Mitä on "suomalainen häpeäkasvatus"?

Vierailija kirjoitti:

Erehdyin kertomaan opettajalle kiusaamisesta, hän otti yhteyttä kotiin, niin selkääni sain äidiltä ja huudot, että "kyllä sinä sopan keitit". Jatkuvaa vähättelyä ja haukkumista. En ymmärrä edelleenkään tätä, että lapsia pitää olla, mutta ne eivät saa näkyä ja kuulua. Ja sitä jatkuvaa vertailua muiden lapsiin. Varsinkin jos ne sattuvat olemaan ns. paremmista piireistä.

Juu ei missään kerrottu kotiasioista. Sitten vasta ongelmissa oli. Vanhemmat olisivat varmaan ennemmin peitelleet murhajälkiä kuin käsitelleet kiusaamista (siis nimenomaan kiusattuna olemista) tai sitä että kodin asioista on puhuttu ulkopuolisille.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tämän päivän nuorisosta usein näkyy kauas että mitään ei hävetä !

Se johtuu siitä, että niitä ei ole kasvatettu häpeämään itseään koko ajan.

taidat olla vähän sairas.

älä yritä, kun et kumminkaan osaa. 

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä 70-lukulaiset märehtii lapsuuttaan 🤣 Koittakaas nyt päästä yli siitä ja elää tätä päivää.

Häpeäkasvatukseen liittyi myös ettei saa puhua kokemistaan vääryyksistä, vaikka se juuri olisi auttanut paranemaan.

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä 70-lukulaiset märehtii lapsuuttaan 🤣 Koittakaas nyt päästä yli siitä ja elää tätä päivää.

kyllähän on sivusta helppo vitsaiila. et selvästikään ole itse joutunut näillä eväillä kasvamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen vanhempien mielestä parasta huumoria on haukkuminen ja nolaaminen. Joka joulu kerrotaan miehelle ne noloimmat lapsuusjutut ja muistutetaan vielä päälle että oli se sitten läski vauva. Niin läski että oli vaikea pestä niitä poimuja.

Mieskään ei enää jaksaisi kuunnella ja isäpuolikin on jo sanonut että menee mauttomuuden puolelle. Mutta sama levy soi ja äiti nauraa räkättää päälle.

Taitaa olla ihan yleistä äitien muistella lastensa vauva-aikoja. Olen minäkin joskus maininnut haikeasti koko perheen kuullen, että toisella pojallani oli vauvana aivan erityisen ihanat palleroiset ja pulleroiset jalat. Kontrasti nykyisen aikuisen miehen pitkiin hoikkiin ja karvaisiin sääriin on melkoinen. Niin se aika muuttaa lapsia. 

 

Ei ole lähellekään sama asia. Mun äiti käyttää sanaa läski ja kuvailee erityishuolellisesti miten vaikeaa niitä poimuja oli pestä. Ja ne vauva- ja lapsuusmuistot on noloja. Siis pissakakka -tasoa.

Kyllä itsekin muistelen omien lasten vauva- ja pikkulapsiaikoja, mutta ääneen vain niitä jotka eivät nolota heitä.

Muistakaa että vanhemmalla ei pakosta ole mitään muuta kehen höyryjä, kuin lapsensa.

60-luvulla oli luunapit ja äitin mielestä en ollut tarpeeksi sosiaalinen. Pistettiin kauppaan lapsena, vaikka en halunnut ja äiti joskus kouluiässä pyysi jonkun kaverin meille, vaikka olisin mieluummin ollut yksin. Yritettiin tunkea kaavamaiseen malliin ja eihän musta oikein mitään tullutkaan. Ikuinen alisuorittaja, joka pelkää kuollakseen tekevänsä virheitä ja etsii AINA syytä itsestään huonoon oloon ja olosuhteisiin. Kaikki ulkoisesti meni kuten he halusivat, mutta en tunne olevani edes aikuinen mieleltäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä 70-lukulaiset märehtii lapsuuttaan 🤣 Koittakaas nyt päästä yli siitä ja elää tätä päivää.

kyllähän on sivusta helppo vitsaiila. et selvästikään ole itse joutunut näillä eväillä kasvamaan.

Mutta olisiko itse ehkä näillä eväillä kasvattanut?

Vierailija kirjoitti:

Suomessa sanoitetaan tunteita ja jaetaan diagnooseja. Lapsi sitten joutuu kantamaan usein loppuikänsä sitä adhd- tai autismileimaa jonka vanhemmat ovat hänelle antaneet.

Muissa maissa sen sijaan torutaan lasta ja käytössä ovat myös rangaistukset kuten ruumiillinen kuritus, jäähyt ja arestit.

Älä nyt höpötä. Häpeällä kasvatus on mykkäkoulua, puhumattomuutta, tunnekylmyyttä, pahasti katsomista, henkistä väkivaltaa. Torutaan ihmistä sen sijaan että toruttais se teko. 

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa että vanhemmalla ei pakosta ole mitään muuta kehen höyryjä, kuin lapsensa.

Voi mennä ulos vaikka käveleen. Tai alkaa hakata mattoja. Kyllä niitä höyryjä voi päästellä ihan terveelläkin tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa sanoitetaan tunteita ja jaetaan diagnooseja. Lapsi sitten joutuu kantamaan usein loppuikänsä sitä adhd- tai autismileimaa jonka vanhemmat ovat hänelle antaneet.

Muissa maissa sen sijaan torutaan lasta ja käytössä ovat myös rangaistukset kuten ruumiillinen kuritus, jäähyt ja arestit.

Älä nyt höpötä. Häpeällä kasvatus on mykkäkoulua, puhumattomuutta, tunnekylmyyttä, pahasti katsomista, henkistä väkivaltaa. Torutaan ihmistä sen sijaan että toruttais se teko. 

Kyllä. Häpeäkasvatus on henkistä väkivaltaa sitä lasta kohtaan. Tavoite ei ole saada sitä käytöstä muutettua vaan lapsi häpeämään itseään. Tai sitten keksitään vain joku meuhkaamisen aihe, jotta saadaan päästettyä omia höyryjä ulos. Lapsella ei välttämättä ylipäänsä ole käsitystä miksi häntä rangaistaan.

Esim jos hän yrittää suorittaa uutta tehtävää ilman ohjeita ja epäonnistuu, niin miksi sille lapselle huudetaan että se on idiootti? Miksei kerrota rauhassa mikä meni pieleen ja anneta yrittää uudestaan? Kuten normaalit ihmiset tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä 70-lukulaiset märehtii lapsuuttaan 🤣 Koittakaas nyt päästä yli siitä ja elää tätä päivää.

kyllähän on sivusta helppo vitsaiila. et selvästikään ole itse joutunut näillä eväillä kasvamaan.

Mutta olisiko itse ehkä näillä eväillä kasvattanut?

en. ovat tasapainoisia aikuisia jo. muutin tosin ulkomaille, ympäristö oli erilainen. se oli vapauttavaa.

Vierailija kirjoitti:

60-luvulla oli luunapit ja äitin mielestä en ollut tarpeeksi sosiaalinen. Pistettiin kauppaan lapsena, vaikka en halunnut ja äiti joskus kouluiässä pyysi jonkun kaverin meille, vaikka olisin mieluummin ollut yksin. Yritettiin tunkea kaavamaiseen malliin ja eihän musta oikein mitään tullutkaan. Ikuinen alisuorittaja, joka pelkää kuollakseen tekevänsä virheitä ja etsii AINA syytä itsestään huonoon oloon ja olosuhteisiin. Kaikki ulkoisesti meni kuten he halusivat, mutta en tunne olevani edes aikuinen mieleltäni.

Mulla on tätä samaa. Edelleen pelkään mitä äiti sanoo, kun teen asioita. Vaikka tiedän kyllä että sillä ei ole oikeastaan väliä, koska olen aikuinen perheellinen ihminen ja mulla on oikeus elää kuten haluan. Silti tuntuu siltä että joku pieni osa sieluani on sen pelokkaan lapsen edelleen ja se on päätöksiä tehdessä kovin dominoivassa roolissa. Tuntuu sille että larppaan aikuista. 

Olen salaa tyytyväinen kun veljeni on viimeaikoina pöyristyttänyt äitiäni niin paljon, että voin olla itse hetken rauhassa jatkuvalta kritiikiltä.

opin kysymään joka kyläilyn jälkeen huolissani äidiltä, olinko käyttäytynyt tällä kertaa tarpeeksi hyvin. olin helpottunut, jos vastaus oli myöntävä. en muuten voinut mitenkään tietää, olinko mokannut ja miten, ja oliko äitini joitunut häpeämään minua. etukäteisohjausta ei tietenkään ollut näihin vaativiin tilanteisiin. en ole nepsy, mutta yritin todella paljon olla esimerkillisen reipas. ei ollut toivottavaa, että otan osaa keskusteluihin, eikä varsinkaan, että kerron mistään asiasta, mikä minua kiinnosti. se oli huomion hakua. perästä kuului.

Se on sitä että häpäistään lapsi jos

-sillä on minkäänlaisia tunteita, etenkin jos se näyttää niitä 

-jos se kertoo omista asioistaan vaikka mummolle (luuletko että muita kiinnostaa sun asiat, noloa puhua itsestä). Tähän liittyy se että ne kerrotaan sen vanhemman toimesta, väärin.

-lapsi leikkii liian kovaäänisesti

-lapsi leikkii liian hiljaa

-lapsi kertoo mitä tahansa kotiin liittyvää yhtään kenellekään

-lapsi onnistuu

-lapsi epäonnistuu

-vieraita on tullut kylään ja niille pitää kertoa hauskoja kaskuja (eli ne noloimmat lapsuusjutut kaivetaan esille) mitä nolompi muisto sitä todennäköisemmin kylässä on lapsen kaveri

-lapsi ottaa päähän syystä tai toisesta

-jokin muu ottaa päähän syystä tai toisesta

Yleisesti ottaen ohjenuora on nolata ja haukkua lapsi kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa ja sen jälkeen kutsua tätä toimintaa kasvatukseksi, huumoriksi ja lasta tosikoksi.

Vierailija kirjoitti:

opin kysymään joka kyläilyn jälkeen huolissani äidiltä, olinko käyttäytynyt tällä kertaa tarpeeksi hyvin. olin helpottunut, jos vastaus oli myöntävä. en muuten voinut mitenkään tietää, olinko mokannut ja miten, ja oliko äitini joitunut häpeämään minua. etukäteisohjausta ei tietenkään ollut näihin vaativiin tilanteisiin. en ole nepsy, mutta yritin todella paljon olla esimerkillisen reipas. ei ollut toivottavaa, että otan osaa keskusteluihin, eikä varsinkaan, että kerron mistään asiasta, mikä minua kiinnosti. se oli huomion hakua. perästä kuului.

Erityisen vaikeaa ainakin mulle oli se, että vaatimukset oli aika usein ristiriidassa. Keskusteluihin ei saanut meilläkään osallistua eikä itsestä puhua mitään, mutta toisaalta oli vastattava kysyttäessä ja ei saanut olla tuppisuu. 

Mäkin kysyin olinko ollut kiltisti. Ikinä vastaus ei ollut kyllä. Se oli aina ei tai tuhahdus.

Uskaltauduin kertomaan äidille itseään paljastelevasta naapuristamme. Se oli hänen mielestään itsensä ala-astelaisen vika ja aina minua saa hävetä. Tilanne siis paheni, koska naapuri jatkoi terroriaan ja teki tikusta asiaa päästäkseen paljastelemaan myös meille sisään.

 

Vanhemmat eivät tehneet mitään puolustaakseen minua. Isä tarjosi tupakkaa ja äiti keitti kahvit naapurille. Minun piti raivata kupit ja naapurinukko tunki itsensä muka auttamaan minua, etteivät rouvan kauniit kahvikupit mene vahingossa rikki.

Vierailija kirjoitti:

opin kysymään joka kyläilyn jälkeen huolissani äidiltä, olinko käyttäytynyt tällä kertaa tarpeeksi hyvin. olin helpottunut, jos vastaus oli myöntävä. en muuten voinut mitenkään tietää, olinko mokannut ja miten, ja oliko äitini joitunut häpeämään minua. etukäteisohjausta ei tietenkään ollut näihin vaativiin tilanteisiin. en ole nepsy, mutta yritin todella paljon olla esimerkillisen reipas. ei ollut toivottavaa, että otan osaa keskusteluihin, eikä varsinkaan, että kerron mistään asiasta, mikä minua kiinnosti. se oli huomion hakua. perästä kuului.

Olihan tuollainen kysely sentään kiitosten kalastelua? Meillä ainakin näin.

Mikä juttu kaikissa perheissä tuo nolaaminen on? Mikä kasvatuksellinen tehtävä sillä on kenenkään mielestä ollut? 

Mun vanhemmat kertoo myös kaikkia noloja muistoja. Siis sellaisia että tekee mieli vajota maan alle. Ei mitään vähän kiusallisia. Mutta vastavuoroisesti mun vanhemmilla ei ainakaan riitä huumori ollenkaan, jos kerron heistä jotain mikä naurattaa ihmisiä. Edes siis sellaista ei-noloa juttua.

Hiukan ohiksena: häissä jos leikitään sitä kenkäleikkiä, missä vihkiparilta kysytään kysymyksiä mitkä vieraat kirjoittaa lapulle mun isä laittaa joka kerta "kumpi tekee aloitteen seksiin" ja hihittää päälle omaa nokkeluuttaan. Se on aina ainoa lappu joka jää kysymättä, koska kaikki muut kysyy jotain ei-yksityistä kuten "kumpi imuroi" ja "kumpi rakastui ensin" tai "kumpi todennäköisemmin ottaa lemmikiksi pesukarhun".