Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että näin lehdissä hiljattain Maria Jungnerin uudesta hautakivestä kuvan. Hän kuoli äkillisesti aika pian kuopuksensa poismuuton jälkeen. Aloin miettiä, että hänestä tuntui varmaan yhtä kamalalta kuin minusta. 

Jotenkin elämän tärkein tarkoitus viety. Tuo siis tunnetasolla. Kärkitasoa danoo, että tämä on hyvä asia ja tietysti hänen kuuluu muuttaa pois. Lapset ovat lainassa ja aloittavat oman elämän. 

Ap

Et vaikuta ihan tasapainoiselta aikuiselta. Lienet läheisriippuvainen.

Tue nuoren itsenäisyyttä ja opi elämään omaa elämääsi.

Mielestäni ei kannata olla olematta yhteydessä, pikemminkin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Paljon tulee nuorelle sellaista vastaan jota ei ole tullut ajatelleeksi. On hyvä että yhteys vanhempaan on välitön ja helppo, että tietää että oikeasti voi soittaa  kun siltä tuntuu. Aluksi siltä tuntuu useammin ja jonkin ajan kuluttua touhu tasaantuu. Nuorelle kannattaa kertoa useaan otteeseen että kuinka ylpeä olet hänestä ja konkreettisesti viitata sellaisiin asioihin jotka ovat sujuneet. Kannattaa antaa tillaa nuoren itse puhua, vaikka kuinka tekisi mieli olla itse äänessä.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei kannata olla olematta yhteydessä, pikemminkin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Paljon tulee nuorelle sellaista vastaan jota ei ole tullut ajatelleeksi. On hyvä että yhteys vanhempaan on välitön ja helppo, että tietää että oikeasti voi soittaa  kun siltä tuntuu. Aluksi siltä tuntuu useammin ja jonkin ajan kuluttua touhu tasaantuu. Nuorelle kannattaa kertoa useaan otteeseen että kuinka ylpeä olet hänestä ja konkreettisesti viitata sellaisiin asioihin jotka ovat sujuneet. Kannattaa antaa tillaa nuoren itse puhua, vaikka kuinka tekisi mieli olla itse äänessä.

Aikuinen lapsi kyllä pistää hanttiin, sanoo suoraan jos äippä alkaa liikaa mestaroimaan. Ja niin pitääkin, olen sitä mieltä että lapsi opettaa meitä vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei kannata olla olematta yhteydessä, pikemminkin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Paljon tulee nuorelle sellaista vastaan jota ei ole tullut ajatelleeksi. On hyvä että yhteys vanhempaan on välitön ja helppo, että tietää että oikeasti voi soittaa  kun siltä tuntuu. Aluksi siltä tuntuu useammin ja jonkin ajan kuluttua touhu tasaantuu. Nuorelle kannattaa kertoa useaan otteeseen että kuinka ylpeä olet hänestä ja konkreettisesti viitata sellaisiin asioihin jotka ovat sujuneet. Kannattaa antaa tillaa nuoren itse puhua, vaikka kuinka tekisi mieli olla itse äänessä.

 

Aikuinen lapsi kyllä pistää hanttiin, sanoo suoraan jos äippä alkaa liikaa mestaroimaan. Ja niin pitääkin, olen sitä mieltä että lapsi opettaa meitä vanhempia.

Taitaa olla luetun ymmärryksen kanssa haasteita?

Kyllä täällä on empatiakyvytöntä porukkaa. Ap, tunteesi ovat aivan normaaleja, monen muun eivät. Sehän on kuin pieni kuolema, kun lapsi muuttaa kotoa ja siihen kestää sopeutua. Olet kantanut häntä vatsassasi. Tehnyt hänen eteen kaiken mahdollisen. Teillä on ollut hyvää aikaa yhdessä 15-20 vuotta riippuen siitä, minkä ikäisenä lapsi muuttaa. Osahan muuttaa jo lukioon tai ammattikouluun toiselle paikkakunnalle 15-16-vuotiaana. Yhtäkkiä koti, joka on täynnä elämää, on hiljainen. Kaipaus on normaali tunne, vaikka tietenkin on hienoa myös, kun lapsi saatu maailmalle. 

Ymmärrän tunteesi. Minulla esikoinen nyt 17v ja suunnittelee muuttavansa omaan asuntoon kahden vuoden kuluttua kun saa ammattikoulun loppuun. Luotan, että hän pärjää hienosti mutta kyllähän se on myös haikeaa. Varmasti kestää vähän aikaa, että tottuu siihen että nuori ei enää asu kotona. Ja mietin Varmasti, olemmeko osanneet antaa riittävät elämän eväät. Mutta onhan se myös valtavan hieno asia, että nuori haluaa ja pystyy itsenäistymään. Surullistahan se olisi, jos ei pystyisi itsenäistymään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua. Väitetään, että lasten poismuuton jälkeen on elämää, mutta ainakin minusta se tuntuu korvikkeelta ja pseudoelämältä. Varmaan alapeukkuja sataa mutta näin omalla kohdallani koen. Vaikka on vaativa työ, parisuhde, harrastuksia.

Työ on mielestäni typerin korvike "elämälle" - ei ne sinua siellä muista kun jäät eläkkeelle, suurimman osan työstäsi hyötyi toimari ja osakkeenomistajat (ellet siis ole yksityisyrittäjä).

Tee työtä elääksesi ei toisin päin.

Voisiko olla kuitenkin lääkärissä käynnin paikka, jos tulee noin rajuja olotiloja? Jos masennusta pukkaisi muutenkin ja tämä laukaisee sen, niin ansaitset ap ammattiapua. 

Minulla samanikäinen lapsi, joka ei vielä muuta kokonaan, mutta on jo töidensä takia pitkiä aikoja pois kotoa. Tuntuu ihan kivalle. Käymme toistemme hermoon, kun nuorella aikuisella on omat tapansa. En riemusta kiljuen odota, että pakkaa kamansa, mutta kyllä sen huomaa, että ei ole enää minään oma pikkulapsi tässä, vaan jopa vähän "vieras" tyyppi, jolla omat juttunsa.

Suhde puolisoon pitää vaan miettiä uusiksi. Se ei olekaan ihan helppoa, kun lapset kasvaa ja me keski-ikäisetkin ollaan muututtu matkan varrella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun vauva tuhisee sylissä on vain hetki, sitten tuleekin erilaisia vaiheita jopa tiukkoja paikkoja. Kun lapsi lentää siivilleen,  siihen liityy paljon tunteita, haikeutta pelkoa ja ylpeyttä ja se sallittakoon.

Sitä toivoo, että maailma kohtelee sitä minun pientä tuhisijaa hellästi.

Ja jos ei, kodin ovi on aina auki, sen lapseni tietää.

Ei kai kukaan ole tunteita kieltämässä? Lähinnä vain kummastellaan, että ap:lle lapsen kotoa muuttaminen tuntuu olevan suurin piirtein maailmanloppu. Varsin vahva reaktio niin kuin luonnollliseen asiaan kuin lapsen poismuutto. 

 

Ap kertoi, että tänään muutti. Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän, siinä jäi miettimään osasimme antaa eväät, saiko tuhisija siivet joilla lentää. Jokainen meistä toki räipiköi, sille ei voi

Tämä juuri.  Osasiko sitä olla hyvä äiti, antaa tarpeeksi elämisen taitoja, olla läsnä kun oli tarve ja antaa tilaa opetella. Osasiko olla mallina miten rakastaa ja pitää omat rajat jne.   Osasiko olla äiti, jota se nuori haluaa tulla moikkaamaan edes joskus.  Ja miten pitää yhteyttä yllä jatkossa niin, että kunnioittaa hänen elämää, mutta on saavutettavissa.    Sellainen itsetutkiskelun hetki 

Mulla lähti ainokainen 18-vuotiaana kesken lukion 400 km päähän. Kävi lukionsa loppuun kys. paikkakunnalla ja pääsi sinne yliopistoon. Ei siis ole tulossa takaisin.

Mua helpottaa tosin se, että osasin jo odottaa, että lähtee kotoa aikaisin. Olisi saattanut lähteä jo 16-vuotiaana lukioon muualle, mutta lähtikin vasta kolmosluokalle. Harvakseltaan nähdään, varsinkin kahtena edellisenä vuonna, koska tyttö lähti urheilun perässä ja se vei niin paljon aikaa viikonlopuista, ettei ehtinyt kotipaikkakunnalle käytännössä kuin lomilla.

Mutta nuorilla on tarkoituskin kasvaa ja lähteä omilleen.

Iso itku pääsi kun ainoa lapseni poika muutti omilleen n 22 v Hgistä hkiin. Jossain vaiheessa huomadin etyä tämähän on mukavaa.

Ei jumalauta. Eivät lapset ole meidän omaisuuttamme, eivätkä he ole lähtemättä matkoille, aikuistumatta ja muuttamatta kotoa pois vain siksi että äidille tulee paha mieli ja huoli ja masennus. Heillä on oikeus ajatella ensisijaisesti itseään, ei äitiään. Lapsemme eivät ole olemassa meitä vanhempia varten saatana.

Ja kyllä, minulta on kuollut lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä todellakin odotellessa. Heti saavat muuttaa kun suinkin pystyvät. Annan ovella vauhtia. 

lapseni ovat mukavia ja älykkäitä. Ei mitään ongelmia. 

Vanhempien kanssa asuminen on vain luonnotonta. En itsekkään haluaisi asua omien vanhempieni nurkissa. Rakkaita ovat silti. Erilaiset tavat toimia kuitenkin. 

 

M44

Ihmiskunnassa on ollut kylläkin luonnollista asua suurperheenä. Siis monta sukupolvea on samassa taloudessa pitänyt huolta toisistaan. 

Ei välttämättä samassa talossa, mutta samassa pihapiirissä ja tai kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut kauheaa jos vanhemmat olisivat jääneet roikkumaan kiinni henkisesti kun muutin omilleni. Tukea sai toki tarvittaessa.

Samaa mieltä. Ihan hirveää, jos tietäisin äitini itkevän vauvapalstalla, ettei mikään tunnu miltään ja elämässä ei ole enää tarkoitusta jne. Toisaalta: juuri noin narsistit toimivat syyllistääkseen toisia siitä, että nämä elävät omalla tavallaan eivätkä narsistin haluamalla tavalla. 

Sehän se pointti on, että itketään täällä, eikä itketä sille lapselle, vaan hänelle kerrotaan miten ylpeitä ollaan hänestä ja rakastetaan ja tuetaan aina tarvittaessa. Mikä kaikki on myös totta. Todellakaan lapsen ei kuulu omille siivilleen lähtemisestä olla muuta kuin iloinen ja onnellinen, tämä suru ei kuulu hänelle. Mutta oikea suru se on, ja ihan oikein että sen käsittelee ja läpi elää.

Tiedän tunteen. Itselläni kaksi lähtenyttä, ensin poika armeijaan ja sen jälkeen omilleen. Tyttö jäi silloin vielä kotiin mutta muutti sitten opiskelijakäämppään ja valmistuttuaan omaan asuntoon poikakaverin nyk. aviomies kanssa. 

Kyllä sitä tyhjältä tuntui.  Kun on aina ollut me kolme, ja sitten onkin yksin.  Ei sillä että kumppania olisin kaivannut mutta niitä lapsia joiden kanssa oli niin lämmin ja läheinen kolmen hengen perhe.  Itsellä meni pari vuotta järjestellä elämääni ja löytää uusia tartkoituksia  ja lopiulta oivaltaa se ihana vapaus!

Lasten kanssa on hyvät välit, yhteyksissä ollaan ja pidetään toisistamme huolta mutta ei ripustauduta.  Nyt on aikaa itselle ja toteuttaa uusia asioita vain itseäni ajatellen.  Ei  se ollutkaan maailmanloppu vaan elämä laajeni uusiin ulottuvuuksiin ja mahdollisuuksiin.

Alussa piti muistuttaa itselleen että heidän kotinsa on heidän, ei minun, eikä pidä yrittää neuvoa jos ei kysytä.  Kyllä  se siitä lähti sujumaan, elämänmuutos on kuitenkin aina iso asia ja vie aikaa siihen sopeutua.

He tietävät mistä minut löytävät jos tilanne tulee.  Olen aina täällä.

Vierailija kirjoitti:

Ei jumalauta. Eivät lapset ole meidän omaisuuttamme, eivätkä he ole lähtemättä matkoille, aikuistumatta ja muuttamatta kotoa pois vain siksi että äidille tulee paha mieli ja huoli ja masennus. Heillä on oikeus ajatella ensisijaisesti itseään, ei äitiään. Lapsemme eivät ole olemassa meitä vanhempia varten saatana.

Ja kyllä, minulta on kuollut lapsi.

NÄytä nyt edes yksi viesti jossa joku on edes etäisesti vihjannut mitään tuon suuntaista mitä kirjoitat. Että lapsi ei saisi sitä ja tätä koska äidille tulee paha mieli. 

KUKAAN ei ole sanonut mitään sellaista, vaan ainoastaan käsitellyt omaa suruaan, ja toivonut lapselleen parasta. 



Sun piti vaan tulla tänne nyt olemaan vähän muita parempi marttyyri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut kauheaa jos vanhemmat olisivat jääneet roikkumaan kiinni henkisesti kun muutin omilleni. Tukea sai toki tarvittaessa.

Samaa mieltä. Ihan hirveää, jos tietäisin äitini itkevän vauvapalstalla, ettei mikään tunnu miltään ja elämässä ei ole enää tarkoitusta jne. Toisaalta: juuri noin narsistit toimivat syyllistääkseen toisia siitä, että nämä elävät omalla tavallaan eivätkä narsistin haluamalla tavalla. 

Sehän se pointti on, että itketään täällä, eikä itketä sille lapselle, vaan hänelle kerrotaan miten ylpeitä ollaan hänestä ja rakastetaan ja tuetaan aina tarvittaessa. Mikä kaikki on myös totta. Todellakaan lapsen ei kuulu omille siivilleen lähtemisestä olla muuta kuin iloinen ja onnellinen, tämä suru ei kuulu hänelle. Mutta oikea suru se on, ja ihan oikein että sen käsit

Nimenomaan yritän saada vertaistukea täällä, jotta jaksan olla suhteessa lapseen vahvempi.

Voimia ap! Mun lapsi aloitti lukion joten en ehkä ole paras vertaistuki mutta kirjoitan silti. Ihme kommenttia täällä, läheisriippuvainen, teinidraamaa, ei oma elämää, vaikka mitä. Luopumisen suru kuuluu ja pitääkin surra pois, muuten se jää kannettavaksi. Ehkä nuo voimakkaat tunteet kertoo siitä että jotain on jäänyt aikanaan surematta? Lapselle, nuorelle aikuiselle, voi hyvin sanoa että sinua on ikävä, sen voi tehdä syyllistämättä. Voi sanoa että suren muuttoasi, samalla olen iloinen että menet elämässäsi eteenpäin. Ja aikuisenkin lapsen kanssa voi katsoa lapsuuden lempielokuvan, vaikka piirretyn. 

Me tehtiin yhteinen lomamatka kun lapsi täytti 10, hänen viimeinen kesänsä ihan lapsena. Alakoulun päätteeksi käytiin hänen lempikohteessaan kotimaassa, halimassa hahmot vielä kerran. Nyt ennen lukion alkua vietettiin nuoren pyynnöstä yhteinen rantapäivä, synttäreitä hän vietti ystävien kanssa. Itkettää jo nyt kun miettii ajan kulumista vaikka toivon hänelle ihanaa nuoruutta ja opiskeluaikaa, kotona siis vielä asuu <3

Ap, siis kirjoitti hakevansa vertaistuesta voimaa. Ja jatkan vielä, että lapsi soitti eilen pitkän kuvapuhelun uudesta asunnostaan ja kysyi hyvin paljon kaikkia yksinkertaisia asioita, miten minkäkin asian kanssa siellä toimia. 

Hän ei ole oikein koskaan tykännyt puhua puhelimessa, mutta nyt oli niin valtavasti kysyttävää. 

Tämä on taas aivan väärä tunne, mutta tuntui siltä, että nämäkin puhelut loppuvat sitten kun minua ei enää tarvita neuvomaan. Kivempi olisi ollut puhelu, jossa hän olisi vain kuvannut tuntojaan uudesta kämpästä. Jutellut kaverillisesti, jolloin olisin ajatellut, että nämä soitot jatkuvat. Kyselysoitot sen sijaan loppuvat, kun hän oppii. 

Ymmärrän, että hyvä vaan katkaista napanuora ja alkaa itsenäiseksi, mutta tälle tunteelle en voi mitään. Jotain oleellista lähti kotoa.

Ap

Millä tavalla suhde puolisoon muuttuu, kun yhteinen lapsi/lapset ovat muuttaneet pois. 

Lapsihan on ollut kotona ollessaan se tärkeä yhteinen projekti. Entäs nyt, kun projekti tuleekin toimeen omillaan?