Lue keskustelun säännöt.
Miniä ei näy suvussa mitenkään
Mitähän tästä pitäisi ajatella, kun poikamme avopuoliso ei näy suvussa mitenkään. Olemme yrittäneet mieheni kanssa kutsua häntä pojan mukana kylään meille, mökille, lomareissuille ja suvun juhliin, rippijuhliin, ylioppilasjuhliin ja hautajaisiin. Seurustelua on kestänyt jo monta vuotta ja vieläkään emme tunne miniää oikein mitenkään. Minua tämä miniän etäisyys tavallansa haittaa, koska olin hyvin läheinen omien appivanhempien kanssa ja haluaisin saman ystävällisyyden taata myös miniälle. Poikani kertoo välillä omia kuulumisiaan, mutta avopuolisostaan puhuu vain jos kysymme mitä hänelle kuuluu. Emme tunkeile emmekä käy heillä kylässä ilman kutsua eli mistään sellaisesta ei voi olla kysymys. En tiedä, onko heille perheenlisäystoiveita, mutta jos on, epäilen suuresti näkisinkö lapsenlapsiani ollenkaan.
Kommentit (624)
Miten itse käyttäydyt? Olin näkymätön miniä, koska appivanhemmat olettivat että olen aina paikalla, mutta eivät kolmeenkymmeneen vuoteen kysyneet minulta mitään, korkeintaan että otanko kahvia. Itse paasasivat milloin mistäkin. Se on nyt mennyttä, onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reaalielämässä nainen muokkaa lastensa ajatusmaailmaa ja käyttäytymismallia enempi, kuin aviopuolisonsa. Näin se menee, huomaat sen sitten tulevaisuudessa, jos et sitä ole jo sisäistänyt.
Niinpä, miniä ei peri appivanhempiaan, totta se on.. Mutta nurja tai tunteeton suhtautuminen appivanhempiinsa, vaikuttaa vuorenvarmasti negatiivisesti puolisonsa perintä asioissa.
Pysähdy, ja kuvittele olevasi 95 vuotias. Lapsia sinulla kolme poikaa. Vanhimmalla ja nuorimmalla on herttaiset vaimot ja suloiset lapsukaiset..OK, oletko vielä mukana?? Mutta sen keskimmäisen pojan vaimoa et ole nähnyt elämäsi aikana kuinkolme kertaa, ja nekin kaupan kassan jonossa..HMMM::: Lapsiaki heillä kolme, mutta et ole saanut minkäänlaista suhdetta heihinkään.. Oletko vielä ajatusmaailmassa??? No niin, syöpäsi on edennyt..pitäisi miettiä miten omaisuudellesi tehdään, testamenttia pitäisi jo rakennella
Ei haittaa mua, vaikka luonnettani arvioit...Kertonee ja paljastaa minulle vain jotain sinusta ja elämäntilanteestasi.. Ymmärrät toki, ettei tässä kuvitteellisessa tapauksessa tämä 95v tee tasapuolista testamenttia. Olen tietoinen muutamista tämän suuntaisista tapahtumista. Ihmiseen ja päätöksiin vaikuttavat tunteet ja empatia yllättävän paljon. Paitsi nillä mainitsemillasi narsisteilla.
Olin avoliitossa ja minulla oli erittäin hyvät välit anoppiin ja muuhun sukuun.
Erosimme kuitenkin ja aloitin uuden suhteen ja avioliiton lapsineen.
Positiivisin mielin lähdin liikkeelle, mutta sain heti todella kielteistä suhtautumista
sekä uudelta anopilta että pieneltä, sisäänlämpiävältä suvulta.
Nyt olemme tekemisissä enää vain mieheni isän kanssa, joka lähinnä kertoo omia
kuulumisiaan. Koskaan ei kysy minulta tai mieheltäni, mitä sinulle kuuluu.
Miniän osa ei ole siis aina helppo. Olen työssäkäyvä, koulutettu ihminen, mutta
ilmeisesti silmien väri tms. viallinen, koska suvun suhtautuminen on ollut törkeää.
Kun se tutustuminen toisen sukuun on menneissä parisuhteissani ollut sitä, että itse yrittää tehdä kaikin tavoin hyvän vaikutuksen. On kohtelias, kahvilla käydessä auttaa kotitöissä, osallistuu yhteistalkoisiin jne jne. Ja itse ei kuitenkaan saa takaisin lämmintä vastaanottoa, vaan pikemminkin tulisi koko ajan yhä kovemmin vain olla todistelemassa riittävyyttään.
Jos olisi oikeasti lämmin vastaanotto ja tervetullut olo, niin mukavaahan se olisi silloin kyläillä ja pitää itsekin ihan muuten vain yhteyttä. Mutta en jaksa enää lähteä todistelemaan yhtään mitään.
Tyypillisesti se kohtelu on inhottavaa siinä alussa.
Sitten yhtäkkiä kun ilmestyy lapsenlapsia, anoppi onkin tunkemassa ovista ja ikkunoista.
Mieheni "ihana" suku on ollut suoraan helvetistä. Aikanaan meillä oli hyvin pienen suvun ainoat lapset.
Saimme pari hääkutsua "ei lapsia" -maininnalla. Tietysti tuli korvatulehdusta, noroa jne, eikä hoitajaa
saanut. Jätimme häät väliin ja sen seurauksena emme ole 20 vuoteen saaneet kutsua yhteenkään suvun tilaisuuteen.
Että sellasta porukkaa. Ei ole todella miniän osa helppo. Onneksi minun sukulaiset kohtelevat perhettämme ja miestäni hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko sen oman itsekkyyden sen verran laittaa katkolle, että välillä kävisi kylässä ja tukisi puolison suhdetta vanhempiinsa myös.
En tajua tuota. Miksi puolison pitäisi tukea aikuista ihmistä, että tämä olisi yhteydessä omiin vanhempiinsa? Ei ihme, että naiset väsyvät, jos tuokin nakitetaan heidän hommakseen.
Miksi luulet, että mies ei tarjoa samanlaista tukea vastavuoroisesti? Typerä sun kommentti. Tuen miestä ja menen mukaan ja hän tukee minua ja tulee mukaan. Ei haluta vierailla vanhempien luona yksin. Kaikesta sitä naisvihaa jaksetaan keksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko sen oman itsekkyyden sen verran laittaa katkolle, että välillä kävisi kylässä ja tukisi puolison suhdetta vanhempiinsa myös.
En tajua tuota. Miksi puolison pitäisi tukea aikuista ihmistä, että tämä olisi yhteydessä omiin vanhempiinsa? Ei ihme, että naiset väsyvät, jos tuokin nakitetaan heidän hommakseen.
Miksi luulet, että mies ei tarjoa samanlaista tukea vastavuoroisesti? Typerä sun kommentti. Tuen miestä ja menen mukaan ja hän tukee minua ja tulee mukaan. Ei haluta vierailla vanhempien luona yksin. Kaikesta sitä naisvihaa jaksetaan keksiä.
Mitä helvetin tukea aikuinen ihminen tarvitsee yhteydenpidossa OMIEN VANHEMPIENSA kanssa? Oletteko autisteja tms?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olettepa te kaikki vihaisia ja kärttyisiä, mutta miksi??? Aurinko paistaa, kukat kukkii, perhoset lentävät.. Menkää ulos nauttimaan kesästä, sillä syksy tulee pian ja perhoset häviää jonnekkin.. Lenkkarit jalkoihin ja hymyä huuleen, kyllä elämästä pitää nauttia varsinkin silloin kun ollaan vielä hengissä ja ajatuskin kulkee jotenkin.
Hyvää kesää kaikille miniöille anopeille ja apeille...
Perhe-elämän alussa sovin mieheni kanssa, että kumpikin hoitaa oman sukunsa "suhdetoiminnan", lahjat, kyläilyt, yhteydenpidot. Samalla sovimme, että se joka kutsuu ihmisiä (sukua tai muita) kylään meille, hoitaa siivoamisen ennen ja jälkeen sekä tarjoilut.
Lopputulos on arvattavissa, ja nyt Anoppi luulee, että minä olen estänyt miestäni pitämästä yhteyksiä sukuunsa. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole lapsiakaan tulossa, niin ehdotapa pojallesi, että hommaa nyt sen vaimon ja ryhtyy perhettä perustamaan. Ei tuommonen hengailu ole mistään kotoisin.
Hyvä idea, sit ei tartte enää nähdä poikaakaan. Tuommoinen kommentointi ei ole mistään kotoisin. Lapsisuunnitelmat lienee jokaisen oma asia.
Vierailija kirjoitti:
Nämä perinnön menetyksellä uhkailijat on kyllä hupaisia. Uhkaillaan, miten miniä ei saa mitään. Ei niin, eihän hän peri appivanhempiaan. Sitten he suosivat miehen sisaruksia eivätkä jätä pojalleen mitään. Miniä on ollut oikeassa appivanhempien luonteesta.
Et ehkä ole kuullut vanhaa totuutta, "niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Jaha vai oli tässä sadussa miniä oikeassa appivanhempien luonteesta! Sä et sitten haluta kiihkoltasi uskoa elämän lainalaisuuksia, kun et näytä tajuavan mikä asia johti mihinkin. Toivon että saisit kerättyä elinvuosiesi myötä lisää ymmärrystä, elämästä ja ihmisten välisistä vuorovaikutuksista. Elämällä oppii, jos ei satu olemaan narsismiin taipuvainen. Onnea sinulle etsintään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässähän ei ole kyse että poika ei tulisi, poika ei kävisi vaan miniä joka ei halua edes tutustua. Kyllä siinä pitää sen verran peiliin toki katsoa että miettii minkä helkkarin takia poika valitsi tuommosen naisen..
Meillä toisinpäin: Mä olen ollut yhdessä avomieheni kanssa kahdeksan vuotta enkä ole koskaan tavannut miehen vanhempia enkä sisaruksia. Ei ole minusta kiinni. Aluksi tämä oli mulle surullista ja vaikeaa mutta olen jo hyväksynyt tilanteen. Mies ei ole koskaan esitellyt tyttöystäviään vanhemmilleen. Oon jo tottunut tähän että lähetellään terveisiä ja joululahjoja toisillemme mutta emme ole koskaan tavanneet tai puhuneet puhelimessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaksi pientä poikaa, lapsiluku täynnä ja tämä on oikeastaan ainoa asia mikä harmittaa siinä ettei mulla ole tyttöä. Se on ihan tsägää millaisen kumppanin mahdollisesti valitsevat ja minkälaiseksi välit kehittyy mahdollisiin tuleviin lapsenlapsiin liittyy hyvin vahvasti miniän luonteeseen. :( haluaisin olla tukena arjessa ja luoda hyvät välit tuleviin lapsenlapsiin, jos siis sellaisia saan.
Mulla oli hyvät välit anoppiini kunnes kuoli viime syksynä, oltiin oikein läheisiä.
Voisko vika olla itsessä ja teidän käytöksessä? Omat appivanhemmat on huonosti käyttäytyviä ja ilkeitä. Kerran meni hermo ja kysyin mitäs, jos vetelisin oikeen kunnolla turpaan? Sen jälkeen suhtautuminen on muuttunut. Yleensä sille joku syy löytyy miksei halua nähdä vapaa ajalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä perinnön menetyksellä uhkailijat on kyllä hupaisia. Uhkaillaan, miten miniä ei saa mitään. Ei niin, eihän hän peri appivanhempiaan. Sitten he suosivat miehen sisaruksia eivätkä jätä pojalleen mitään. Miniä on ollut oikeassa appivanhempien luonteesta.
Et ehkä ole kuullut vanhaa totuutta, "niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Jaha vai oli tässä sadussa miniä oikeassa appivanhempien luonteesta! Sä et sitten haluta kiihkoltasi uskoa elämän lainalaisuuksia, kun et näytä tajuavan mikä asia johti mihinkin. Toivon että saisit kerättyä elinvuosiesi myötä lisää ymmärrystä, elämästä ja ihmisten välisistä vuorovaikutuksista. Elämällä oppii, jos ei satu olemaan narsismiin taipuvainen. Onnea sinulle etsintään...
Ei sitä miniää anoppi peri muutenkaan. Joten tuskin miniä on perinnön menettämisellä uhannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä perinnön menetyksellä uhkailijat on kyllä hupaisia. Uhkaillaan, miten miniä ei saa mitään. Ei niin, eihän hän peri appivanhempiaan. Sitten he suosivat miehen sisaruksia eivätkä jätä pojalleen mitään. Miniä on ollut oikeassa appivanhempien luonteesta.
Et ehkä ole kuullut vanhaa totuutta, "niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Jaha vai oli tässä sadussa miniä oikeassa appivanhempien luonteesta! Sä et sitten haluta kiihkoltasi uskoa elämän lainalaisuuksia, kun et näytä tajuavan mikä asia johti mihinkin. Toivon että saisit kerättyä elinvuosiesi myötä lisää ymmärrystä, elämästä ja ihmisten välisistä vuorovaikutuksista. Elämällä oppii, jos ei satu olemaan narsismiin taipuvainen. Onnea sinulle etsintään...
Miniällä ei ole mitään tekemistä appivanhempien perinnön kanssa. Kaiken lisäksi ne uhkailijat elää vielä kymmeniä vuosia, joten sellainen käytös on vain naurettavaa ja saa sanojansa vaikuttamaan vajaalta. Normaalit ihmiset ei toimi noin.
Mua ärsyttää, kun anoppi on yhtäkkiä alkanut multa kyselee meidän perheen kuulumisia. Ennen kyseli pojaltaan ja nyt sit multa. Ei onneksi soittele, vaan laittaa wa-viestiä. Silti ärsyttää ne mitä kuuluu -viestit. Alkuun kirjoitti "mitä kuuluu? Matti ei vastaa niin laitan sulle viestiä.." Ja sanoin miehelleni, et vastaa nyt jotakin. Hän siis pitää kyllä yhteyttä vanhempiinsa käymällä heillä, mut suht harvoin käydään tai mies ja lapset käyvät keskenään,vaikka siis asutaan molemmat pk-seudulla. Meillä käyvät ehkä kerran pari vuoteen, kutsuvat itsensä poikansa tai lastenlastensa synttäreille (lapset jo sen verran isoja, ettei itse kutsuta ketään synttäreille, omalla porukalla tehdään kakku) jne. Mua ei sinänsä tuo haittaa, ompahan joku syy tulla heidän kylään ja kun harvoin käyvät niin ei haittaa. Ovat siis ihan mukavia, mut en silti halua lähentyä mitenkään erityisemmin ja haluan et pitäis poikaansa yhteyttä eikä minuun jos haluaa kysellä kuulumisia. En ominkaan vanhempiin kovin aktiivisesti pidä yhteyttä, oon vaan tällainen ihminen etten niin kaipaa ja aika vaan kuluu siivillä ja vähän kuin unohdan et voishan heillekin soitella. Äiti taas tietää etten ole mikään puhelimessa puhuja,niin välillä laittaa viestiä, harvemmin soittaa, kun odottaa et mä soitan.
No mut siis en nyt ole mitenkään aktiivisesti vastaillu anopille, ettei innostu liikaa viestittelee. Kohteliaasti kyllä kertonut jotain kuulumisia mut ei ole tarvetta jakaa mitään henk.koht asioita eikä alkaa miksikään sen läheisemmiksi "ystäviksi" mitä ennenkään.
Ja niin, mies menee monesti lasten kanssa sinne keskenään, mä saatan jäädä vain kotiin ilman sen kummempaa syytä, kun ei vaan huvita sosialisoida. Yleensä menen, jos siellä ei ole muita, mut jos on jotkut juhlat tai muuten kokoontuu enemmän sukua, niin ei kiitos, ei nappaa sitten yhtään yleensäkään mitkään sukutapaamiset, "puutarhajuhlat", rippijuhlat, kastejuhlat sun muut.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisin ap:n odotukset/toivomukset paremmin, jos hänen poikansa olisi naimisissa. Mutta poika ei ole mennyt naimisiin, eikä ole tietoa onko edes menossa. Kun suhdetta ei ole virallistettu, vaan miniäkokelas joutuu olemaan pelkkänä tyttöystävänä vailla tietoa, kuinka pitkään suhde jatkuu, niin miksi ihmeessä hän alkaisi kovasti tutustumaan miesystävänsä sukuun? Sitten vasta kun mies on osoittanut olevansa suhteessa vakavissaan, voi ajatella, että tässä ollaan nyt sitten pidemmän aikaa ja voisi miehen sukuunkin (tai edes vanhempiin) vähän tutustua.
Kuka jaksaa kauhean tarkkaan ruveta tutustumaan jokaisen seurustelukumppanin sukuun? Siinähän menettää eron myötä kaikki ne ihmissuhteet samassa rytäkässä.
Tämä tuli minullakin mieleen! Olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa: ollaan oltu yhdessä kohta 7 vuotta, asutaan yhdessä mutta ei ole yhteisiä lapsia ja tämä rutkasti yli nelikymppinen, jo kahdesti aiemmin naimisissa ollut mies ei aio kanssani naimisiin, vaikka suhteen alussa oli kovasti menossa ja kauhealla kiireellä halusi muuttaa yhteen. En ole näiden vuosien aikana ensihuuman jälkeen enää jaksanut panostaa hänen sukunsa ja perheensä tapaamiseen, sillä en enää näe tulevaisuutta tämän miehen kanssa; tunnen tulleeni petetyksi tässä avioliittoasiassa vaikka hän tiesi että asia on itselleni tärkeä ja on kuitenkin löytänyt aikaisemmin jo KAKSI minua parempiaa naista jotka avioliittoon asti kelpasivat. Ja olen tullut selvästi hyväksikäytetyksi taloudellisesti, sillä hän elää mielellään minun mahdollistamallani kovalla elintasolla.
Kovasti "avoppini" esittää mukavaa, mutta tiedän että arvostelee minua ja juoruaa selkäni takana, saman hän tekee muidenkin lastensa puolisoille heidän selkänsä takana. Ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa heidän serkunkumminkaiman häät, tai uppo-oudon pikkuserkunserkun rippijuhlat, siellä on aina samat naamat, samat jutut ja sama sisäänpäinkääntynyt tunnelma mukahauskoine juttuineen. Eli AP: voi hyvin olla, että tämä poikasi naisystävä ei halua tutustua teihin sen kummemmin vaikka vähän tämän kaltaisesta syystä. Tai sitten sinun käytöksesi ei olekaan niin ihanaa ja ystävällistä, kuin itse luulet. Joka tapauksessa poikasi kanssa et taida olla kovinkaan läheinen kun et voi häneltä suoraan tätä asiaa kysyä ja kommenttisi alkavat olla tosi marttyyrimaisia.
Omasta tilanteestani sen verran, että koska minut huijattiin tähän avolittoon avioliittolupauksin, aion yllättää avopuolisoni eroilmoituksella tässä syksyn mittaan. Hänellä on tapana muissakin asioissa viivyttelynsä jälkeen ja asioista huomauttaessani sanoa, että oli ihan juuri tekemässä sen viivästyneen asian, eli odotan innolla kuinka hän kertoo erouutisen kuullessaan, että oli ihan juuri kosimassa minua mitä romanttisimmalla tavalla :D. Joo, rakkaus omalta puoleltani kuoli tähän, tunnen tulleeni hyväksikäytetyksi ja varmaan tulinkin.
Tämä on muuten yksi asia, joka itselläni vähentää entisestään mielenkiintoa parisuhteen etsimisestä (siis se, että silloin pitäisi luoda suhteet myös toisen sukuun).
Kun se tutustuminen toisen sukuun on menneissä parisuhteissani ollut sitä, että itse yrittää tehdä kaikin tavoin hyvän vaikutuksen. On kohtelias, kahvilla käydessä auttaa kotitöissä, osallistuu yhteistalkoisiin jne jne. Ja itse ei kuitenkaan saa takaisin lämmintä vastaanottoa, vaan pikemminkin tulisi koko ajan yhä kovemmin vain olla todistelemassa riittävyyttään.
Jos olisi oikeasti lämmin vastaanotto ja tervetullut olo, niin mukavaahan se olisi silloin kyläillä ja pitää itsekin ihan muuten vain yhteyttä. Mutta en jaksa enää lähteä todistelemaan yhtään mitään.