Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt

Lisään vielä, että näin lehdissä hiljattain Maria Jungnerin uudesta hautakivestä kuvan. Hän kuoli äkillisesti aika pian kuopuksensa poismuuton jälkeen. Aloin miettiä, että hänestä tuntui varmaan yhtä kamalalta kuin minusta. 

Jotenkin elämän tärkein tarkoitus viety. Tuo siis tunnetasolla. Kärkitasoa danoo, että tämä on hyvä asia ja tietysti hänen kuuluu muuttaa pois. Lapset ovat lainassa ja aloittavat oman elämän. 

Ap

Ymmärrän sinua. Väitetään, että lasten poismuuton jälkeen on elämää, mutta ainakin minusta se tuntuu korvikkeelta ja pseudoelämältä. Varmaan alapeukkuja sataa mutta näin omalla kohdallani koen. Vaikka on vaativa työ, parisuhde, harrastuksia.

Siis *järkitaso sanoo, että tämä on hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua. Väitetään, että lasten poismuuton jälkeen on elämää, mutta ainakin minusta se tuntuu korvikkeelta ja pseudoelämältä. Varmaan alapeukkuja sataa mutta näin omalla kohdallani koen. Vaikka on vaativa työ, parisuhde, harrastuksia.

Juuri noin koen minäkin. 

Ap

Kai se voi olla niin iso kriisi, että tuntuu melkein kuin joku olisi kuollut. Ja vaikeaa kun lasta ei tietenkään voi kuormittaa asialla. Klisee, mutta asian kanssa oppii elämään ajan kanssa. 

Oletko ikinä kokenut mitään oikeasti kamalaa, onko esimerkiksi lapsesi kuollut? 

Meiltä yksi monesta muuttanut pois, joten meillä ei (vielä) sellaista tyhjyyttä jäänyt. 

Muuten omasta kokemuksesta sanoisin, että näe tilanne teille molemmille uuden alkuna, ei loppuna.

Kun itse muutin, isäni valitsi lopun, äitini uuden alun. Ei taida olla pelkkää sattumaa, että isäni kuoli yli 20 vuotta sitten, äitini vilkas ja yllättävän kiireinen eläkeläinen edelleen.

Hirveä teko jungerilta. Lapsi parka!

On kyllä todella aika itsekästä, jos päättää päivänsä lapsen muutettua omilleen. Miten se lapsi sitten selviää siitä?

Itselläni sama tilanne kuin sinulla, ap. Ikävä on välillä ihan fyysinen tunne. Uskon silti, että kaikkeen tottuu. "Hyvän" vuorovaikutustason himmautuminen vie oman aikansa. 

Tsemppiä! :)

Vierailija kirjoitti:

Kai se voi olla niin iso kriisi, että tuntuu melkein kuin joku olisi kuollut. Ja vaikeaa kun lasta ei tietenkään voi kuormittaa asialla. Klisee, mutta asian kanssa oppii elämään ajan kanssa. 

Nimenomaan, minusta tuntuu, että melkein kuin joku olisi kuollut. En ikinä aavistanut, että tämä tuntuu tältä. 

ap

Sinun kanssa on joku setään halunnut perustaa perheen. Meitä on paljon jotka emme sellaista koskaan saaneet.

Minulta on muuttanut kotoa jo 6 lasta. Varsinaisesti ikävä ei ole ollut kuin hetkittäin.

Ei lapsia saada pidettäviksi. Ne saadaan kasvatettavaksi omaa elämäänsä varten. 

Olen iloinen ja ylpeä hyvin pärjäävistä lapsistani. Iloinen silloin kun tulevat käymään.

Nyt on jo lapsenlapsikin. Hänen seurastaan nautin suunnattomasti, mutta silti on kiva nostaa jalat ylös kun lapsi on haettu kotiin. 

Näin elämän kuuluu kulkea. Olisi kamalaa jos lapset jämähtäisivät kotiin asumaan. Se tarkoittaisi että he eivät elä sellaista elämää, jota olen heille toivonut. 

Aloittajan kirjoituksesta jää sellainen kuva, että sinulla on jäänyt joku kehitysvaihe elämättä. 

Alku aina hankalaa. Pitää ajatella että se kuuluu elämään.

Ota kissan tai koiranpentu, niin taas tule parempi fiilis

Sitä todellakin odotellessa. Heti saavat muuttaa kun suinkin pystyvät. Annan ovella vauhtia. 

lapseni ovat mukavia ja älykkäitä. Ei mitään ongelmia. 

Vanhempien kanssa asuminen on vain luonnotonta. En itsekkään haluaisi asua omien vanhempieni nurkissa. Rakkaita ovat silti. Erilaiset tavat toimia kuitenkin. 

 

M44

Kyllä minäkin olisin halunnut saada 3 lasta, mutta tämä yksi vain suotiin. 

Olisi varmaan helpompaa, jo olisi monta, jotka muuttaisivat yksi kerrallaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitä todellakin odotellessa. Heti saavat muuttaa kun suinkin pystyvät. Annan ovella vauhtia. 

lapseni ovat mukavia ja älykkäitä. Ei mitään ongelmia. 

Vanhempien kanssa asuminen on vain luonnotonta. En itsekkään haluaisi asua omien vanhempieni nurkissa. Rakkaita ovat silti. Erilaiset tavat toimia kuitenkin. 

 

M44

Ihmiskunnassa on ollut kylläkin luonnollista asua suurperheenä. Siis monta sukupolvea on samassa taloudessa pitänyt huolta toisistaan. 

Päästä se kunnolla irti omaan elämäänsä, mun äiti edelleen haikailee perhettään vaikka minä viimeisenä lähdin noin 20v sitten. Meillä lähenee se hetki kun pesä tyhjenee ja lapsi lähtee.  Mietin että varmaan helpottaa kun on itsellä sisältöä elämässä ja huomaa että teinilläkin on suunta omaan elämään. Pyritään varustamaan ja opettamaan elämäntaitoja ettei avuton lähde omaan kotiin.  Ainakin se helpottaa tietää että toinen osaa ja tietää sekä käyttää järkeään. 

Vierailija kirjoitti:

Oletko ikinä kokenut mitään oikeasti kamalaa, onko esimerkiksi lapsesi kuollut? 

Multa on, lapsi kuollut, kahdeksantoista ikäisenä. Aikuisen lapsen omilleen muuttoon, joka on oikein ja suorastaan suotavaa, on n. 18 vuotta aikaa sopeutua. En ymmärrä APn ruikutusta. Lapsi kuitenkin tulee joskus käymään, hänen kanssaan voi vielä jutella, nauraa, jatkaa elämää. 

Ajattelet vaikka meitä, joiden äidit hylkäsivät meidät ilman mitään tunnontuskina - kuka lapsena, kuka teininä, kuka aikuisena. Siinä vähän perspektiiviä.