Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapia - en pääse eteenpäin
22.08.2024 |
Onko kenelläkään vastaavaa:
Pari koettua psykoterapian asiantuntijaa, ja molemmissa sama lopputulema: joka kerran käydään läpi, voisinko aloittaa uuden harrastuksen, käydä taidenäyttelyissä ja opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani.
Tuntuu aivan hel vetin urpolta istua tunti siinä huoneessa, kertoa, kuinka ahdistus supistaa maailmani noin rusinan kokoiseksi eikä mikään tuota iloa, niin tarjotaan uutta harrastusta. Tai käydä kavereiden kanssa ulkona.
Tuostako minä maksan, ja tuollaisten avujen kassa nämä terapeutit rahastaa asiakkaitaan? 😒
Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä.
Kommentit (276)
Jos pystyy itse itsensä siedättämään, ei tarvitse terapeuttia. Paniikkikin kyllä on sairaus siinä vaiheessa, kun se invalidisoi. Traumat aiheuttavat myös masennusta sekä joillain niin pahoja takaumia, ettei jää päähän kaistaa muulle. Eikä se ole mitään vellomista, ne asiat nousevat mieleen ihan haluamatta ja kutsumatta.
Olen nyt työkyvytön paniikin ja masennuksen vuoksi. Ehkäpä olisin jo aikaa sitten siedättänyt itseni siitä pois, jos osaisin. Tosin psykiatrikin on todennut, että tässä vaiheessa ei vielä voi aloittaa siedätystä tai tilanne voi vain syventyä ja pahentua eli kannattaa tietää, mitä tekee ja koska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koeta löytää luonnollinen parantaja joka oikeasti tietää mitä tekee. Aidon parantajan tunnistat siitä että hän ei veloita sinulta yhtään mitään.
Tarkotan lähinnä sellaisia tilanteita että henkilö haluaa terapiaa mutta lähinnä vain ruminoida samat jutut uudestaan ja uudestaan, pyöritellä samoja negatiivisia ajatusmalleja ja valittaa samat asiat. Ja kieltäytyy kaikesta mitä terapeutti ehdottaa. Tällaisiakin tapauksia on tullut vastaan. Siinä tilanteessa kyky ja tai motivaatio ei riitä siihen että terapiasta olisi oikeaa hyötyä. Se on eri asia kuin tunkeutuvat ajatukset.
En voi sanoa kuin itsestäni seksuaaliväkivallan jälkeen. Se nousi mieleen joka päivä, monta kertaa päivässä, eri kulmilta ja eri tilanteissa. Onneksi terapeuttini ja psykiatrini jaksoivat ruminointini ja auttoivat minua siinä. Se väheni ja väheni ja lopulta oli poissa, kun olin saanut apua sen käsittelyyn.
Muista, psykoterapian juuret ovat muinaisten Egyptin pappien temppeleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan noin 80% asiakkaista hyötyy psykoterapiasta. Omaan tuttavapiiriin kuuluu erittäin korkeasti koulutettu ihminen, joka on käynyt terapiassa jo 30 vuotta.
Jos on käynyt 30 vuotta terapiassa ja jatkuu niin ei ole siis mitään tullut valmiiksi. Jos pysyvää parantumista ei tule, niin kellä on varaa käydä vuosia terapiassa? Ehkä Kela-sponsoroinnilla. Viimeiseksi, tuleeko tuo 80% vain jostain asiakaskyselyistä tai onko tehty sokkokokeita vs. ei-terapeutin kanssa jutteluun, lääketieteen tapaisesti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan noin 80% asiakkaista hyötyy psykoterapiasta. Omaan tuttavapiiriin kuuluu erittäin korkeasti koulutettu ihminen, joka on käynyt terapiassa jo 30 vuotta.
Jos on käynyt 30 vuotta terapiassa ja jatkuu niin ei ole siis mitään tullut valmiiksi. Jos pysyvää parantumista ei tule, niin kellä on varaa käydä vuosia terapiassa? Ehkä Kela-sponsoroinnilla. Viimeiseksi, tuleeko tuo 80% vain jostain asiakaskyselyistä tai onko tehty sokkokokeita vs. ei-terapeutin kanssa jutteluun, lääketieteen tapaisesti?
Hänhän sanoi, että ihminen on korkeasti koulutettu. On perijöitä, lottovoittajia, yrityskaupoilla rikastuneita jne.
Olen itse käyttänyt viimeisen viiden vuoden aikana ehkä 15 000 e oman työkykyni suojelemiseen. Ja jatkuu edelleen vuosia. Tässä varallisuustilanteessa voin käyttää noin 50 000 e, jos on tarvetta, enempään ei pysty.
Hänhän saattaisi olla t!ppanut itsensä ilman terapiaa. Kyllä se silloin on auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi sanoa kuin itsestäni seksuaaliväkivallan jälkeen. Se nousi mieleen joka päivä, monta kertaa päivässä, eri kulmilta ja eri tilanteissa. Onneksi terapeuttini ja psykiatrini jaksoivat ruminointini ja auttoivat minua siinä. Se väheni ja väheni ja lopulta oli poissa, kun olin saanut apua sen käsittelyyn.
No mutta se liittyykin siihen että asiasta puhutaan. Ja siihen ilmeisesti liittyi myös asian eteneminen. Totta kai terapiassa aina puhutaan ja myös toistetaan samoja. On vähän eri asia että ongelmat on enempi kukaan ei tykkää musta kun olen niin kamala ihminen ja haluaa vain jauhaa samat jutut ilman yritystä saada mitään muutosta aikaan. Se käy tosi raskaaksi kaikille muillekin kun yrittää sopia tapaamista ja mitään ei tapahdu ja sitten taas kuulee miten kukaan ei halua tavata ja on niin yksinäistä. Ja kun terapeutti ehdottaa kavereiden tapaamisia tai ulos menemistä nii vastaus on vain että enkä. Siinä on just jumissa sillä turhauttavalla tavalla.
Ihmisillä on hirveän monia eri syitä mennä terapiaan ja vaikka sille ei olisi mitään yksittäistä traumasyytä niin ongelma voi olla todella iso ja henkilö voi olla nii muutosvastainen ettei asiat edisty millään. En missään nimessä sotkisi sitä asian käsittelyyn puhumalla, vaikka toistoa tulisikin!
Vierailija kirjoitti:
Terapia joka ei edisty mihinkään eikä auta mitään on pelkkää ajan ja rahan hukkaa. Ei siihen alapeukuttaminen mitään auta.
Kela tukee yli 60 000 kansalaisen lässytys terapiaa. Ei ihme että ei riitä rahat jos kerran kukaan ei edes parane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia joka ei edisty mihinkään eikä auta mitään on pelkkää ajan ja rahan hukkaa. Ei siihen alapeukuttaminen mitään auta.
Kela tukee yli 60 000 kansalaisen lässytys terapiaa. Ei ihme että ei riitä rahat jos kerran kukaan ei edes parane.
Siis vuosittain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia joka ei edisty mihinkään eikä auta mitään on pelkkää ajan ja rahan hukkaa. Ei siihen alapeukuttaminen mitään auta.
Kela tukee yli 60 000 kansalaisen lässytys terapiaa. Ei ihme että ei riitä rahat jos kerran kukaan ei edes parane.
Ongelma ei välttämättä ole terapiassa itessään vaan siinä että moni odottaa sen olevan jokin ihmelääke ja kun sen saa kaikki on hyvin, ja sitten hermostutaan kun terapiassa ehdotetaan asioita jotka potilaan mukaan eivät toimi tai sitä että pitäisi ite tehdä muutoksia. Siksi aina yritetään varmistaa että potilas on valmis terapiaan ja siinä kunnossa että siihen pystyy.
Ja sitä paitsi vaikeimmat tapaukset eivät edes saa hoitoa. Tällä hetkellä hoitoon pääsy on todella vaikeaa ja jonot pitkät. Yksityiset taas haluavat rikkaita asiakkaita joilla on sopivia ongelmia joista voidaan keskustella kerran viikossa maailman tappiin asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi sanoa kuin itsestäni seksuaaliväkivallan jälkeen. Se nousi mieleen joka päivä, monta kertaa päivässä, eri kulmilta ja eri tilanteissa. Onneksi terapeuttini ja psykiatrini jaksoivat ruminointini ja auttoivat minua siinä. Se väheni ja väheni ja lopulta oli poissa, kun olin saanut apua sen käsittelyyn.
No mutta se liittyykin siihen että asiasta puhutaan. Ja siihen ilmeisesti liittyi myös asian eteneminen. Totta kai terapiassa aina puhutaan ja myös toistetaan samoja. On vähän eri asia että ongelmat on enempi kukaan ei tykkää musta kun olen niin kamala ihminen ja haluaa vain jauhaa samat jutut ilman yritystä saada mitään muutosta aikaan. Se käy tosi raskaaksi kaikille muillekin kun yrittää sopia tapaamista ja mitään ei tapahdu ja sitten taas kuulee miten kukaan ei halua tavata ja on niin yksinäistä. Ja kun terapeutti ehdottaa kavereiden tapaamisia tai ulos menemistä ni
Tätyy sanoa, että itseltä loppui välillä usko siihen, että se asia lakkaa ikinä. Samat ja eri asiat nousivat mieleen ja muutamaa askelta eteen seurasi aina takapakki. Nyt olen kuitenkin parantunut.
Omat(kin) lapsuuden traumat ovat vielä käsittelemättä ja niistä parantuminen tapahtumatta. En puhu niistä "koskaan" (pääasiassa terapeuttisissa tilanteissa), ystäväni eivät joudu kuulemaan asioista. Olen niin "positiivinen ja reipas", ettei kukaan edes usko mitään traumaa olevankaan. Mitään ongelmaa ei olisi itsellänikään asian suhteen, mutta kun se tekee minusta joissain asioissa kyvyttömän toimimaan normaalin ihmisen tapaan. Eikä tähän auta pelkkä keskusteluterapia, se on jo kokeiltu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi sanoa kuin itsestäni seksuaaliväkivallan jälkeen. Se nousi mieleen joka päivä, monta kertaa päivässä, eri kulmilta ja eri tilanteissa. Onneksi terapeuttini ja psykiatrini jaksoivat ruminointini ja auttoivat minua siinä. Se väheni ja väheni ja lopulta oli poissa, kun olin saanut apua sen käsittelyyn.
No mutta se liittyykin siihen että asiasta puhutaan. Ja siihen ilmeisesti liittyi myös asian eteneminen. Totta kai terapiassa aina puhutaan ja myös toistetaan samoja. On vähän eri asia että ongelmat on enempi kukaan ei tykkää musta kun olen niin kamala ihminen ja haluaa vain jauhaa samat jutut ilman yritystä saada mitään muutosta aikaan. Se käy tosi raskaaksi kaikille muillekin kun yrittää sopia tapaamista ja mitään ei tapahdu ja sitten taas kuulee miten kukaan ei halua tavata ja on niin yksinäistä. Ja kun terapeutti e
Takapakit ja vaikeudet ovat ihan normaaleja kun käsiteltävä asia on vaikea. Ja joihinkin asioihin puheterapia ei auta, ehkä terapeutti ei ollut oikea tai sitten siihen pitäisi kokeilla jotain ihan muuta. Mutta kaikkia ongelmia ei edes saa pois lopullisesti, on vain tapoja pärjätä niiden kanssa.
Vertaa vaikka jonkun tärkeän henkilön tai lemmikin kuolema: ei siitäkään toivu kokonaan ikinä, sen kanssa yleensä vain oppii elämään niin ettei se häiritse koko ajan. Mutta sopivissa olosuhteissa se taas tulee esiin, jos ei akuuttina suruna niin jonkinlaisena kalvamisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin
Kaikilla vain onnistuneita terapiakokemuksia?
No, paska jako mulle siis. Ehkä olen sitten jo liian analyyttinen, kun tuntuu, että terapeutti puhuu vain itsestäänselvyyksiä, mitä itse miettinyt oman olemassaolonsa suhteen aamusta yöhön, jo vuosikausia. Kuten että, *voisit vaikka miettiä, kuinka tänäänkin sait herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin* tai että *voisitko miettiä niin, että lepäät silloin kun et jaksa*
Tätä samaa paskaa on jauhettu lapselleni. Hengitysharjoituksia ja muuta. Kun olisi pitänyt analysoida sitä ulkopuolisen aiheuttamaa traumaa, jonka vuoksi lapseni lapsuus päättyi 12-vuotiaana.
Olen toki it
Sijoittaisin rahani soittotunteihin. Aivot saisi uusille mielekkäille urille. Terapiasta ei ollut hyötyä.
Miellän asian näin:
Potilas on se, joka tekee matkaa omin jaloin.
Terapeutti ja lääkäri ovat ne, jotka antavat kartan, tsemppaavat eteen päin, ohjaavat tielle, kun eksyy ja hoitavat myös nestetankkauksesta (lääkkeet) niin, ettei hyydy matkalle tai pääsee ylös, kun on nääntynyt,
Näin ideaalitilanteessa. Jos terapeutti vain seuraa matkantekoa (kuuntelija) tai vain kannustaa (kaavamainen uusien asioiden ehdottelu tms. kikkakonstit sekä olemssaolo), moni ei löydä perille tai hyytyy matkalle. Minä ainakin tarvitsen ihmistä, joka auttaa suunnistamaan ja käyttää siihen omia ammatillisia työkalujaan.
Vierailija kirjoitti:
Miellän asian näin:
Potilas on se, joka tekee matkaa omin jaloin.
Terapeutti ja lääkäri ovat ne, jotka antavat kartan, tsemppaavat eteen päin, ohjaavat tielle, kun eksyy ja hoitavat myös nestetankkauksesta (lääkkeet) niin, ettei hyydy matkalle tai pääsee ylös, kun on nääntynyt,
Näin ideaalitilanteessa. Jos terapeutti vain seuraa matkantekoa (kuuntelija) tai vain kannustaa (kaavamainen uusien asioiden ehdottelu tms. kikkakonstit sekä olemssaolo), moni ei löydä perille tai hyytyy matkalle. Minä ainakin tarvitsen ihmistä, joka auttaa suunnistamaan ja käyttää siihen omia ammatillisia työkalujaan.
Eipä tuota voisi paremmin sanoa, ja siihen liittyy myös kaikki muu mitä on sivuttu: potilaan pitää suostua kävelemään ja lääkärin ja terapeutin olla ammattitaitoisia ja tarvittavan suuntauksen edustajia, sekä lääkkeiden oikein valittuja.
Masennuspotilaan voi olla välillä vaikeaa nähdä järkeä sille kävelylle ja kuvitella omaavansa voimia. Silloin on oleellista saada oikeaa lääkettä ja oikeanlaista kannustusta. Itselleni lääkäri väänsi asian rautalangasta, siis ihan todella, piirsi fläppitauluun.
Sopivan lääkkeen myötä alkoi erottaa, milloin puhuu masennus ja milloin minä itse.
Minä laitoin terapiarahat soittotunteihin, kun en saanut vastetta. Nykyään soitan tunnin pari päivässä pianoa jo vuosia harjotelleena ja voin hyvin. Minulle jäi pääomaa eikä vain tyhjiä sanoja. Soittotaito.
Vierailija kirjoitti:
Minä laitoin terapiarahat soittotunteihin, kun en saanut vastetta. Nykyään soitan tunnin pari päivässä pianoa jo vuosia harjotelleena ja voin hyvin. Minulle jäi pääomaa eikä vain tyhjiä sanoja. Soittotaito.
Joillekuille toimii se että voi käsitellä asioita taiteen kautta, mutta ei ehkä kaikille, ainakaan pelkästään.
Tuo motivaatio ja halukkuus on todella tärkeää sen lisäksi että pitää olla kykyä, muuten terapiasta ei ole mitään apua jos se tilanteeseen muuten sopisikin. Halu parantua ei yksistään riitä jos ei ole valmis työskentelemään sen eteen.
Jonkun verran on tutkittu myös sähköä ja sieniä, että niistä voisi olla apua. En tiedä mitä riskejä niihin liittyy mutta jos terapia ja lääkkeet eivät toimi niin ehkä joku uudempi hoitomuoto toimisi. Toi sienijuttu tuntuu oudolta, mutta ilmeisesti niitä tutkitaan nyt ihan tosissaan. Itsenäisesti niitä ei varmaankaan kannata käyttää.