Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt

Sinua ehkä lohduttaa se tieto, että vanhempien rooli on äärettömän tärkeä myös omilleen muuttaneen lapsen elämässä. Teidän tehtävänne on muuttua hoivaajasta neuvonantajaksi ja tukihenkilöksi. Oma lapseni on asunut omillaan jo pari vuotta, mutta edelleen hän kysyy apua ja neuvoa milloin mihinkin asiaan.

Tietenkin aluksi on tyhjä ja surullinen olo, kun lapsi on poissa. Mutta se helpottaa ajan myötä. Ja kun huomaat, että sinua tarvitaan jatkossakin, voit rauhoittua. Vaikeinta on antaa lapselle tilaa, mutta kannattaa ihan tosissaan panostaa siihen puoleen. Jos hössötät lapsen asioissa, ajat hänet kauemmas. Mutta jos pystyt antamaan hänelle tilaa, hän turvautuu sinuun kyllä jatkossakin.

Ajan myötä saatat oppia jopa nauttimaan uudesta roolista, vaikka se ei varmaan juuri nyt tunnu mahdolliselta. Tsemppiä sinulle! Kyllä sinä tästä selviät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"

Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea. 

Olet kokenut erittäin ikävän alun itsenäiselle elämällesi. 

Mutta sinun äidilläsi oli näemmä todella helppoa tuo itsenäistymisesi. Hän saattoi olla katkeroitunut jostain eikä kyennyt tuntemaan normaalisti kenties. 

Isä tuon sanoi. Äiti oli tuossa vaiheessa jo haudassa. Tosin tuskinpa hänkään olisi tuon kummemmin suhtautunut. Minuun kuitenkin meni turhanpäiten rahoja, jotka olisi voinut käyttää viinaan tai vaikka pillereihin. 

No tuo selittää. Tunteet on hävinneet päihteiden vuoksi. Päihteet vie aina voiton. 

Todella surullista. 

Vierailija kirjoitti:

Sinua ehkä lohduttaa se tieto, että vanhempien rooli on äärettömän tärkeä myös omilleen muuttaneen lapsen elämässä. Teidän tehtävänne on muuttua hoivaajasta neuvonantajaksi ja tukihenkilöksi. Oma lapseni on asunut omillaan jo pari vuotta, mutta edelleen hän kysyy apua ja neuvoa milloin mihinkin asiaan.

Tietenkin aluksi on tyhjä ja surullinen olo, kun lapsi on poissa. Mutta se helpottaa ajan myötä. Ja kun huomaat, että sinua tarvitaan jatkossakin, voit rauhoittua. Vaikeinta on antaa lapselle tilaa, mutta kannattaa ihan tosissaan panostaa siihen puoleen. Jos hössötät lapsen asioissa, ajat hänet kauemmas. Mutta jos pystyt antamaan hänelle tilaa, hän turvautuu sinuun kyllä jatkossakin.

Ajan myötä saatat oppia jopa nauttimaan uudesta roolista, vaikka se ei varmaan juuri nyt tunnu mahdolliselta. Tsemppiä sinulle! Kyllä sinä tästä selviät. 

Kyllä. Yritän antaa lapselleni nyt tilaa. Vaikeaa se toki on. 

Ap

Meillä koko asia ei ole vuosiin  ajankohtainen, mutta työkavereista monella lapset nyt muuttaa ja aika moni on asiasta allapäin, jos ei nyt masentunut sentään.

Käsittääkseni konsensus tällä hetkellä on, että siihen tottuu samoin kuin silloin 20v sitten tottui siihen kun vauva tuli kotiin ja oli pikapikaa luotava uudet rutiinit.

Esikoinen muutti pari viikkoa sitten.  Sitä on odotettu kyllä, että pääsee toivomaansa kouluun, eli ihan iloisin mielin.

Mutta kyllä, ikävä on ja harmittaa, että on vaikeaa lähteä esim vanhempainiltaan asuntolaan.  

Nuorempi on tässä kotona ja hänen harrastukset teettää töitä mullekin, mutta onhan se erilaista olla kaksistaan.

Etsinnässä on elämään täytettä, järjestötoimintaa tms, mutta helppoa sekään ei ole, kun itsekin jo harkitsen paikkakunnan vaihtoa nuoremman lähtiessä jatko-opintoihin.   

Tiedän niin hyvin, miten oudolta tuntuu, mutta jotain vaan on keksittävä. Nyt alkaa aika elää omienkin toiveiden mukaista elämää

Ikävä on normaali  tunne, joka kuuluu elämään. Etkö ole aiemmin kokenut ikävän tunnetta vai miksi se tulee sinulle nyt jotenkin yllättävänä asiana? 

Tyhjän pesän syndrooma. Moni masentuu tuossa kohdassa. 

Ap: Mistä lapseen liittymättömistä asioista haaveilet? Mikä on suurin unelmasi, joka ei liity lapseen? Alat nyt suunnata fokusta näihin etkä vello ikävässä liikaa. Ei sinun kannata pääkoppasi hajottaa sen takia, että elämä kulkee eteenpäin ja lapsi ei ikuisesti ole vauva. Ja tärkein: Älä IKINÄ puhu lapsellesi tähän tyyliin kuin tässä ketjussa kirjoittelet.

Vierailija kirjoitti:

Ap: Mistä lapseen liittymättömistä asioista haaveilet? Mikä on suurin unelmasi, joka ei liity lapseen? Alat nyt suunnata fokusta näihin etkä vello ikävässä liikaa. Ei sinun kannata pääkoppasi hajottaa sen takia, että elämä kulkee eteenpäin ja lapsi ei ikuisesti ole vauva. Ja tärkein: Älä IKINÄ puhu lapsellesi tähän tyyliin kuin tässä ketjussa kirjoittelet.

Kyllä tosiaan täytyy yrittää pystyä ole.aan puhumatta lapselle näistä tunteista. Mm siksi haen teiltä vertaistukea. 

Tuntuu, ettei oikein mikään lapseen liittymätön tällä hetkellä innosta. 

Ap

Koita keksiä muuta ajateltavaa. Ala vaikka suunnitella miten saat lapsen huoneen hänelle hyväksi ja toimivaksi vierailupaikaksi. Sitten vain keksimään uusia harrastuksia yms. Sureminen on ihan ok. Onhan tuo mullistus paitsi itselle myös lapselle.

Pääasia on, että annat lapsen nyt rauhassa itsenäistyä. Lapsi tulee kyllä käymään ja pyytää jos tarvitsee apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: Mistä lapseen liittymättömistä asioista haaveilet? Mikä on suurin unelmasi, joka ei liity lapseen? Alat nyt suunnata fokusta näihin etkä vello ikävässä liikaa. Ei sinun kannata pääkoppasi hajottaa sen takia, että elämä kulkee eteenpäin ja lapsi ei ikuisesti ole vauva. Ja tärkein: Älä IKINÄ puhu lapsellesi tähän tyyliin kuin tässä ketjussa kirjoittelet.

Kyllä tosiaan täytyy yrittää pystyä ole.aan puhumatta lapselle näistä tunteista. Mm siksi haen teiltä vertaistukea. 

Tuntuu, ettei oikein mikään lapseen liittymätön tällä hetkellä innosta. 

Ap

Kun lapsi asui kotona, olitko liimautuneena häneen 24/7? Toivottavasti et. Jos haaveet eivät vielä mahdu mielee, aloita niistä asioita, joita olet aiemmin tehnyt ilman lasta. Siitä sitten vähitellen kohti oman elämän rakentamista. Ei ole lapsellesikaan hyväksi, jos sinä vellot kaiket päivät ikävissäsi etkä osaa päästää irti. Lapsi kyllä huomaa sen, vaikka et sanoisi sitä ääneen. 

Oma äitini oli kaltaisesi roikkuja ja takertuja jolla ei koskaan ollut omaa elämää kodin ulkopuolella. Lopulta oli pakko ottaa reilusti etäisyyttä ja vähällä oli ettei välit menneet kokonaan 

Mun esikoinen on asunut omillaan 3 vuotta ja keskimmäinen muutta omaan kotiin parin viikon päästä. Olen ollut iloinen, että he haluavat itsenäistyä ja ovat kasvaneet omillaan pärjääviksi nuoriksi. Eivät lapset mihinkään katoa, vaikka muuttavat omilleen. Yhäedelleen olen heille tuki ja autan missä vaan he pyytävät. Olen ylpeä molemmista, suhde muuttuu, mutta se on taas jonkun uuden kivan alku.  

Täytyy sanoa, etten ymmärrä naisia, jotka elävät vain lastensa kautta ja ovat sitten ihan hukassa, kun lapsi aloittaa oman elämänsä ilman äitiä. Tottakai minullakin on ikävä lapsiani, kun emme näe. Nykyisin voi mennä puolikin vuotta ilman, että tapaamme, koska lapsilla on omat perheet ja omat menonsa. Ja omat menot on minullakin. Ei käynyt mielessäkään, että olisin lasten itsenöistyttyä jäänyt kotiin suremaan ja masentumaan. Elämä jatkuu ja lapset ovat yksilöitä eivätkä minun jatkeitani. 

Vastaan, vaikka ei minulta kysyttykään. En ole liimautunut lapsiini. He viettävät aikaa lähinnä omien kavereidensa kanssa. Miehen kanssa vietämme lapsettomia (teinittömiä) viikonloppuja noin kerran kuukaudessa ja nautin niistä. On vaativa työ ja harrastuksia. Mikään ei silti korvaa sitä tunnetta, kun kotona on monta ihmistä ja perhe, elämää.

Mutta joo, kyllähän siihen jollain tasolla tottuu kun pakko on.

T. Numero 2

Vierailija kirjoitti:

Ajattelet vaikka meitä, joiden äidit hylkäsivät meidät ilman mitään tunnontuskina - kuka lapsena, kuka teininä, kuka aikuisena. Siinä vähän perspektiiviä.

Mut hylätiin lapsena. Kun oma lapsi muutti pois, se tuntui kuolemalta.

Nykyään elämä jo sujuu. Jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vastaan, vaikka ei minulta kysyttykään. En ole liimautunut lapsiini. He viettävät aikaa lähinnä omien kavereidensa kanssa. Miehen kanssa vietämme lapsettomia (teinittömiä) viikonloppuja noin kerran kuukaudessa ja nautin niistä. On vaativa työ ja harrastuksia. Mikään ei silti korvaa sitä tunnetta, kun kotona on monta ihmistä ja perhe, elämää.

Mutta joo, kyllähän siihen jollain tasolla tottuu kun pakko on.

T. Numero 2

Miksi se tunne pitäisi jotenkin korvata? Eikö olisi terveempää ajatella, että elämässä on erilaisia vaiheita ja jokaiseen niistä kuuluu ihan omat tunteensa? Luulisi tämän hahmottuneen jo siinä vaiheessa kun vauva muuttui taaperoksi, taapero koululaiseksi jne. jne. Esimerkiksi se, kun vauva tuhisee sylissä on tunne/vaihe, jota ei pysty kokemaan enää isomman lapsen kanssa samalla tavalla. Ja niin sen kuuluu ollakin. Samoin kuin kuuluu olla niin, että lasten aikuistuttua kotona on monta ihmistä vain satunnaisesti, ei jatkuvasti. 

Vaikka ei ole koko ajan liimautunut lapseen, niin on tiettyjä rutiineja, joihin on tottunut sen lapsen kanssa. 

Samoin myös tulee juteltua pitkin päivää kaikkea niinä aikoina, kun molemmat ollaan kotona. Nyt sitten täytyykin ottaa erikseen yhteyttä. Ja yritän tietenkin olla ottamatta liikaa yhteyttä oman kaipuuni vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että näin lehdissä hiljattain Maria Jungnerin uudesta hautakivestä kuvan. Hän kuoli äkillisesti aika pian kuopuksensa poismuuton jälkeen. Aloin miettiä, että hänestä tuntui varmaan yhtä kamalalta kuin minusta. 

Jotenkin elämän tärkein tarkoitus viety. Tuo siis tunnetasolla. Kärkitasoa danoo, että tämä on hyvä asia ja tietysti hänen kuuluu muuttaa pois. Lapset ovat lainassa ja aloittavat oman elämän. 

Ap

Tuo Junger vertaus on törkeä. Marian tytär muutti pois syksyllä. 6 kk ennen Marian päätöstä lopettaa elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ei ole koko ajan liimautunut lapseen, niin on tiettyjä rutiineja, joihin on tottunut sen lapsen kanssa. 

Samoin myös tulee juteltua pitkin päivää kaikkea niinä aikoina, kun molemmat ollaan kotona. Nyt sitten täytyykin ottaa erikseen yhteyttä. Ja yritän tietenkin olla ottamatta liikaa yhteyttä oman kaipuuni vuoksi. 

Olen 42v ja puhun äitini kanssa äärimmäisen harvoja poikkeuksia (esim. olen niin pahassa norossa, etten pääse pytyltä ylös) lukuunottamatta joka päivä. Meille maailman luonnollisin asia. Moni muu pitää kyllä outona. Ei yhteydenpidon kanssa liikaa tarvitse kainostella ja varsinkin alkuun lapselle tekee hyvää kuulla, että äiti ei ole häntä "unohtanut", vaikka soittelu esim. kerta viikkoon saattaakin tuntua  turhalta hössötykseltä.