Lue keskustelun säännöt.
Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt
19.08.2024 |
Täysin luonnollista ja ikääkin on jo 20 vuotta. Tänään muutti. On ihan valtavan ikävä!
Voisitteko saman kokeneet antaa jonkinlaista vertaistukea, miten tämän kestää.
Esim täytyy kovettautua siten, ettei ole koko ajan yhteydessä tai neuvo liikaa jne.
Pahin on tämä ikävä. Tunnen suorastaan masennusta tästä. 2 vk sitten teki päätöksen muuttamisesta.
Ei ole muita lapsia.
Kommentit (148)
Minun pieni 15-vuotias muutti toiselle paikkakunnalle yksin asumaan haluamaansa lukioon. Tulee viikonloppuisin kotiin. Silti tyhjää ja ikävää vaikka ylpeä hänestä. On fiksu ja pärjäävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parikymmentä viestiä ja alettiin suorastaan syyllistämään, joltakin on kuollut viisi lasta kuinka monen äiti onkaan hakannut ja hylännyt.
Ap. ymmärrän sinua, itse koin samoja tunteita. Töissä parempi olla hiljaa, koska helposti hypitään silmille. Minun lapseni sai onneksi kivan opiskeluanunnon ja sain käydä joskus pikkasen siivoamassa. Nyt asuu avoliitossa ja olen pitänyt kiinni siitä, että saan heidät syömään tavallisia kotiruokia silloin tällöin. Olen toki kysynyt olenko liian tungetteleva, mutta mielellään tulevat kun kiireiltään ehtivät.
Tuntuu että meidän välimme ovat vain syventyneet, mikä on todella ihana asia.
Tsemppiä ap. kaikki menee kyllä hyvin :D
Vierailija kirjoitti:
Parikymmentä viestiä ja alettiin suorastaan syyllistämään, joltakin on kuollut viisi lasta kuinka monen äiti onkaan hakannut ja hylännyt.
Ap. ymmärrän sinua, itse koin samoja tunteita. Töissä parempi olla hiljaa, koska helposti hypitään silmille. Minun lapseni sai onneksi kivan opiskeluanunnon ja sain käydä joskus pikkasen siivoamassa. Nyt asuu avoliitossa ja olen pitänyt kiinni siitä, että saan heidät syömään tavallisia kotiruokia silloin tällöin. Olen toki kysynyt olenko liian tungetteleva, mutta mielellään tulevat kun kiireiltään ehtivät.
Tuntuu että meidän välimme ovat vain syventyneet, mikä on todella ihana asia.
Tsemppiä ap. kaikki menee kyllä hyvin :D
Toivottavasti. Lapseni kerho-ohjaaja sanoi aikoinaan, että hänen lapsensa perheineen käy heillä aina syömässä sunnuntaisin. Ajattelin jo tuolloin, että hyvä idea. Voisin kutsua lastani joskus syömään kotiruokaa tai voisimme tehdä sitä yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle muutama viikko sitten. En ole vieläkään pystynyt sisustamaan tyhjäksi jäänyttä huonettaan, ahdistaa jotenkin muuttaa se toisenlaiseksi.
En olisi uskonut, että tyhjyys iskee näin lujaa.
***
Miksi se pitäisi sisustaa uudelleen? Meillä kuopus tulee välillä kotiin muutamaksi päiväksi ja muuten lastenlapset käyttää huonetta. Ei siellä mitään hänen tavaroitaan muuta kuin sänky ja lipasto ole esillä, kaapissa vähän varavaatteita.
Noin mäkin koen, että mikään muu kokemuksellinen ei oikein enää kiinnosta, vaikka lapset asuvatkin kotona enkä vielä "sure". Käyn kyllä joskus ulkona / parantamassa maailmaa kavereiden kanssa, katson jännäreitä, hyggeilen vastavaihdetuissa lakanoissa, osaan fiilistellä pieniä asioita. Mutta mitkään isot, suureelliset kokemukset, lajit, keikat, nähtävyydet, eivät saa mitään intoa aikaan minussa. Ja tuntuu että aika monissa ihmisissä ne kuitenkin edelleen, saman ikäisinä itseni kanssa, resonoivat. Mietin asiaa niin, että he vain eivät ole niin suurten tunteiden ihmisiä. Jotkut vain tuntuvat menevän ja tekevän koko ajan pysähtymättä, läpi elämänsä. Minusta se on outoa. Itse tarvitsen syvällisyyttä. Olen periaatteessa kaiken kokenut, omasta mielestäni, koska olen saanut lapsia. Se ei tarkoita että haluaisin kuolla nyt, mutta se on sellainen syvän kiitollisuuden tunne. Joka välillä vihlaisee. Luulen, ap, että kaikki ihmiset eivät vain tunne niin syvästi. Tai tiedosta ja pysähdy tutkimaan tunteitaan.
Mutta koeta löytää niitä pieniä ilon aiheita ja puhu hyville tyypeille. Ne pienet suuret asiat kantaa pahimman yli ja jäävät pysyviksi nautinnoiksi elämään. Kyllä sinä selviät. Mutta saat tuntea isosti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti. Lapseni kerho-ohjaaja sanoi aikoinaan, että hänen lapsensa perheineen käy heillä aina syömässä sunnuntaisin. Ajattelin jo tuolloin, että hyvä idea. Voisin kutsua lastani joskus syömään kotiruokaa tai voisimme tehdä sitä yhdessä.
***
Meillä tuo on ollut aina tapana. Vanhempieni eläessä kävimme heillä sunnuntaisin. Omien lasten perheet käyvät 1-4kk meillä syömässä, näin saamme olla lastenlasten kanssa viikoittain.
Kannattaa hankkia sitä muutakin elämää jo ennen kuin lapset muuttaa pois.
Omani muutti pois 17v, 19, ja 23 vuotiaina.
Kertaakaan ei tullut sellaista ikävää, että vertaistukea saatava.
Itse muutin 16 v omasta kotoa, eikä perään huudeltu. Oma lupa.
Ei he elämästä katoa. Toi lapsiriippuvuus on surkeata joidenkin kohdalla.
Muuto on toivottava ja luonnollista.
Pääsee elämään oman kumppanin kanssa jatkoja ilman muita .
Ja onhan 20v jo aikuinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäiset kuukaudet ovat vaikeimpia. Helpoiten sopeudut asiaan, kun pidät itsesi kiireisenä.
Sanon myös ihan ystävällisenä neuvona, että reaktiosi vaikuttavat aika rajuilta. Hyvin moni äiti elää vain lasten kautta, jolloin oma aikuinen persoona on jäänyt hiukan kehittymättömäksi. Voisi olla ihan hyvä idea jutella ammattiauttajan kanssa.
Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"
Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kaikki muu tuntuu menettäneen täysin merkityksensä. Oleellisin puuttuu täältä kotoa.
Tuntuu, että ei kiinnosta enää mikään.
Moni ottaa tässä vaiheessa koiran. Itse olen allerginen ja koen, että se olisi muutenkin vain laiha lohtu.
Ap
Kuulostaa sairaalta. Normaali äiti toki ikävöi lastaan, mutta ei nyt sentään tuollaisella teinidraamalla. Normaalilla äidillä on omakin elämä eikä ainut sisältö ole lapsi. Läheisriippuvuuteen on saatavilla apua.
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"
Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea.
Mut myös heitettiin samana päivänä pihalle, kun täytin 18v. Olin vielä jopa vähän kipeä mutta lähdettävä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noin mäkin koen, että mikään muu kokemuksellinen ei oikein enää kiinnosta, vaikka lapset asuvatkin kotona enkä vielä "sure". Käyn kyllä joskus ulkona / parantamassa maailmaa kavereiden kanssa, katson jännäreitä, hyggeilen vastavaihdetuissa lakanoissa, osaan fiilistellä pieniä asioita. Mutta mitkään isot, suureelliset kokemukset, lajit, keikat, nähtävyydet, eivät saa mitään intoa aikaan minussa. Ja tuntuu että aika monissa ihmisissä ne kuitenkin edelleen, saman ikäisinä itseni kanssa, resonoivat. Mietin asiaa niin, että he vain eivät ole niin suurten tunteiden ihmisiä. Jotkut vain tuntuvat menevän ja tekevän koko ajan pysähtymättä, läpi elämänsä. Minusta se on outoa. Itse tarvitsen syvällisyyttä. Olen periaatteessa kaiken kokenut, omasta mielestäni, koska olen saanut lapsia. Se ei tarkoita että haluaisin kuolla nyt, mutta se on sellainen syvän kiitollisuuden tunne. Joka välillä vihlaisee. Luulen, ap, että kaikki ihmiset eivät vain tunne
Tuossa on paljon, mitä minäkin koen.
Mutta se on kummallista, että en ole aiemmin ollut suurten tunteiden ihminen. Koen itselleni harvinaisia suuria tunteita. Suurin tunnekokemus tapahtui lapseni syntyessä. En ollut varautunut siihenkään. Toki lapsi oli toivottu, mutta en tiennyt, miten pakahduttava onnen tunne siitä tulee.
Ja nyt sama lapsi aiheuttaa yhtä yllättäviä ja voimakkaita tunteita vain siksi, että muuttaa itsekseen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olisi ollut kauheaa jos vanhemmat olisivat jääneet roikkumaan kiinni henkisesti kun muutin omilleni. Tukea sai toki tarvittaessa.
Samaa mieltä. Ihan hirveää, jos tietäisin äitini itkevän vauvapalstalla, ettei mikään tunnu miltään ja elämässä ei ole enää tarkoitusta jne. Toisaalta: juuri noin narsistit toimivat syyllistääkseen toisia siitä, että nämä elävät omalla tavallaan eivätkä narsistin haluamalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin mäkin koen, että mikään muu kokemuksellinen ei oikein enää kiinnosta, vaikka lapset asuvatkin kotona enkä vielä "sure". Käyn kyllä joskus ulkona / parantamassa maailmaa kavereiden kanssa, katson jännäreitä, hyggeilen vastavaihdetuissa lakanoissa, osaan fiilistellä pieniä asioita. Mutta mitkään isot, suureelliset kokemukset, lajit, keikat, nähtävyydet, eivät saa mitään intoa aikaan minussa. Ja tuntuu että aika monissa ihmisissä ne kuitenkin edelleen, saman ikäisinä itseni kanssa, resonoivat. Mietin asiaa niin, että he vain eivät ole niin suurten tunteiden ihmisiä. Jotkut vain tuntuvat menevän ja tekevän koko ajan pysähtymättä, läpi elämänsä. Minusta se on outoa. Itse tarvitsen syvällisyyttä. Olen periaatteessa kaiken kokenut, omasta mielestäni, koska olen saanut lapsia. Se ei tarkoita että haluaisin kuolla nyt, mutta se on sellainen syvän kiitollisuuden tunne. Joka välillä vihlaisee.
Et siis rakastanut lapsen isää? Rakkaushan on suuri tunne myös romanttisessa mielessä
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"
Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea.
Olet kokenut erittäin ikävän alun itsenäiselle elämällesi.
Mutta sinun äidilläsi oli näemmä todella helppoa tuo itsenäistymisesi. Hän saattoi olla katkeroitunut jostain eikä kyennyt tuntemaan normaalisti kenties.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"
Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea.
Mut myös heitettiin samana päivänä pihalle, kun täytin 18v. Olin vielä jopa vähän kipeä mutta lähdettävä oli.
Miksi äitisi toimi noin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 18-vuotiaana: "Neiti on nyt täysi-ikäinen, joten tuossa on ovi. Aika opetella elämään itsenäistä elämää"
Saat olla kiitollinen ikävän tunteestasi. Sitä ei kaikki vanhemmat osaa kokea.
Olet kokenut erittäin ikävän alun itsenäiselle elämällesi.
Mutta sinun äidilläsi oli näemmä todella helppoa tuo itsenäistymisesi. Hän saattoi olla katkeroitunut jostain eikä kyennyt tuntemaan normaalisti kenties.
Isä tuon sanoi. Äiti oli tuossa vaiheessa jo haudassa. Tosin tuskinpa hänkään olisi tuon kummemmin suhtautunut. Minuun kuitenkin meni turhanpäiten rahoja, jotka olisi voinut käyttää viinaan tai vaikka pillereihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattele, miten kiva, kun teidän suhteenne muuttuu kahden aikuisen tapaamisiksi. Hänhän voi käydä kylässä ja sinäkin kyläillä.
Jotenkin kyläily tuntuu niin vähäiseltä suhteessa siihen, miten ihanaa oli, kun asui täällä.
Me katsottiin tällä viikolla muutama hänen disneyn suosikkielokuvansa yhdessä. Leijonakuningas ym. Hän sai valita tietenkin.
Hmmm...
Mä olin juuri 22v tyttäreni luona 150km päässä. Vietettiin kylpyläpäivä, käytiin lounaalla ja ostoksilla. Piirrettyjä katson 6-9v lastenlasten kanssa.
Minusta monet piirretyt ovat niin hauskoja, että aikuinenkin nauttii. Ne olimme katsoneet moneen kertaan hänen lapsuuudessaankin. Ei vuosiin enää.
Nostalgiamielessä katsoimme. Tykkäsimme.
Vierailija kirjoitti:
Minulta on muuttanut kotoa jo 6 lasta. Varsinaisesti ikävä ei ole ollut kuin hetkittäin.
Ei lapsia saada pidettäviksi. Ne saadaan kasvatettavaksi omaa elämäänsä varten.
Olen iloinen ja ylpeä hyvin pärjäävistä lapsistani. Iloinen silloin kun tulevat käymään.
Nyt on jo lapsenlapsikin. Hänen seurastaan nautin suunnattomasti, mutta silti on kiva nostaa jalat ylös kun lapsi on haettu kotiin.
Näin elämän kuuluu kulkea. Olisi kamalaa jos lapset jämähtäisivät kotiin asumaan. Se tarkoittaisi että he eivät elä sellaista elämää, jota olen heille toivonut.
Aloittajan kirjoituksesta jää sellainen kuva, että sinulla on jäänyt joku kehitysvaihe elämättä.
Järjen tasolla minäkin ymmärrän, että lasten kuuluu muuttaa kotoa. Toivonkin, että muuttavat, koska muuten jotain olisi huonosti. Olen ylpeä, jos muuttavat ja pärjäävät. Olen tietoinen siitä, että kaikille ei ole perhettä suotu ja kiitollinen siitä, että minulle on. Olen kokenut ikäviä asioita elämässäni ja selvinnyt niistä, on ollut erittäin vakavia sairauksia perheessä jne. Siitä huolimatta tunnen surua ajatuksesta, että yksi elämänvaihe on päättymässä ja monen mielestä paras aika elämässä kohta ohi. Voitte yrittää syyllistää ja järkeistää mutta minulla ja kaltaisillani on oikeus tunteisiimme. Lapsiin niitä emme tietenkään pura ja ei, ei tulisi mieleenkään tehdä itsemurhaa.
T. Numero 2
Hmmm...
Mä olin juuri 22v tyttäreni luona 150km päässä. Vietettiin kylpyläpäivä, käytiin lounaalla ja ostoksilla. Piirrettyjä katson 6-9v lastenlasten kanssa.