Ahdistaa olla tekemisissä äitini kanssa, kun hän tartuttaa katastrofiajattelunsa minuun

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia ovat nämä ihmiset, joita on pystytty vanhempien taholta noinkin pahasti kontrolloimaan? Eikö mielessä ole käynyt irtiotto jo varhaisessa vaiheessa? Näin se normaalisti menee, että jo teini-iässä aletaan ottamaan etäisyyttä vanhempiin, ja se kuuluu normaaliin aikuisuuteen. 

Ööhm, sellaisia jotka vauvasta asti ovat sellaisiksi kasvaneet.? Lapsen on ensinnäkin usein vaikea tai mahdoton tiedostaa ja ymmärtää sitä, että oma vanhempi käyttäytyy vahingollisesti. Sitä kasvaa siihen ja se muokkaa sun persoonallisuutta. Täällähän on monet jo sanoneet, että ahdistunut vanhempi tekee lapsestaan usein tiedostamattaan emotionaalisen sylkykuppinsa, kaikki tunteet kaadetaan lapsen niskaan. Teininä sitä itsenäistymisvaihetta ei välttämättä edes tule, koska lapsi on kasvanut ikänsä siihen että on pelkkä vanhempansa jatke ja terapeutti. Vanhingollisen lapsuuden kokeneet ymmärtää monesti vasta aikuisuudessaan, että asiat oli pahasti pielessä.

Olet hänen vauvansa tottakai hän haluaa suojella sinua vaaroilta. Sellaisia äidit on. Koeta kestää

Vierailija kirjoitti:

Olet hänen vauvansa tottakai hän haluaa suojella sinua vaaroilta. Sellaisia äidit on. Koeta kestää

Taas yksi joka kieltäytyy ymmärtämästä eroa normaalisti käyttäytyvän ja sairaan ihmisen välillä. 

Pitää ymmärtää, että tällaiset ketjussa kuvaillut vanhemmat käyttävät lasta emotionaalisena sylkykuppinaan. Näillä vanhemmilla on ahdistusta jota yrittävät helpottaa siirtämällä sen lapsen taakaksi, toivoen että lapsi ei toimisi tavalla joka aiheuttaa vanhemmassa ahdistusta.

Täällä on hyvin selitetty tätä asiaa, että vanhempi hoitaa siinä itseään lapsensa kautta. Monet kuvailleet että elämässä tapahtuvat oikeat vastoinkäymiset, kuten sairastuminen jne. niihin ei vanhemmalta saa mitään tukea, päinvastoin, tekevät tilanteen vielä kuormittavammaksi negatiivisilla ajatuskehillään.

Olen itse taipuvainen katastrofiajatteluun. Takana on ahdistuneisuushäiriö, jonka on laukaissut menettämiseen liittyvät traumat (oma diagnoosini). Pahin pelkoni on, että läheisilleni tapahtuu jotain lopullista, joten yritän estää sitä tapahtumasta halittsemalla ns. kaikkea. Todellisuudessa kaikkea ei tietenkään pysty estämään, mutta minun on lähes pakko tehdä kaikki se, minkä pystyn. 

Erikoisia mielipiteitä täällä siitä, että Ap:n äiti tekisi tuota ilkeyttään tms. Tilanne on todennäköisesti aivan toinen. Ja on toisaalta niinkin, että tällaiseen ajattelutapaan on yleensä taipuvaisia herkät ihmiset, joille (ihan oikeidenkin) riskien näkeminen on luontaista. Ehkä sellaisten "kaikki kyllä järjestyy" ihmisten kannattaisi välillä myös kuunnella näitä neuvoja vaikkei katastrofiajattelu tietenkään sellaisenaan palvele ketään. 

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on hyvin paljon pelkoa sisällään, ei varmaan elä kauan noila hermoilla. Se kuormittaa kehoa niin paljon. Pian olet vapaa.

Tämä on varmaan yleistä vanhemmilla naisilla. Minulla on samanlainen äiti, ollut koko elämänsä. Kaikki mahdollinen pelottaa, huolehtii hulluna kaikkien muiden asioista. Olen itse melkein 60v ja äitini reippaasti yli 80. Vieläkin soittaa että tänään on kylmä, muista laittaa villahousut. Kaikki mahdollinen tekeminen, mitä joku muu tekee, on pelon aihe. Turvaton lapsuus ja ylivastuulliseksi kasvatettu. Minkäs teet, ei se siitä mihinkään häviä ennen kuin kuolema korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Olet hänen vauvansa tottakai hän haluaa suojella sinua vaaroilta. Sellaisia äidit on. Koeta kestää

Paitsi että tässä asetelmassa vanhempi tekee itsestään vauvan, jonka ahdistusta ja pelkotiloja pitää jatkuvasti lieventää ja niihin pitää antaa  tukea kuuntelemalla vanhemman neuroottisia fantasiota. Tässä asetelmassa lapsi tukee vanhempaansa, ei toisinpäin.

Meillä on tuollainen äiti. Kukaan meistä lapsista (siis minä ja sisarukseni) ei olla kerrottu hänelle mitään oikeaa elämästämme sen jälkeen kun kukin vuorollaan täytti 16. Koska siinä iässä jokainen meistä tahollaan tajusi, että äidille ei kannata kertoa mitään, koska äiti alkaa vuodattamaan meidän suut ja silmät täyteen kaikkia mahdollisia katastrofeja kuullessaan pienestäkin ongelmasta. Ajatelkaa, minäkin alaikäisenä hakeudun itse lääkäriin kun oli jotain fyysisiä oireita ja maksoin sen itse ja salasin kaiken äidiltäni, koska en kestänyt niitä hänen ahdistavia katastrofipelotteluita joistain hirveistä sairauksista ja hengenvaarasta. Samoin toimi sisarukseni jo alaikäisenä. Nyt olemme kaikki jo yli 30 emmekä edelleenkään kerro äidillemme mitään elämästämme, vaikka olemme hänen kanssaan koko ajan kyllä tekemisissä. Se on ollut ainoa tapa säästää itseään. Mutta kuka äiti oikeasti haluaisi tällaista? Ei varmaan kukaan. Mutta miksi hän ei sitten lopeta, en tiedä.

Tajuaakohan tuollaiset äidit olevansa tuollaisia? Ja olevansa ahdistavia?

Ei mun edesmennyt vanha äitini kyllä omannut mitään katastrofiajattelua. Päivä kerrallaan, elämää ei voi kontrolloida. Kumppanin äiti taas elää kaikista klikkiotsikoista sun muuta. Ei uskalla liikkua edes pimeällä ulkona. Ketä joku vanha harppu jaksaa kiinnostaa jossakin pimeässä?! 

Siksi en lapsilleni ole kertonut esim punkkien olemassaolostakaan, en kerro, että haavat pitää hoitaa, jottei tule tulehdusta, esim ruusua, en vie lääkäriin, en varoittele liikenteestä enkä anna ohjeistusta etteivät saa henkistä ahdistusta aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Siksi en lapsilleni ole kertonut esim punkkien olemassaolostakaan, en kerro, että haavat pitää hoitaa, jottei tule tulehdusta, esim ruusua, en vie lääkäriin, en varoittele liikenteestä enkä anna ohjeistusta etteivät saa henkistä ahdistusta aikuisina.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi en lapsilleni ole kertonut esim punkkien olemassaolostakaan, en kerro, että haavat pitää hoitaa, jottei tule tulehdusta, esim ruusua, en vie lääkäriin, en varoittele liikenteestä enkä anna ohjeistusta etteivät saa henkistä ahdistusta aikuisina.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Noinhan kirjoittajat omien lastensa kohdalla toimivat ja sulkevat silmänsä lehtiäkin lukiessa. 

Eikö se ole päinvastainen sairaus jos ei uskalleta edes lehtiartikkeleita lukea punkkien voimakkaasta leviämisestä, hyttyslajeista, niitähän on muistaakseni useita kymmeniä, ettei tuntemattomalta laiturilta pidä hypätä pää edellä jne.  

Kun jättää lapset neuvomatta, mitä he kolmenkymmenen vuoden päästä sanovat äidistään. "Se ei tiennyt mitään eikä neuvonut".

Vierailija kirjoitti:

Ei mun edesmennyt vanha äitini kyllä omannut mitään katastrofiajattelua. Päivä kerrallaan, elämää ei voi kontrolloida. Kumppanin äiti taas elää kaikista klikkiotsikoista sun muuta. Ei uskalla liikkua edes pimeällä ulkona. Ketä joku vanha harppu jaksaa kiinnostaa jossakin pimeässä?! 

Nuoren naisen seksuaalinen ajatus. Vanhojen harppujen käsilaukut kyllä kiinnostavat monia kauppojen lähellä ja kaupunkien keskustoissa.

Äitisi pitäisi olla toimittaja. Hän sopisi ajattelijana lehtien lööppien kirjoittajaksi. Kaikki olisi katastrofia. Me lukijat jopa ahmisimme hänen kirjoituksiaan.

Tätä ketjua on pitänyt lukea pienissä erissä ja mietin useaan kertaan kirjoitanko itse lainkaan. Samaistun moneen kirjoittajaan ketjussa.

Minunkin äitini on tällainen katastrofien kuningatar. Paitsi tietysti silloin kun jokin oikea katastrofi oikeasti tapahtuu, silloin äiti kieltäytyy toimimasta millään tasolla. Enää asia ei minua juurikaan häiritse, olen yli nelikymppinen ja välit äitiin lähes olemattomat. Lapsena se kylläkin oli ihan katastrofi. Äiti, joka ei pysty pienintäkään naarmua asiallisesti paikkaamaan, lasten itkut ja kiukut syöksivät äidin itsekin itkupotkuraivariin, lastentaudit paisuteltiin tappaviksi keski-ajan ruttoon verrannollisiksi vitsauksiksi. Tietenkään äiti ei niitä hoitanut, voivotteli vain vieressä. 

Opin minäkin jo hyvin pienenä, että mitään ei voi äidille kertoa, koska siitä seuraa vain hirvittävää päivittelyä, voihkimista ja syyllistämistä. Niinpä lastentaudit etenivät hoitamattomina keuhkokuumeeksi, koulukiusaamisen jälkiä paikkailen lopun ikääni ja jalkaterän hoitamaton murtuma vaivaa ajoittain. Mutta pääasia ettei äitiä huolestuta, kaikki on oikein ihanasti ja lapset olivat niin helppoja ja kivoja. 

Äiti myös jauhoi koko lapsuuteni siitä, että varmasti sairastuu pian johonkin vakavaan sairauteen. Kaikki pienetkin vaivat ja kolotukset olivat varmasti syöpä. Lisäksi aloitti jo kolmikymppisenä jauhamisen siitä, kuinka pian on vanha, raihnainen ja tarvitsee apua ja hoitoa. Siis kolmikymppinen, perusterve perheen äiti jankutti tuollaisia omille lapsilleen. Minun tehtäväni olisi ollut jo alle 10-vuotiaasta pelastaa äitini sairaudelta, vanhenemiselta ja kaikilta perheellisen huolilta. Enhän siihen mitenkään kyennyt ja olinkin sitten kelpaamaton ja kehtaankin tuottaa huolta äidille. Keissit keuhkokuume, luunmurtuma, koulukiusaaminen. Hullua on, että tunnen yhä syyllisyyttä, jos jotain sattuu.

Ja sattuuhan sitä. Meni todella pitkään aikuisuudessani tajuta, että kaikille sattuu. Peltiä ruttaantuu liikenteessä ja pahempaa, kaikki sairastuvat joskus, tulee unohduksia, mokia, virheitä, ihmisten välille tulee konflekteja, you name it. Tajusin myös, että näistä selvitään, asioita hoidetaan ja tilanteita selvitetään. 

Tätä olen opettanut omille lapsillenikin. Aina sattuu ja tapahtuu, mutta sitten hoidetaan tilanne parhaalla mahdollisella tavalla. En nyt tarkoita tällä mitään vastuuttomuutta tai yletöntä huolimattomuutta, vaan sitä, että eletään elämää voivottelematta ja maalaamatta piruja seinille.

Palaan vielä äitiini. En nyt enää jaksa miettiä paljonkaan sitä mistä kuvailtu käyttäytyminen johtuu.  Olen sitä kuitenkin ajoittain pohtinut ja jotain narsistista käytösmallia siinä täytyy olla. Ymmärrys, siitä että toiset ihmiset, jopa oma lapsi, ovat erillisiä ihmisiä on todella puutteellinen. Empatiakykyä ei äidilläni myöskään ole muita kuin itseään kohtaan. Tämä tuottaa huonoa vanhemmuutta, koska lapsena koin vahvasti olevani vastuussa äidistäni. 

Lisään vielä, että itsenäistyminen lapsuuden perheestäni oli hirveä työmaa, johon meni valtavasti aikaa ja energiaa. Vasta välien viilentäminen lähes välirikkoon antoi minulle mahdollisuuden elää omaa elämääni. Äidin äänen hiljentäminen päästäni jatkuu varmaan vielä pitkään. Hittolainen, silti nykyisin uskallan ajaa autoa, tavoitella haluamaani työpaikkaa ja aloittaa siinä uuden uran, hakea jatkokoulutukseen, päästää omat lapseni maailmalle itsevarmoina, mutta empaattisina nuorina ja jopa ajatella itseäni ihan tavallisena ihmisenä. Aikamoista.

Onkohan se äiti oikeesti vastuussa kaikista lastensa aikuiselämän haasteista?  Vai vapautetaanko sillä itsensä vastuusta, äipän syy. 

Jokainen nelikymppinen täällä näkee itsensä maailman parhaana äitinä. Lapsensa kertovat sitten mielipiteensä kun ovat 40 täyttäneet ja ovat  vuorostaan ne maailman parhaimmat äidit.

Koulumaailman kuulumiset ainakin kertovat myös kodeista paljon ja nelikymppisistä vanhemmista. "Mun lapsen tarttee saada räplätä kännykkää tunnilla ja lihaville pitää saada  kertoa totuus ulkonäöstään" 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan se äiti oikeesti vastuussa kaikista lastensa aikuiselämän haasteista?  Vai vapautetaanko sillä itsensä vastuusta, äipän syy. 

Jokainen nelikymppinen täällä näkee itsensä maailman parhaana äitinä. Lapsensa kertovat sitten mielipiteensä kun ovat 40 täyttäneet ja ovat  vuorostaan ne maailman parhaimmat äidit.

Koulumaailman kuulumiset ainakin kertovat myös kodeista paljon ja nelikymppisistä vanhemmista. "Mun lapsen tarttee saada räplätä kännykkää tunnilla ja lihaville pitää saada  kertoa totuus ulkonäöstään" 

Miksi haluat vähätellä aloittajan ja saman kokeneiden tilannetta? Onko sinulla useinkin tapana alkaa heti vähättelemään niiden ongelmia, joilla on vaikeaa? Vai osuiko joku tässä aloituksessa sinuun henkilökohtaisesti niin, että päätit kirjoittaa kommentin, jossa pyrit kieltämään koko ilmiön olemassaolon ja lisäksi loukkaavaan sävyyn vielä syyllistät niitä, jotka ovat aloituksessa kuvatusta tilanteesta kärsineet.

Eilen mietin kun olin kauppakeskuksen toisen kerroksen parkkipaikalla. Tenavat noin 10, polkivat ajoramppia pyörällään ylös ja sitten krusailivat, pukittivat ja tekivät kilpa-ajoa siellä parkkihallissa, uskaltavatko heidän äitinsä sanoa mahdollisista vaaroista ?   Seitsemän, kahdeksan poikaa, yhtä katsot, yks jo pylvään takaa kiertää eteen.

Tai uskaltavatko äidit, olematta katastrofiäitejö, sanoa noista potkulautajutuista, mummut kumoon kun mennään päättömästi. Tai nosta katseesi kännykästä ja vilkaise ennenkuin ylität suojatien? Tuota näkee lapsilla/nuorilla paljon, kuulokkeet korvilla kävellään kuin unessa kännykkää katsoen.

Vierailija kirjoitti:

Eilen mietin kun olin kauppakeskuksen toisen kerroksen parkkipaikalla. Tenavat noin 10, polkivat ajoramppia pyörällään ylös ja sitten krusailivat, pukittivat ja tekivät kilpa-ajoa siellä parkkihallissa, uskaltavatko heidän äitinsä sanoa mahdollisista vaaroista ?   Seitsemän, kahdeksan poikaa, yhtä katsot, yks jo pylvään takaa kiertää eteen.

Tai uskaltavatko äidit, olematta katastrofiäitejö, sanoa noista potkulautajutuista, mummut kumoon kun mennään päättömästi. Tai nosta katseesi kännykästä ja vilkaise ennenkuin ylität suojatien? Tuota näkee lapsilla/nuorilla paljon, kuulokkeet korvilla kävellään kuin unessa kännykkää katsoen.

Mitenhän tämä vuodatus taas liittyy aloitukseen? Normaalit äidit varoittavat lapsiaan holtittoman pyöräilyn vaaroista, käskevät kypärän päähän ja opettavat turvallista liikennekulttuuria. Tietysti. Katastrofiäidit taas on niitä, jotka menevät ihan paniikkiin pienestä paperihaavasta, ja paniikinomaisessa tunnekuohussaan maalailevat lapselleen valtavan ahdistavan mielikuvan siitä, miten ihan kohta siitä haavasta leviää verenmyrkytys ja sydän pysähtyy. 

En ole lukenut yhtään kommenttia koko ketjussa, jossa yksikään nelikymppinen olisi viitannut mitenkään olevansa täydellinen äiti. Tai täydellinen yhtään missään.

Päin vastoin, on ymmärretty, ettei kukaan ole täydellinen, mutta silti voi olla hyvä äiti, hyvä työssään, ihan riittävän hyvä ihminen, joka ei vaadi mitään täydellisyyksiä muiltakaan.

Oman katastrofeja kaikkialla näkevän ja kuvittelevan äidin vallan alla kasvaneena tunnistan nuo vähättelevät kommentit. Täydellisyyttähän juuri vaaditaan muilta, kun mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei saisi koskaan tapahtua. Ja kun tapahtuu pitäisi perheestä löytyä joku omnipotentti täydellinen jäsen, joka puolesta sanasta saisi epätoivotun asian tai tapahtuman katoamaan. Kun kukaan ei tietenkään tällainen voi olla, tulos on munankuorilla hiipimistä, ainaista ennakoimista, hyvittelyä ja syyllisyyden kanssa painimista. Lopulta joku saa tarpeekseen, panee välit poikki ja ehkä jopa rohkaistuu puhumaan aiheesta.

Ja saa niskaansa ryöpyn siitä, kuinka kuvitteleekin olavansa niin ah täydellinen. No ei kuvittele, vaan on tajunnut olevansa ihan tavallinen kuolevainen. Siihen kuuluu, että ei pysty tällaista katasrofimutsia pelastamaan, mutta itsensä voi pelastaa.