? 😒
Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä.
Kommentit (276)
Vierailija kirjoitti:
En nyt kaikkia kommentteja lukenut, joten voi olla että vastaan saman kuin joku muu on ehkä jo vastannut.
Kuulostaa, että terapeutti yrittää saada sinusta jotain reaktiota, jotain materiaalia terapiaa varten. Jos et tartu siihen, etkä tuota mitään, ei terapiastakaan tule mitään.
Psykoterapia ei sovi kaikille. Onkin uskomatonta, miten nykyisenä "terapiatakuu" aikakautena kaikki itsensä ahdistuneeksi tai masentuneeksi kokevat työnnetään terapeuttien tuoleihin odottamaan, että terapeutti taikoo heidät terveiksi. Nekin, joilla ei kerta kaikkiaan ole kykyä vuorovaikutukselliseen keskustelevaan terapiaan. Esimerkiksi aloittaja hyötyisi ehkä enemmän tujummasta lääkityksestä, ohjatusta kuntouttavasta työtoiminnasta ja mahdollisesti tukihenkilöstä, terapiakypsä hän ei ole.
*aloittaja hyötyisi tujummasta lääkityksestä, kuntouttavasta työtoiminnasta ja tukihenkilöstä*
Mitä ihmeen soopaa tämä on. Näinkö sä puhut läheisillesikin? Luetun ymmärtämisen heikkouden vuoksi sinulle suosittelisin paluuta peruskoulun kertaukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Get over IT!
Loputtomasti jonkun asian märehtiminen pitää lopettaa joskus.
"Jos yhteistyö terapeutin kanssa ei suju tai terapia ei tunnu etenevän, kannattaa tarkastella sen hyötyä kriittisesti yhdessä terapeutin kanssa. Erityisen tärkeää on, että terapiassa kävijä ja psykoterapeutti jakavat yhteisymmärryksessä hoidon tavoitteet ja että mahdolliset väärinymmärrykset selvitetään. Psykoterapeutin on myös osattava suhtautua erilaisiin arvokäsityksiin eettisesti. Ristiriidat eivät saa aiheuttaa ongelmia terapialle. Toimimaton terapia vie voimavaroja muulta elämältä ja voi vaikeuttaa ongelmia. Tarvittaessa voi vaihtaa terapeuttia.
Terapian toimimattomuus voi johtua myös tekijöistä, joihin ei voi vaikuttaa. Jos elämä on esimerkiksi jatkuvaa selviytymistaistelua päivästä toiseen, siihen on vaikea saada mahtumaan terapeuttista prosessia. Onkin suositeltavaa yksin ja yhdessä terapeutin kanssa aika ajoin pysähtyä rauhassa miettimään, mitä on oppinut terapiassa ja mikä on muuttunut parempaan suuntaan."
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01311
Vierailija kirjoitti:
Get over IT!
Loputtomasti jonkun asian märehtiminen pitää lopettaa joskus.
Justiinsa niin. Nyt tulikin ihan kuningasajatus, koko mielenterveyspalveluiden uudistamiseen ja resurssipulan ratkaisuun. Huippu!
Traumaterapia pelkistettynä:
1) jos ahdistaa täytyy hakeutua traumaterapiaan, koska syy on kuitenkin lapsuustraumassa 2) potilas joko muistaa tai ei muista traumaattista tapahtumaa. Jollei muista, terapeutti jutustellessa avustaa muiston esiin 3) trauman syventämisvaihe: joko todellista tai vale muistoa märehditään tunnetasolla niin, että tuntuu 4) tunnistetaan syyllinen (yleensä äiti, joskus myös isä) 5) terapiaohjatusti opetellaan olemaan vihainen ellei peräti vihaamaan syyllistä 6) terapeutti ei missään nimessä KANNUSTA välien katkaisuun, mutta kun asiakas kertoo välien katkaisusta, terapeutti tukee ja arvelee, että ehkä tarvitsit tuota juuri nyt 7) asiakas kertoo, että välien katkaisu oli hänen ELÄMÄNSÄ PARAS PÄÄTÖS. Terapeutti ei kysy, mitä ne muut päätökset ovat olleet 8) viha ei helpottanut asiakkaan ahdistusta. Mutta nyt traumaterapeutin avulla voidaankin ryhtyä selvittämään, miten vihan kanssa voi elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tännekin etsiytyi nyt tämä syyllistetty äiti?
Ei aloituksessa puhuttu mitään äititraumoista, mutta jotenkin jännästi joku katkera äiti löysi täältäkin elämänsä peilipintaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tännekin etsiytyi nyt tämä syyllistetty äiti?
Ei aloituksessa puhuttu mitään äititraumoista, mutta jotenkin jännästi joku katkera äiti löysi täältäkin elämänsä peilipintaa.
Varmaankin aikuinen lapsensa aloittanut terapiaprosessin, minkä seurauksena alkanut asettaa rajoja, joten äitinsä syyttää terapiaa välirikosta..eikä näe rajattomuuttaan yms. syynä tapahtuneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Get over IT!
Loputtomasti jonkun asian märehtiminen pitää lopettaa joskus.
Justiinsa niin. Nyt tulikin ihan kuningasajatus, koko mielenterveyspalveluiden uudistamiseen ja resurssipulan ratkaisuun. Huippu!
Itse olet huippu! Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan... 🙄
Terapia joka ei edisty mihinkään eikä auta mitään on pelkkää ajan ja rahan hukkaa. Ei siihen alapeukuttaminen mitään auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä sen näkee että mielisairaita ei voi parantaa millään keinolla.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tännekin etsiytyi nyt tämä syyllistetty äiti?
Ei aloituksessa puhuttu mitään äititraumoista, mutta jotenkin jännästi joku katkera äiti löysi täältäkin elämänsä peilipintaa.
No nyt sinä ohitat asian. Kerro millä tavalla vihaisuus/viha ja katkeruus helpottaa kenenkään "traumojen kivirekeä" vetävän ihmisen mielenterveyttä. Reki on entistä painavampi: viha ja katkeruus ovat tunteista raskainpia ja estävät näkemästä mitään positiivista elämässä. Antavat energiaa pienen hetken. Hiukan sama jos talvipakkasella kusaisis housuunsa: pienen hetken lämmittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin
Kaikilla vain onnistuneita terapiakokemuksia?
No, paska jako mulle siis. Ehkä olen sitten jo liian analyyttinen, kun tuntuu, että terapeutti puhuu vain itsestäänselvyyksiä, mitä itse miettinyt oman olemassaolonsa suhteen aamusta yöhön, jo vuosikausia. Kuten että, *voisit vaikka miettiä, kuinka tänäänkin sait herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin* tai että *voisitko miettiä niin, että lepäät silloin kun et jaksa*
Tätä samaa paskaa on jauhettu lapselleni. Hengitysharjoituksia ja muuta. Kun olisi pitänyt analysoida sitä ulkopuolisen aiheuttamaa traumaa, jonka vuoksi lapseni lapsuus päättyi 12-vuotiaana.
Olen toki itse ollut tukena, mutta en minä äitinä osaa, en ole alan asiantuntija. Ja tietysti itsekin tuon tapaht
Muuta nyt kuitenkin ajatteluasi edes sen verran, että lapsesi lapsuus EI PÄÄTTYNYT 12-vuotiaana. Tuollainen sinetöinti tekee hänestä ikuisen uhrin. Jos haluaa päästä yli, pitää pienentää sen tapahtuman merkitystä. Ja tietenkään sitä ei voi pienentää ennen kuin se on käsitelty riittävän suurena, mutta lopulta kuitenkin. Paremmin pärjäävät ne, jotka toteavat, että lapsuudessa oli sitä tai tätä kuin he, jotka toteavat, ettei ollut lapsuutta, lapsuus meni pilalle, lapsuus päättyi, elämä meni pilalle jne. Itse olen ainakin päättänyt, etten anna minua traumatisoineiden ihmisten pilata MINUN elämääni. Ok, he ovat vaikeuttaneet sitä suuresti ja vaurioittaneet pysyvästi ja aiheuttaneet fyysistä, psyykkistä ja taloudellista tappiota, mutta he EIVÄT OLE pilanneet elämääni.
Tässä on viisaita sanoja!
Monen ongelma on, että jäädään siihen menneeseen vellomaan. Oli kyse traumasta, masennuksesta, ahdistuksesta, mistä vain. Siitä tulee osa identiteettiä, lopulta se määrittää koko minuuden. Ihminen ei enää näe itsessään muuta. Luulen että juuri siksi on näitä ohjeita, hanki harrastus, mene ulos. Kuten joku sanoikin, jotta saa aivot opetettua uusille urille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tännekin etsiytyi nyt tämä syyllistetty äiti?
Ei aloituksessa puhuttu mitään äititraumoista, mutta jotenkin jännästi joku katkera äiti löysi täältäkin elämänsä peilipintaa.
No nyt sinä ohitat asian. Kerro millä tavalla vihaisuus/viha ja katkeruus helpottaa kenenkään "traumojen kivirekeä" vetävän ihmisen mielenterveyttä. Reki on entistä painavampi: viha ja katkeruus ovat tunteista raskainpia ja estävät näkemästä mitään positiivista elämässä. Antavat energiaa pienen hetken. Hiukan sama jos talvipakkasella kusaisis housuunsa: pienen hetken lämmittää.
Täältä sivusta vastaan, että mitähän ihmettä oikein?
Siis ensinnäkään, tässä keskustelussa viha ei ole ollut se päällimmäisin käsiteltävä asia, vaan trauma. Kuolema, menetys ja sairaus mm. aloittajalla.
Toisekseen, se, jos olisikin huono vanhempi-lapsisuhde, jossa on persoonallisuushäiriötä, mielenterveysongelmaa, manipulointia, elämän hankaloittamista ym., niin kyllä, siitä on oikeus tuntea vihaa, ja se viha ei poistu pelkästään katsomalla pois. Jos olet koko lapsuutesi ja varhaisnuoruuden kasvanut sillä tyylillä, että sinua on pahoinpidelty ja syyllistetty asioista, mihin et ole syyllinen, niin siitä ei jää reppuun ainoastaan katkeruutta - siitä jää vääristynyt minäkuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu myös asiakkaan kunnosta ja kognitiivisista kyvyistä. Jos niin huonossa kunnossa, että kotona vaan pystyy olemaan, niin se mietityttää.
"...opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani." Eli olet juuttunut johonkin, josta terapeutti ehdottaa opettelemista ajattelemaan terveemmin. Eli että ei sun vika. Miksi se ei nappaa sua?
En tiedä, mistä alkaisin. Ensinnäkin kaikki psykologia on pelkkää olettamista ja (käytöksen) oletettujen seurausten tulkintaa.
Psykologia ei ole tiede.
Ap:n tapaukseen sopiva "hoitomuoto" olisi hyväksyvä, vilpitön rakkaus ilman vaatimuksia; s.o. tulla rakastetuksi pyyteettä, sellaisenaan.
Millään asioiden järkeistämisellä ("oletko ajatellut", "voisitko opetella ajattelemaan") ei ole vaikutusta. Se on ulkokohtaista. Mieli, psyyke
Toinen juttu on, että syy miksi ihmiset tarvii sitä terapiaa useinkin, siinä missä vaikka eläimet selviää mitä kamalimmista tapahtumista ilman vastaavia traumoja, on juuri ajatteleva mieli. Kun joku karhunpentu näkee miten uroskarhu tapp aa sen sisarukset ja rai skaa sen äidin, se on sille hirvittävä kokemus täynnä pelkoa, mutta sitten kun se tilanne on ohi, ei sillä ole sellaista mieltä, jonne se jäisi "kummittelemaan". Se oppii kyllä, että uroskarhut on vaarallisia ja paras mennä puuhun heti kun sellaisen näkee, mutta sen mieli ei tuo unissa ja valveilla flashbackeina tietoisuuteen sitä alkuperäistä kamalaa tapahtumaa, ja näin uudista ja virkistä traumaa koko ajan. Sillä ei ole myöskään käsitteellisistä ajatuksista koostuvaa maailmankuvaa, joka vinoutuu turvattomuuden ja pelon kokemuksesta, kuten ihmisillä, joilla näkemys vähän kaikesta synkkenee tuollaisen takia
Eläimet kyllä masentuvat siinä, missä ihmisetkin. Ne myös traumatisoituvat. Trauma tulee näkyville kun traumatisoitunut tai pelkoa aiheuttanut tilanne toistuu, tai jokin muistuttaa siitä.
Melkoista eläinten aliarvioimista, ehkä siksi, ettei sinulla ole asiasta kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä teille oikea trauma. Ystäväni löysi 13v iässä kotoa itsemurhaa yrittäneen, vielä elossa olevan äitinsä. Yritys oli ajoitettu sopivasti lapsen koulustatuloon. Lapsi soitti hätäkeskukseen ja äiti saatiin sairaalaan toipumaan. Menestyvää isiä ei saatu kiinni, koska hän oli harjoittamassa seksiä nuoren työtoverinsa kanssa. Koska perhe oli varakas, kukaan ei muistanut soittaa lastensuojeluun. Niinpä ystäväni haki pikkuveljen päiväkodista ja ruokki sen. Mummoon yhteys saatiin iltapäivällä töiden jälkeen, isi ilmestyi lerppu märkänä illalla kotiin. Omat väkivaltatraumat ovat minusta pientä tuohon verrattuna. Vielä pienempiä ovat nuo "äitini on tunnekylmä" - traumat.
No ennemmin ottaisin tuollaisen kuvailemasi yksittäisen trauman kuin 18 vuotta kestävän, mitä se tunnekylmyys on. Tuo ei ole mikään kovin suuri trauma siihen nähden.
No voi sinua raukkaa. Tuossapa sen sinun ongelmasi näkeekin, se on itsesääliä. Kenelläkään muulla ei ole yhtä rankkaa kokemusta kuin sinulla, ja sinä vellot menneessä haluamatta päästää irti. Eipä sinua mikään terapia autakaan, ennenkuin nostat katseesi sieltä omasta navastasi vähän kauemmas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin
Kaikilla vain onnistuneita terapiakokemuksia?
No, paska jako mulle siis. Ehkä olen sitten jo liian analyyttinen, kun tuntuu, että terapeutti puhuu vain itsestäänselvyyksiä, mitä itse miettinyt oman olemassaolonsa suhteen aamusta yöhön, jo vuosikausia. Kuten että, *voisit vaikka miettiä, kuinka tänäänkin sait herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin* tai että *voisitko miettiä niin, että lepäät silloin kun et jaksa*
Tätä samaa paskaa on jauhettu lapselleni. Hengitysharjoituksia ja muuta. Kun olisi pitänyt analysoida sitä ulkopuolisen aiheuttamaa traumaa, jonka vuoksi lapseni lapsuus päättyi 12-vuotiaana.
Olen toki itse ollut tukena, mutta en minä äitinä osaa, en ol
No mutta jos psykoterapeutilla ei ole muuta sanottavaa, kuin että hanki harrastus, niin halvemmaksi tulisi se jääkaappimagneetti.
Plus monethan saattaa vaikka lenkkeillä siksi ettei tarvitsisi ajatella ikäviä asioita, ja muutenkin täyttää päivänsä kaikella tekemisellä (tein tätä itsekin kunnes menin psykoosiin). Miten se eroaa "aivojen saattamisesta uusille urille", kun se että pyrkii olemaan ajattelematta traumojaan on nimenomaan yleisin itsehoitomuoto ja johtaa usein erilaisiin mt ongelmiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi auttaa jos et suostu ottamaan apua vastaan. Se terapeutti tietää mikä sinua auttaisi, mutta et suostu tekemään niitä asioita.
Sinulla ei selvästi ole ymmärrystä kontekstiin.
Moni on kuvaillut hyvinkin samankaltaisia kokemuksia, ja kiitän todella paljon muutamankin kirjoittajan hyvästä näkökulmasta, miten tätä ongelmaa lähteä purkamaan.En ole tyhmä, enkä junttura, enkä jumiutunut *vanhoihin*. Otan ja ottaisin kyllä apua vastaan, mutta ei minua mikään *mitäs kuuluu tänään* -keskustelu vie mihinkään. Minun traumani on mm. läheisen perheenjäsenen äkillinen kuolema nuorena, oma vakava sairaskohtaus myöskin nuorena, johon miltei kuolin ja lisäksi pari muuta elämän raakaa potkaisua myös. En nyt halua itseäni tähän täysin avatuksi, mutta näistä siis kertyi ja aiheutui viime vuosien saatossa todella, todella paha paniik
Eivätkä nuo sinun traumasi niin suuria olleetkaan. Aloituksesta sai kuvan, että kyse on jostain maailmaamullistavasta tuskasta. Ihan tavallisia juttuja. Elämä potkii kaikkia. Ymmärrän nyt paremmin terapeuttia, hän tosiaan yrittää vaan ohjata sinua sinne oikeaan elämään, jota et nyt halua elää. Olet jumissa menneessä, ja annat sen määrittää nykyhetken.
Vika on sinun ajattelussasi, eipä se terapeutin vika ole, itse et ota apua vastaan, haluat vain vatvoa asiaa ikuisesti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä."
En tiedä, ymmärsinkö oikein, mutta minulle tuli mieleen, että me terapiassa kävijät jotenkin kuvittelemme, että olisimme ikään kuin ainoa asiakas ja terapeutti muistaisi kaiken edellisestä tapaamisesta. Todellisuudessa terapeutilta on noin viisi asiakasta päivässä eli viikossa 25. Itse olen mieltänyt niin, että seuraavalla kerralla tavatessamme kerron, mitä ajatuksia viime kerran jälkeen herännyt. Näin ollaan sitten siitä jatkettu.
En täysin ymmärrä, mitä ap tarkoittaa sillä, terapeutti tarttuisi avautumiinsa solmukohtiin. Ymmärtäisin niin, että asiakas aloittaa siitä aiheesta ja terTämä! Missään tapauksessa asiakaan ei pidä joutua tilanteeseen, jossa muistuttelee itseään kesken traumaprosessin, että toi ei muista mun juttuja koska olen kahdeksas asiakas tänään ja sekin on vain ihminen 😳
Eikö se juuri tekisi hyvää, että joutuu sanoittamaan oman taustansa, ja kertomaan, mitä toivoisi käynniltä, tai millaisia asioita on mielessä pyörinyt.
Puhumalla asiasta siitä ottaa vastuun. Ei olekaan enää matkustaja,jolle se asia on tapahtunut, vaan alkaa ohjata omaa elämäänsä. Myös se, että kuulee itsensä sanovan kipeitä asioita ääneen, auttaa. Se tekee ne asiat todemmaksi, ne niitä voi alkaa käsitellä. Ne eivät enää olekaan vain siellä pään sisällä ja mielessä (vaikka ovat tietysti oikeasti tapahtuneet) .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi auttaa jos et suostu ottamaan apua vastaan. Se terapeutti tietää mikä sinua auttaisi, mutta et suostu tekemään niitä asioita.
Sinulla ei selvästi ole ymmärrystä kontekstiin.
Moni on kuvaillut hyvinkin samankaltaisia kokemuksia, ja kiitän todella paljon muutamankin kirjoittajan hyvästä näkökulmasta, miten tätä ongelmaa lähteä purkamaan.En ole tyhmä, enkä junttura, enkä jumiutunut *vanhoihin*. Otan ja ottaisin kyllä apua vastaan, mutta ei minua mikään *mitäs kuuluu tänään* -keskustelu vie mihinkään. Minun traumani on mm. läheisen perheenjäsenen äkillinen kuolema nuorena, oma vakava sairaskohtaus myöskin nuorena, johon miltei kuolin ja lisäksi pari muuta elämän raakaa potkaisua myös. En nyt halua itseäni tähän täysin avatuksi, mutta näistä siis kertyi ja aiheutui
Aika kevyt heitto sieltä, vit tuilumielessä tietysti laskettelit, vain provosoidaksesi toki.
Sikäli rohkea vitsi, jos vaikka tuo läheisen kuolema on ollut brutaali, silmien edessä tapahtuva tapaturma tai vaikka perheenjäsenen toimittama henkirikos. Olet erittäin, erittäin epäasiallinen.
Laki edellyttää potilaan itse etsivän haluamansa terapiasuuntauksen ja terapeutin, psykiatri ei saa alkaa suosittelemaan.