Mies keksii aina huonoa sanottavaa ja puuttuu lähes kaikkeen. En jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun se mies on muuten aivan ihana ... niinpä tietenkin. Siksi sinä olet valmis sietämään ihan mitä tahansa.

On varmaan lohdullista kun on noin kivan simppeli käsitys elämästä ja ihmisistä.

Onhan niitä syitä paljonkin,  miksi joku sietäisi tuollaista : miehen tulot ovat niin paljon paremmat, erotessa joutuisi muuttamaan hienosta kodista, on yhteistä lainaa...

Tai että puoliso on lytännyt itsetunnon niin alhaalle ettei enää luota omaan arviointikykyyn tai omaan pärjäämiseen.

Uskon että mitä pidempään on altistunut ap:n tavoin, niin sitä vaikeampi on lähteä ilman ulkopuolisen apua. 

Ap, hae ulkopuolista keskusteluapua ja tukea jotta pääset irtautumaan.

Minulla oli aikanani työnjohtaja (nainen) jonka kanssa ystävystyin ja pidettiin yhteyttä senkin jälkeen kun olin vaihtanut työpaikkaa. 

Hän alkoi kuitenkin vähitellen kommentoimaan kaikkea tekemisiäni negatiiviseen sävyyn, suorastaan agressiivisesti.

Esim seuraavat asiat saivat hänet suuttumaan:

- Kuljin työmatkani (15 km edestakaisin) bussilla pyöräilyn sijaan

- Vaihdoin kampausta

- Parvekkeellani ei ollut kukkia

- Tulin liian kesäisesti puettuna kesäjuhliin heinäkuussa, jolloin reilu +20 astetta

- Valitsin seurustelukumppanikseni miehen, joka hänestä oli väärä minulle. Hän pyysi vaihtamaan toiseen, joka oli kiinnostunut minusta. Kumpaakaan miestä hän ei kuitenkaan ollut koskaan tavannut.

Lopulta luovutin ja sanoin ettei ystävyytemme toimi.

Jotkut ihmiset vain ovat vaikeita. Ei kannata tuhlata aikaansa ihmisiin joille pelkkä olemassaolosi on ainaista harmistusta.

Kontrolloivaa, vaanivaa ja saalistajamaista käytöstä.

Oma eksäni oli alkuun aivan ihana ja kultainen kunnes muutimme yhteen. Sitten se alkoi. En osannut tiskata, laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykkiä, ylipäätään olla olemassa. Hän myös sai tuollaisia niksahduksia etenkin liittyen siihen miten olen julkisesti ja vaivaan toisia ihmisiä olemassaolollani.

Esim jos olimme kaupassa, hän sätti minut pahanpäiväisesti pystyyn siitä, että valitsin jotain jugurttia/margariinia tai muuta hyllyn edessä, ja takanani oli toinen ihminen odottamassa vuoroaan. Kyse ei ollut siitä, että siinä olisin viettänyt tunteja. Hän parhaimmillaan tönäs tai kiskaisi mut paikaltani ja sähisi minulle kuinka minua sai aina hävetä. 

Jos kävelin kadulla, hän saattoi tönätä minut pois jonkun edestä joka tuli takanani. Ihmisen takaraivossa ei ole silmiä. Mutta olin varmaan liikaa joka paikassa.

Juhlissa minua sai aina hävetä jos otin tai olin ottamatta ruokaa. Koko ajan tuntui että olen kontrollissa tai hän vahtimalla vahti tekemisiäni. Joskus tuntui että hän ihan käveli perässäni tuomitsemassa jokaista elettä tai liikettä. Jos laitoin itseäni peilin edessä, hän tuli taakseni ivaamaan ja matkimaan kun meikkasin tai kampasin hiuksia. Tottakai hän muisti sanoa kuinka toiset naiset tekivät meikkinsä paremmin ja kuinka häntä hävettää kun meikkaan tavalla x tai laitan hiukseni tavalla x.

Jossain vaiheessa vapautin hänet tästä häpeän ikeestä ja muutin toiselle paikkakunnalle. Se ei tokikaan häntä häirinnyt, vaan hän vainosi vielä melkein kymmenen vuotta vakuutellen rakkauttaan.

Vierailija kirjoitti:

Kontrolloivaa, vaanivaa ja saalistajamaista käytöstä.

Oma eksäni oli alkuun aivan ihana ja kultainen kunnes muutimme yhteen. Sitten se alkoi. En osannut tiskata, laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykkiä, ylipäätään olla olemassa. Hän myös sai tuollaisia niksahduksia etenkin liittyen siihen miten olen julkisesti ja vaivaan toisia ihmisiä olemassaolollani.

Esim jos olimme kaupassa, hän sätti minut pahanpäiväisesti pystyyn siitä, että valitsin jotain jugurttia/margariinia tai muuta hyllyn edessä, ja takanani oli toinen ihminen odottamassa vuoroaan. Kyse ei ollut siitä, että siinä olisin viettänyt tunteja. Hän parhaimmillaan tönäs tai kiskaisi mut paikaltani ja sähisi minulle kuinka minua sai aina hävetä. 

Jos kävelin kadulla, hän saattoi tönätä minut pois jonkun edestä joka tuli takanani. Ihmisen takaraivossa ei ole silmiä. Mutta olin varmaan liikaa joka paikassa.

Juhlissa minua sai aina hävetä jos otin t

Apua! Kuinka kauan kestit tuota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti mäkättää uhrilleen ihan koko ajan ja pahentuvasti, puheet välillä ihan hulluja. Voivat olla myös rajatilaisia. Persoonallisuushäiriö mahdollisesti.

Olen vuoronperään epäillyt kumpaakin. Välillä ln ihan koherentti, kunnes taas kaiken järjestys ja logiikka on muuttunut. Väittää näinä aikoina jutelleensa ihmisten, lähinnä läheisteni kanssa minusta syvällisesti. Ovat minusta ja luonteestani hyvin negatiivista mieltä. Näiden puheiden aikansa mietin, että missä välissä tuo muka on ehtinyt? Ja kun otan näiden läheisteni kanssa näitä puheeksi, ovat hämmästyksestä ymmyrkäisinä, koska eivät ole nähneet ilman minya puheissa, eivätkä jaa näitä mielipiteitä missä minut on maalattu joksikin täysin vieraaksi.

Nämä keskustelut on käyty miehen mielikuvituksessa.

Ap

Vastasin jo aiemmin mutta tämä on tuttua! Mun eksäni myös väitti puhuneensa minusta tuttaviensa ja minun tuttavien kanssa, väitti heidän sanoneen sitä ja tätä ja arvostelevan minua sekä tietenkin ihailleet eksää miten se jaksaa olla näin pimeän eukon kanssa. Jälkikäteen on selvinnyt ettei sellaisia keskusteluja ole käyty.

Onkohan miehellä jokin persoonallisuushäiriö? Lisäksi tuo, että muille on kiltti ja itselle hirviö on tuttua.

Siis tuollainen käytös on ihan hirveää, että jatkuvasti nälvitään. 

Tunnen joitakin tyyppejä jotka käyttäytyy noin. En usko että ovat edes rakastuneita. Heille suhde tuntuu olevan enemmänkin jonkinmoinen omistus- ja käskytyssuhde. Ehkä siksi eivät hyväksy edes että lähtee, vaan tosiaan vainoavat jälkeenpäin, kunnes löytävät uuden kasvatettavan.

Sattumalta törmäsin ketjuun, kun lueskelin vaikeista suhteista vertaistukea saadakseni. 

Absurdi hätätila, jolla Ap kuvailee miehensä käytöstä on tuttua minullekin. Meillä on käyty läpi miehen omat versiot sadetakista bussissa, väärästä juomasta ravintolassa ja minuakin on tönäisty ja vedetty pois ruokakaupan hyllyn edestä. 

Muutama astia tiskialtaassa saa mieheni johonkin paniikkitilaan, jolloin astiat on tiskattava heti, juuri sillä samaisella hetkellä, vaikka jotain muuta olisi meneillään. Vaikka esim olisin lähdössä töihin ja pieni lapsemme itkisi jo perääni. Kun sanoin, että voisiko ne astiat odottaa ja huomioida itkevää lasta, koska mun pitää nyt todella lähteä sinne töihin, mies suuttui. Kuinka hän tässä nyt yrittää auttaa kotitöissä ja astioita on oikeasti 10 kappaletta, ei muutama ja miksi sun pitää tuollaista vuorotyötä tehdä. (olen sh)

Tämänkaltaisia ihan todella absurdeja tilanteita on avioliiton aikana tullut vastaan lukemattomia. Niistä ei voi koskaan puhua. Mieheni mielestä hän järkevä ja looginen ja minä epälooginen ja hullu. Keskusteluyritykseni jäävät aina yrityksiksi, mies joko suuttuu silmittömästi ja huutaa tai suuttuu ja lähtee pois paikalta. 

Kotitöistä mainisisin vielä pyykinpesun. Mieheni ei juurikaan tee kotona mitään, mutta jos innostuu pyykille, siitä ei tule mitään. Juoksee ympäriinsä yhden sukan kanssa, kulkee pyykkikoneen, pyykkikorin ja kuivatustelineen väliä muutaman vaatekappaleen kanssa ja lopuksi ryttää pyykit telineen päälle. Kuivia pyykkejä ei pysty laittamaan lainkaan, ei edes tunnista omia vaatteitaan, saati minun tai lasten. 

Tässä on vain pintaraapaisu kaikesta. Luulen, että Ap ja kohtalotoverini tunnistavat kuinka kuluttavaa ja uuvuttavaa tämä kaikki onkaan. Kuten moni muukin vastaavanlaiseen suhteeseen päätynyt, minäkin olin tavatessamme traumatisoitunut nuori tyttö. Lapsuuden kotini oli todella häiriintynyt. 

Lapsemme ovat nyt jo aikuistuvia teinejä. Hekin ihmettelevät isänsä käytöstä ja harmittelevat toisinaan sitä, kuinka isänsä ei puhu juuri mistään, eikä näytä olevan kiinnostunut mistään. Sanovat, että isä hössää kaikkea turhaa. Olen ollut aina molempien vanhempien paikalla, olen ollut bufferina miehen ja lasten välissä. 

Eroaminenkaan ei lasten tultua kuvioon mukaan olisi ollut yksinkertaista. En missään nimessä halunnut miehen viettävän pitempiä aikoja lasten kanssa ilman minua.

Vähän aikaa sitten mies teki jotain, joka todella satutti minua. Liian pitkä tarina tähän nyt kirjoitettavaksi. Itkin ja huusinkin. Pyysin sitten nuoriltamme anteeksi meidän molempien puolesta, että joutuivat purkaustani todistamaan. Ihanat nuoreni sanoivat, että ei se ole minun syyni. Että he ymmärtävät. 

Tuon jälkeen olen ajatellut eroamista paljon. Mieheni käytös ei ole minun syyni, mutta se, että jään sitä katsomaan ja otan siitä osumaa henkisesti on oma syyni. Lapset ovat jo niin lähellä aikuisuutta, että mitään huoltajuuskiistoja ei enää tule, eikä mies voi uhkailla enää lasten viemisellä minulta. 

Älä hyvä ihminen enää jää tuohon suhteeseen! Tuo vahingoittaa sekä sinua että lapsianne

Mutta lähes kaikki naiset tekee tuota koko ajan ja se ei ole ongelma?

Olipa puhutteleva ketju. Näin tämän jokin aika sitten, mutta silloin ei ollut voimia kirjoittaa itse. 

Olen eroamassa hyvin samankaltaisesta miehestä ja olen aivan loppu. Ero on miehelle täysi kauhistus, sanoo vain ettei halua erota, eikä mitään keskustelua aiheesta voi käydä. Tiedän, että erota voi ja ero tulee, kun haen eroa jne. Mutta jotain asioita pitää pystyä järjestämään tavalla tai toisella. 

Kaikki muukin puhuminen on ollut jo pitkään olematonta, mies kysyy onko ruokaa, onko puhtaita boxereita, missä on ne hanskat/avaimet, pitääkö auto tankata. Kaikista kysymyksistä juontaa ajatus, että mun pitäisi tai olisi pitänyt tehdä jotain. Saattaa selittää laveasti jotain asiaa omasta työstään tai harrastuksestaan. Ja se siitä, muuta kommunikointia ei ole. Jos puhun jostain muusta, vaikenee kuin muuri, kääntää selän, lähtee pois. Jopa teinimme toteavat, että jaa, isä lähti karkuun.

Mullekin on tullut nämä ketjussa mainitut absurdit hätätilat tutuiksi. Paikallisjunaan juostaan paniikinomaisesti, vaikka seuraava tulee 2min päästä, ja tosiaan, saattaa vain jättää minut kävelemään ja juosta siihen junaan. Eipä tosin enää mennäkään mihinkään yhdessä. 

Hermostuu kaikista laskuista jotenkin suhteettomasti, aivan kuin olisi jokin valtava yllätys, että säännöllisin väliajoin tulee sähkö,-vesi,-vakuutus,-ja liittymälaskut jne.Ei kai kenelläkään rahaa ole haitaksi asti näinä aikoina, mutta ei meitä mikään nälkäkuolema uhkaa. Joten sitten vähin äänin maksan laskut, enkä edes puhu niistä mitään miehelleni. Tiedän, että se voivottelu ja kauhistelu on ainakin osaksi manipulointia ja onnistunuttakin sellaista, minähän hoidan laskut, eikä mies joudu vaivaamaan päätään niillä millään tasolla. 

Näitä hermostumisia ja hätätilanteita tulee oikeastaan ihan kaikesta. Pienikin suunnitelman muutos, vaikkapa se, että olen vaihtanut töissä vuoroa, teinin treenit on peruttu tai toisen teinin peli oli vaihdettu toiseen ajankohtaan aiheuttaa naksahduksen, josta toipuminen vie aikansa. Kaikki lähtemiset johonkin, autolla ajaminen, aikataulut, jopa oma töihin lähteminen on nykyisin hätätilanne. Olen todellakin ihan loppu. 

Kun mies ei ole kotona, on rauhallista ja helppoa. Kaikki menot ja tekemiset ilman miestä ovat helppoja ja mukavia. 

Toivoisin niin, että ero olisi jo tehty ja saisin elää teinien kanssa rauhassa. En jaksa enää, mutta eroaminen on vielä jaksettava.

Up

Nostan

Täälläkin. "Kiva" lukea etten ole ainut. Minun pitäisi olla näkymätön etten "ärsytä" häntä. Tarpeen vaatiessa ottaa minut esiin.

Töykeä, loukkaa uhalla.

Mistään minuun liittyvästä ei voi puhua, olen kai niin tylsä hänen mielestään. Ei edes tajua kuinka huonosti voin. Tai tajuaa ja saa siitä nautintoa?

Mistä sen tietää?

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin. "Kiva" lukea etten ole ainut. Minun pitäisi olla näkymätön etten "ärsytä" häntä. Tarpeen vaatiessa ottaa minut esiin.

Töykeä, loukkaa uhalla.

Mistään minuun liittyvästä ei voi puhua, olen kai niin tylsä hänen mielestään. Ei edes tajua kuinka huonosti voin. Tai tajuaa ja saa siitä nautintoa?

Mistä sen tietää?

Ei sitä tiedäkään, eikä sillä ole väliä. Tahallisuuden astetta miettiessä saa itsensä vain pahemmin solmuun ja antaa toiselle mahdollisuuden selitellä huonoa käytöstä ties millä verukkeilla. 

Ikävintä kai näissä tyypeissä on se, että eivät halua erotakaan. Eroaminen olisi kai se ultimaattinen hätätilanne. Ottavat vaimonsa esille vain ratkomaan näitä absurdeja hätätilanteita ja pelkäävät vaimon lähdettyä joutuvansa hoitamaan usein itse luomansa tilanteet ja katastrofit ihan itse. Eivät kuitenkaan tajua tai halua tajuta millainen käytös olisi vaimolle miellyttävämpää ja saisi vaimon pysymään liitossa jopa mielellään. 

Liittoon jääminen on raskasta ja elämä hankalaa, mutta eroaminen on tälläisestä tapauksesta raskasta, hankalaa ja jopa vaarallista. 

Up. Mitähän aloittajalle nykyisin kuuluu?

Kuulostaa ihan mun exältä, joka häpesi minua ja minun pukeutumistani. 30 asteen pakkasessakin minun olisi pitänyt sipsutella korkkareilla, pikkutakissa ja ilman pipoa kolmen kilometrin työmatka.

Niin tuohan on vain hänen mielipiteensä. Ei toki kiva, vaikka en tuota takkia ole nähnyt, saattoi olla jotain järkevääkin ajattelua. Sekin että jos tuollaisista kaikista loukkaantuu ja ei saisi mistään olla mitään eriävää mielipidettä kertoo siitä että ap lla itsellään on myös persoonallisuushäiriö eikä kestä normaaliakaan kanssakäymistä. Silloin kannattaa hakeutua terapiaan ja tarvittaessa lääkkeet. Aika monilla on vastaavia ongelmia ja ihmistä saa arvostella ja saa sanoa mielipiteitä aivan vapaasti ilman että siitä on syytä alkaa kiehumaan ja raivoamaan että kun häntä arvostellaan ja neuvontaan. Tästä kerran juteltiin poliisinkin kanssa ja sanoi suoraan että sinua saa härnätä ja ilkkua vaikka päivittäin, se ei ole rikos, mutta jos siitä loukkaannut etkä sitä kestä niin ammattilaisten apu ja lääkkeet ovat oikea paikka hakea apua. Normaali kanssakäyminen "laittaisin kyllä enemmän vaatetta tai erilaista kun tuonne ulos lähdetään" "olisin kyllä tehnyt itse erilailla tuon ruoan" jne. Jos ei sellaista kestä niin vikaa on myös itsessään. Toki jos joka ikinen asia on noin niin myös sanojassa.

Vierailija kirjoitti:

Niin tuohan on vain hänen mielipiteensä. Ei toki kiva, vaikka en tuota takkia ole nähnyt, saattoi olla jotain järkevääkin ajattelua. Sekin että jos tuollaisista kaikista loukkaantuu ja ei saisi mistään olla mitään eriävää mielipidettä kertoo siitä että ap lla itsellään on myös persoonallisuushäiriö eikä kestä normaaliakaan kanssakäymistä. Silloin kannattaa hakeutua terapiaan ja tarvittaessa lääkkeet. Aika monilla on vastaavia ongelmia ja ihmistä saa arvostella ja saa sanoa mielipiteitä aivan vapaasti ilman että siitä on syytä alkaa kiehumaan ja raivoamaan että kun häntä arvostellaan ja neuvontaan. Tästä kerran juteltiin poliisinkin kanssa ja sanoi suoraan että sinua saa härnätä ja ilkkua vaikka päivittäin, se ei ole rikos, mutta jos siitä loukkaannut etkä sitä kestä niin ammattilaisten apu ja lääkkeet ovat oikea paikka hakea apua. Normaali kanssakäyminen "laittaisin kyllä enemmän vaatetta tai erilaista kun tuonne ulos lähdetään

Luitko ketjua lainkaan? Jos tuo käytös on mielestäsi normaalia niin et todellakaan käy täysillä.

Ap täällä! Satuin olemaan sopivasti palstalla ja huomasin, että tätähän on nosteltu. Marraskuussa tapahtui "kilahdus" joka jäi lähes viimeiseksi. Lähdin erääseen tyhjään asuntoon, jota olin huoltanut ystäväni ollessa poissa (hänen luvallaan tietysti).

Kilahdusta edelsi minun varovainen sanomiseni siitä, että kaipaan nyt omaa rauhaa, lähden x asunnolle. Tämäkin asia oli sovittu moneen kertaan, miehen mielestä hyvä idea. Oli sovittu, että voin lähteä milloin vain, mutta sillä hetkellä tämä ei sitten muistunutkaan mieleen.

Syntyi absurdi hätätila. Huusi, välillä nauroi, että tulee sota ja minut joukko*** ja t*petaan siellä, koska ei hän ei ole minua suojelemassa. (Moi teille jos tunnistatte mut tästä nyt).

Haistetteli mitä ei ole aiemmin tehnyt ja haukkui sekopääksi. 

Aloin keräämään tarvittavia tavaroita kassiin ja hän seurasi minua enkä muista mitä sanoi, suu kävi kokoajan. Kysyi miksi lähden, toistin hänen sanomansa ja kielsi haistattelut ja haukkumiset, vaikka siitä oli 5 min. Poistuin asuntoon. Osa yksityiskohdista on epäselviä.

Odotin siellä asunnossa käsin sopivan asunnon löytymistä ja vuokrasin itselleni tämän missä nyt olen muutama kk sitten.

Mies ei koe eronneensa. Kokee, että olemme yhdessä ja asumme vain eri osoitteissa.

Yritän jotenkin vieraannuttamalla päästä lopullisesti eroon. Emme ole juuri tekemisissä. Oma osuuteni talosta on hänen mielestään arvoton, joten ei ole valmis maksamaan siitä mitään. Se täytyy vielä selvittää.

Kysykää mitä haluatte.

Ap

Luin koko ketjun läpi ja oli kyllä selkiyttävä (sobering olisi oikea sana) kokemus näin kuukausien yksinasumisen jälkeen. Minulla on välillä huonoja päiviä, mutta ne huonot ovat yhtä hyviä, kuin ne kaikista parhaimmat päivät siellä talossa. 

En edes osannut kirjoittaa alunperin siitä, kuinka minun piti kaikki vapaa-aikani istua törröttää puuhissani (käsityöt, tietokonehommat) kahden metrin päässä miehestä, kun hän pelaa kovaäänisesti huutaen ja kiroten. Jos menin puuhiini talon toiseen päähän, minut haettiin pois, että kohta tehdään jotain. Se jotain oli elokuvan katsomista vielä muutaman pelin jälkeen. Ruuanlaitto ja siivous oli sallittua kyllä, silloin sain olla suht rauhassa. Paitsi kuulokkeita oli vähänväliä otettava pois, koska oli asiaa. 

Välillä tuli tietty kilarit siitä, miksen käytä työhuonettani vaan sotken olohuoneen pöytää touhuillani, mutta kun en saanut olla työhuoneessa! Jos menin sinne, minua tarvittiin just silloin. 

Ap