Lue keskustelun säännöt.
Voiko jotenkin testata onko mies väkivaltainen? tai mitkä merkit paljastaa taipumuksen
31.07.2024 |
Pelkään tosi paljon että päädyn parisuhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa. Olen luonteeltani arka ja helposti alistettavissa, joten riski päätyä alistavaan suhteeseen on otollinen. Tällaisen läpikäyneenä (aikaisempi mies oli henkisesti väkivaltainen) en haluaisi uudestaan löytää itseäni vastaavasta tilanteesta ja vaikka olenkin työstänyt asioita terapiassa pelkään silti olevani kykenemätön huomaamaan vaaranmerkkejä miehessä.
Tapailen nyt tosi mukavan ja rauhallisen oloista mistä, mutta tietyissä tilanteissa käytökseni on traumoista johtuen provosoivaa ja joskus on tuntunut että mies alkaa menettää malttiaan ja se ahdistaa. Vaikka ollaankin keskusteltu tapahtumien jälkeen asioista pelkään että olen liian hyväuskoinen.
Kommentit (106)
Koeta päästä kyytiin kun mies ajaa autoa. Ajotyylin maltillisuus tai aggressiivisuus kertoo aggressioiden määrästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun puoliso aloitti jo poikaystävävaiheessa (oltiin molemmat alle kaksikymppisiä) heittelemällä suuttuessaan esineitä, kuten harjan (puisen varsiharjan) lattiaan rikki, piimäpurkin seinälle y.m. Tätä sattui harvoin, ja poikis oli kovasti aina itkuinen ja pahoillaan, itse lähinnä ällistynyt. En uskonut olevani pahoinpidelty vaimo vielä silloinkaan, kun riidan aikana kävin keittiössä tarkoituksena keittää meille molemmille teevettä, ja poikaystävä tuli perässä ja mottasi mua takaapäin päähän tyynyllä niin että putosin jaloiltani. Kipuhan ei ollut iskussa mimmoinen, mutta yllätys ja putoaminen polvilleen oli kyllä nöyryyttävää. Poikkis naurahti, sanoi että oli pilaa. Jälkeenpäin ymmärsin, että ei ollut.
Tilanne paheni myöhemmin. Erään riidan yhteydessä hän nappasi silmälasit päästäni ja katkaisi ne. Mulla oli silloin miinus kolmen näkö, joten eipä sitten menty töihin eikä minnekään, tuli palkaton viikko ja kallis pieti muutenkin, kun jouduttiin yhteisistä rahoista ostamaan mulle uudet lasit. Samoihin aikoihin hän kunnostautui heittelmällä kiukuspäissään kivenlohkareita oman autonsa kylkiin (kun auto ei pakkasaamuna käynnistynyt). Joo, oltiin nuoria, lapset pienet, velat kasvamaan päin ja stressi suuri molemmilla, mutta ei mun olis silti pitänyt ymmärtää tuota.
Vihdoin sitten päästiin siihen vaiheeseen, että itsekin lentelin päin seiniä. Vaatteitani revittiin. Hankin kääntöveitsen ja näytin sen puolisolle, kertoen että jos vielä kerrankin käyt päälle, käytän tätä. Sitten lasten isä on kuollut ja äiti vankilassa. Tätäkö haluat.
Pahoinpitelyt loppuivat tähän. Puoliso aloitti sivusuhteen, mistä en tiennyt, mutta silloin jo diagnosoiduista mielenterveyshäiriöistä tietysti tiesin. Toivoin, että aloitettu hoito auttaisi pelastamaan perheen ja parisuhteen. Ei auttanut. Sivusuhde paljastui noin vuosi kääntöveitsen hankkimisesta. Lähdin liitosta tieheni. Sivusuhteesta tuli uusi avokki. Häntä todennäköisesti ei eksäni pysty heittelemään, kun on 170 cm pitkä itse ja nainen on yli 185 ja rotevaa sorttia (itse olen pieni ja hento ja siten siis heiteltävissä).
Jälkeenpäin vain voin ihmetellä. Ja saada tietysti selville, että minua oli paitsi heitelty, tönitty ja lyöty, myös käytetty taloudellisesti hyväksi väärentämällä nimeni velkaan (puolisoni oli pankin hallituksen jäsenen poika, jonka "kaikki tiesivät kunnolliseksi". Ja petetty, ei vain tään viimeisen kanssa vaan monen jo sitä ennen.
Toipuakseni ei niinkään ehkä avioerosta vaan sitä edeltäneestä liitosta ja pettymyksestä omaan typeryyteeni kävin terapian, krav maga -itsepuolustuskurssin ja sukellus- ja uimataitokurssit (osasin uida, mutta oli tullut myös heitetyksi yllättäen kylmään veteen). Olin varautunut aloittamaan uutta suhdetta, mutta sellaiseen päädyin kumminkin. Aikuisessa suhteessamme pidän tiukasti rajani. Minua ei käytetä hyväksi taloudellisesti eikä millään muullakaan tavalla, tosin nykyiseni ei omaa sellaisia taipumuksiakaan. Nykyisen puolisoni kanssa olen ollut nyt yli kaksikymmentä vuotta.
Kannattaa lopettaa provosointi. Traumojen käyttäminen tekosyynä omalle huonolle käytökselleen on vastuun pakoilua. Olet 100 % itse vastuussa omista tunteistasi, käytöksestäsi ja elämästäsi.
Äänen korottaminen riitatilanteissa on yksi indikaattori. Muutenkin äkkipikaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Mun puoliso aloitti jo poikaystävävaiheessa (oltiin molemmat alle kaksikymppisiä) heittelemällä suuttuessaan esineitä, kuten harjan (puisen varsiharjan) lattiaan rikki, piimäpurkin seinälle y.m. Tätä sattui harvoin, ja poikis oli kovasti aina itkuinen ja pahoillaan, itse lähinnä ällistynyt. En uskonut olevani pahoinpidelty vaimo vielä silloinkaan, kun riidan aikana kävin keittiössä tarkoituksena keittää meille molemmille teevettä, ja poikaystävä tuli perässä ja mottasi mua takaapäin päähän tyynyllä niin että putosin jaloiltani. Kipuhan ei ollut iskussa mimmoinen, mutta yllätys ja putoaminen polvilleen oli kyllä nöyryyttävää. Poikkis naurahti, sanoi että oli pilaa. Jälkeenpäin ymmärsin, että ei ollut.
Tilanne paheni myöhemmin. Erään riidan yhteydessä hän nappasi silmälasit päästäni ja katkaisi ne. Mulla oli silloin miinus kolmen näkö, joten eipä sitten menty töihin eikä minnekään, tuli palkaton viikko ja kallis pieti
Tää tarina kuulostaa ällistyttävältä, mutta samalla ehkä avaa sitä, miten jotkut vaan sietää sitä pahoinpitelyä. Jos se tulee esiin tollai pikku hiljaa.
Toiseen kiinni käyminen, oli se tönimällä tai miten vain, on väkivaltaa! Hassua, että täällä joku väitti tämän olevan "aika normaalia." No ei todella ole, ei sitten mitenkään päin. Hälytyskellojen pitää soida ja lujaa, jos tuollaista tapahtuu. Oli tekijä itse tai se toinen!