Lue keskustelun säännöt.
Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt
19.08.2024 |
Täysin luonnollista ja ikääkin on jo 20 vuotta. Tänään muutti. On ihan valtavan ikävä!
Voisitteko saman kokeneet antaa jonkinlaista vertaistukea, miten tämän kestää.
Esim täytyy kovettautua siten, ettei ole koko ajan yhteydessä tai neuvo liikaa jne.
Pahin on tämä ikävä. Tunnen suorastaan masennusta tästä. 2 vk sitten teki päätöksen muuttamisesta.
Ei ole muita lapsia.
Kommentit (148)
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ei ole koko ajan liimautunut lapseen, niin on tiettyjä rutiineja, joihin on tottunut sen lapsen kanssa.
Samoin myös tulee juteltua pitkin päivää kaikkea niinä aikoina, kun molemmat ollaan kotona. Nyt sitten täytyykin ottaa erikseen yhteyttä. Ja yritän tietenkin olla ottamatta liikaa yhteyttä oman kaipuuni vuoksi.
Oikeinko TÄYTYY ottaa yhteyttä omaan lapseen. Kyllä on kamalaa. Onneksi itse otin yhteyttä lapsiini myös puhelimitse siitä saakka kun 10v iässä saivat puhelimet, joten tuo puoli ei tullut uutena asiana, kun muuttivat omilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun vauva tuhisee sylissä on vain hetki, sitten tuleekin erilaisia vaiheita jopa tiukkoja paikkoja. Kun lapsi lentää siivilleen, siihen liityy paljon tunteita, haikeutta pelkoa ja ylpeyttä ja se sallittakoon.
Sitä toivoo, että maailma kohtelee sitä minun pientä tuhisijaa hellästi.
Ja jos ei, kodin ovi on aina auki, sen lapseni tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelet vaikka meitä, joiden äidit hylkäsivät meidät ilman mitään tunnontuskina - kuka lapsena, kuka teininä, kuka aikuisena. Siinä vähän perspektiiviä.
Mut hylätiin lapsena. Kun oma lapsi muutti pois, se tuntui kuolemalta.
Nykyään elämä jo sujuu. Jotenkin.
Tämä Ap:n erittäin vahva tunnereaktio vaikuttaa myös hieman siltä, että jokin käsittelemätön hylkäämiskokemus kummittelee taustalla. Voisi olla hyvä käydä muutaman kerran juttelemassa terapeutin kanssa. Suru on ok elämän muutostilanteessa, mutta mikäli se tuntuu ylitsevuotavalta, kannattaa hakea apua.
Mulla on tuttava, jonka mies on psykiatri. Töissä julkisella. Kysyin, millaisia ovat tyypillisimmät potilaasi. Hän vastasi, että yleisimpiä ovat naiset, joiden lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja potilaat ovat masentuneet.
Eli tuo kai on se tyhjän pesän syndrooma.
Luulen,että minulla tulee samoja tuntemuksia jos/kun lapset muuttavat toiseen kaupunkiin.
Meillä on iso talo ja toivon, että lapset tulivat viikonloppujen ja lomien viettoon tulevaisuudessa myös lapsuudenkotiinsa.
Ja sitähän ei tiedä miten parisuhteelle elämässä käy, mutta lapset pysyvät aina. Toivottavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun vauva tuhisee sylissä on vain hetki, sitten tuleekin erilaisia vaiheita jopa tiukkoja paikkoja. Kun lapsi lentää siivilleen, siihen liityy paljon tunteita, haikeutta pelkoa ja ylpeyttä ja se sallittakoon.
Sitä toivoo, että maailma kohtelee sitä minun pientä tuhisijaa hellästi.
Ja jos ei, kodin ovi on aina auki, sen lapseni tietää.
Ei kai kukaan ole tunteita kieltämässä? Lähinnä vain kummastellaan, että ap:lle lapsen kotoa muuttaminen tuntuu olevan suurin piirtein maailmanloppu. Varsin vahva reaktio niin kuin luonnollliseen asiaan kuin lapsen poismuutto.
Kiva lukea ap., että joku vanhempi ajattelee noinkin, kun täältä ja omassa elämässä on saanut kokea, että kunhan häivyt mahdollisimman nopeeta muualle sitä parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen,että minulla tulee samoja tuntemuksia jos/kun lapset muuttavat toiseen kaupunkiin.
Meillä on iso talo ja toivon, että lapset tulivat viikonloppujen ja lomien viettoon tulevaisuudessa myös lapsuudenkotiinsa.
Ja sitähän ei tiedä miten parisuhteelle elämässä käy, mutta lapset pysyvät aina. Toivottavasti.
Kunnes joudut laitokseen eikä kenelläkään heistä ole aikaa tulla sinua katsomaan. Karu totuus, jota näkee päivittäin.
Täytyy opetella jo hyvissä ajoin, että lapset ovat "lainaa vain, lainaa vain".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun vauva tuhisee sylissä on vain hetki, sitten tuleekin erilaisia vaiheita jopa tiukkoja paikkoja. Kun lapsi lentää siivilleen, siihen liityy paljon tunteita, haikeutta pelkoa ja ylpeyttä ja se sallittakoon.
Sitä toivoo, että maailma kohtelee sitä minun pientä tuhisijaa hellästi.
Ja jos ei, kodin ovi on aina auki, sen lapseni tietää.
Ei kai kukaan ole tunteita kieltämässä? Lähinnä vain kummastellaan, että ap:lle lapsen kotoa muuttaminen tuntuu olevan suurin piirtein maailmanloppu. Varsin vahva reaktio niin kuin luonnollliseen asiaan kuin lapsen poismuutto.
Ap kertoi, että tänään muutti. Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän, siinä jäi miettimään osasimme antaa eväät, saiko tuhisija siivet joilla lentää. Jokainen meistä toki räipiköi, sille ei voi mitään. Kas kun kukaan ei määrännyt ottamaan lääkkeet, sehän täällä on tapana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan, vaikka ei minulta kysyttykään. En ole liimautunut lapsiini. He viettävät aikaa lähinnä omien kavereidensa kanssa. Miehen kanssa vietämme lapsettomia (teinittömiä) viikonloppuja noin kerran kuukaudessa ja nautin niistä. On vaativa työ ja harrastuksia. Mikään ei silti korvaa sitä tunnetta, kun kotona on monta ihmistä ja perhe, elämää.
Mutta joo, kyllähän siihen jollain tasolla tottuu kun pakko on.
T. Numero 2
Miksi se tunne pitäisi jotenkin korvata? Eikö olisi terveempää ajatella, että elämässä on erilaisia vaiheita ja jokaiseen niistä kuuluu ihan omat tunteensa? Luulisi tämän hahmottuneen jo siinä vaiheessa kun vauva muuttui taaperoksi, taapero koululaiseksi jne. jne. Esimerkiksi se, kun vauva tuhisee sylissä on tunne/vaihe, jota ei pysty kokemaan enää isomman lapsen kanssa samalla tavalla. Ja niin sen kuuluu ollakin. Samoin kuin kuuluu olla nii
Terveempää? Hmm. Voithan olla oikeassa, että minun suruni on jotenkin sairaampaa. Surua se on silti, tai suurta haikeutta. Yritä kestää, että meitä vähemmän terveestikin tuntevia on. Voi hyvänen aika. Kun sen kuuluukin olla niin, ei saa tuntea muuta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma esikoiseni muutti omilleen 19-vuotiaana vuosi sitten. Lähti opiskelemaan, eikä kauas, ja muuttoon oli ehtinyt jo orientoitua useita kuukausia etukäteen.
Silti oli ihan hirveä ikävä häntä monta viikkoa muuton jälkeen, ihan sydäntä viilsi ja itketti - vaikka en todellakaan ole mikään herkkis, enkä itke oikein ikinä. Ja vaikka kotiin jäi vielä nuorempi sisarus ja puolisokin.
Onneksi päivisin oli tekemistä (vaativa asiantuntijatyö, jossa ei ehtinyt miettiä muuta kuin työtä) ja kotonakin riitti puuhaa arkisissa puuhissa.
Ja ilmeisesti kaikkeen tottuu, sillä parin viikon jälkeen alkoi hurjasti helpottaa. Nyt vuoden jälkeen olen toki iloinen, kun tapaamme, mutten enää kärsi kauheaa ikävää. Elämä on ihan hyvää näinkin ja osaan ehkä paremmin arvostaa sitä, että kotona on vielä yksi lapsi - ja toisaalta hyvin aikaa hänelle.
Tsemppiä siis, ap, pahin ikävä helpottaa kyllä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan, vaikka ei minulta kysyttykään. En ole liimautunut lapsiini. He viettävät aikaa lähinnä omien kavereidensa kanssa. Miehen kanssa vietämme lapsettomia (teinittömiä) viikonloppuja noin kerran kuukaudessa ja nautin niistä. On vaativa työ ja harrastuksia. Mikään ei silti korvaa sitä tunnetta, kun kotona on monta ihmistä ja perhe, elämää.
Mutta joo, kyllähän siihen jollain tasolla tottuu kun pakko on.
T. Numero 2
Miksi se tunne pitäisi jotenkin korvata? Eikö olisi terveempää ajatella, että elämässä on erilaisia vaiheita ja jokaiseen niistä kuuluu ihan omat tunteensa? Luulisi tämän hahmottuneen jo siinä vaiheessa kun vauva muuttui taaperoksi, taapero koululaiseksi jne. jne. Esimerkiksi se, kun vauva tuhisee sylissä on tunne/vaihe, jota ei pysty kokemaan enää isomman lapsen kanssa samalla tavalla. Ja
Ei kukaan ole kieltänyt sinua tuntemasta. Puhutiin AJATTELUSTA. Tunteet eivät ole asia, johon ei voi itse vaikuttaa. Omalla ajattelulla on erittäin suuri merkitys siihen, miten vahvoja tai missä muodossa tunteet tulevat ja menevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan tuntenut noin kuten ap. Lapseni muutti ylioppilasvuoden lopussa länsinaapurimaahan ja työskenteli siellä yli kaksi vuotta. Kielitaito koheni. Kävimme usein hänen luonaan ja päin vastoin, tutustuimme maahan laajemminkin. Ilo oli suurin tunne. Myöhemmin lähti opiskelijavaihtoon keski-Eurooppaan, jossa vierähti yli 3 vuotta. Sikäläisen kielen taito koheni. Ilo oli suurin tunne. Mitä muuta vanhempi voi kuin antaa siivet !
Aika aikaa kutakin. Ap:lla voi olla jotain selvittämättömiä asioita kun reagoi noin voimakkaasti normaaliin asiaan.
Kiitos ap aloituksesta, kiva lukea täällä jotain kaunista, ei pelkästään pahuutta ja sontaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelet vaikka meitä, joiden äidit hylkäsivät meidät ilman mitään tunnontuskina - kuka lapsena, kuka teininä, kuka aikuisena. Siinä vähän perspektiiviä.
Mut hylätiin lapsena. Kun oma lapsi muutti pois, se tuntui kuolemalta.
Nykyään elämä jo sujuu. Jotenkin.
Tämä Ap:n erittäin vahva tunnereaktio vaikuttaa myös hieman siltä, että jokin käsittelemätön hylkäämiskokemus kummittelee taustalla. Voisi olla hyvä käydä muutaman kerran juttelemassa terapeutin kanssa. Suru on ok elämän muutostilanteessa, mutta mikäli se tuntuu ylitsevuotavalta, kannattaa hakea apua.
Lainaamasi teksti ei ollut ap vaan minä, ohis.
Olet saanut pitää häntä pari ylimääräistä vuotta joten anna hänen rauhassa nyt kokeilla siipiään. Ajan kanssa kyllä toivut. Älä ainakaan tuputa kovin paljon neuvojasi, mutta auta tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelet vaikka meitä, joiden äidit hylkäsivät meidät ilman mitään tunnontuskina - kuka lapsena, kuka teininä, kuka aikuisena. Siinä vähän perspektiiviä.
Mut hylätiin lapsena. Kun oma lapsi muutti pois, se tuntui kuolemalta.
Nykyään elämä jo sujuu. Jotenkin.
Tämä ei ole ap vaan olen muu kommentoija.
Uskon ja toivon että ap pääsee vähemmällä. Tyhjän sylin syndrooma itselle tuli. Tajusin vain tyhjyyden ja mietin olinko antanut siipiä tarpeeksi.
Hän yritti tietenkin parhaansa mukaan ensin sinnitellä.