Lapsi 40-vuotiaana, miten jaksoit kasvattaa lapsen aikuiseksi?

Erinomaisesti. Nyt on ihana aikuinen, koulutettu ja fiksu. Kyllä kannatti!

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset 24 ja 26 v, ovat jo liki aikuisia, olen nyt 41 v. Kolme kaveria aloittivat vasta liki nelikymppisinä, ovat ihan loppu. Ystäväpiirissämme suurin osa teki lapset nuorina, nuo pikkulapsiperheet jäävät väkisin kaikesta sivuun, ei muut halua enää yhteisissä tapaamisissa keskittyä pikkulapsiasioihin. Urakehitys tyssäsi myös noilta kolmelta, vaativia tehtäviä eivät uskalla vastaanottaa, toisaalta ei niitä valitettavasti kyllä tarjotakaan, joustoa on pakko löytyä joskus ja mahdollisuus pitkiin työpäiviin, toki palkka- ja muut edut kompensoivat hyvin, näin itse koen. Jännä muuten, että isät porskuttaa, ei mene tasan nallekarkit. Moni suuttuu nyt, mutta kovasti myöhäiset raskaudet myös ovat vanhentaneet naisia, ylipainoa tuli jokaiselle vaikka kaikki ovat olleet normipainossa. Minulla nousu paino molemmilta 28 kg, ihan itseaiheutetusti, vuodessa suli kaikki kun täysimetin lapsia 13 kk. 

Summa summarum, minä en tekisi, sen verran r

Varmaan ne kolme äitiä saavat jo oman kaveriringin pystyyn ilmankin sinua. Noin katkeran ihmisen ystävyyttä jää tuskin kukaan kaipaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tabu aihe ja tähän kuuluu vastata että hyvin sitä jaksoi. No. Niin kait sitten. Kai tuo riippuu miten asiaa haluaa tarkastella. 

Samanlainen tabu kuin hyvin mennyt synnytys. Jotkut repivät pelihousunsa ajatuksesta, että toisilla menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän pari tapausta joissa 40 v korvilla tehty lapsi ja vammainen tuli. Ei ne munasarjat tuota enää priimaa vanhana. Toinen äiti näistä pariskunnista oli todella väsyneen oloinen kun näin. Lapsi riehui ja oli isokokoinen 3-vuotiaan järjellä. Oletko valmis vanhoilla päivillä hoitamaan vamnaista? Sekin voi osua kontolle.

Minä  tiedän useammankin alle 25v äidin lapsen, joilla on vakavia neurologisia ongelmia, kiitos äitien elämäntapojen. No he eivät ole sitten viitsineet lapsiaan hoitaa edes nuorina, perhetyöntekijä on monelle enemmän äiti kuin mitä biologinen äiti on.

Toki, mutta tuossa ei ole kyse geenivirheestä joka tulee usein vanhoilla päivillä tehdyille lapsille. Tuo on elämäntavan seuraus.

Kaikki geenivirheet ei näy seulonnassa.

Kun teette lapset nelikymppisinä ovat isovanhemmat jo iäkkäitä, olen yksi sellainen iäkäs isoäiti. Olen 70 v, lapsenlapset ovat maailman rakkaimmat, mutta millään en enää jaksaisi heitä pitkään hoitaa. Miniän kanssa tahtoo tulla ristirriitaa, hänen mielestään minun pitäisi ottaa lapsia usein yökylään. En jaksa ja siihen on miniän tyytyminen. Poikani onneksi asian ymmärtää. 

Sama kokemus on kahdella ystävälläni, toinen iloitsee lapsista mutta on myös iloinen, että asuvat kaukana, muutama kyläily vuodessa on kuulema ihan tarpeeksi. Toinen on ihan poikki, on sen luonteinen, ettei kehtaa sanoa poikansa perheelle, että liika on liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olin 35, sain lievästi erityistarpeisen. Tiukkaa oli jaksamisen kanssa ja johti uupumiseen.

Eikä tarvitse edes käydä näin. Omille vanhemmille ilmaantui erityistarpeita alkaen siitä, kun lapsi oli puolitoistavuotias. Sitten olikin helvettiä seuraava vuosikymmen. En voi sanoa etteikö poika olisi kärsinyt asiasta. Olen varjo itsestäni ja pojasta kasvoi liian kiltti. Lisäksi hän on huolissaan isänsä terveydestä ja niin olen minäkin. Älkää olko tyhmiä. Kaikki riskit lisääntyvät kun menee hankkimaan iltatähden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain kuopukseni 43 vuotiaana, ja hän on ollut lapsistani helpoin.

Mutta me olemme yksilöitä, niin vanhemmat kuin lapsetkin. Vaikka minä ja moni muu onkin jaksanut vauva-arkea vielä yli 40 vuotiaana, on niitäkin jotka ovat kokeneet niin raskaaksi, että katuvat iltatähteä.

Tiedän myös pariskunnan, joka kasvatti tyttärentyttärensä. Siinä se teini angstasi yli 70 vuotiaille isovanhemmilleen, ikään kuin he olisivat olleet hänen omia vanhempiaan. En tiedä, minkä ikäisenä tyttö isovanhemmilleen tuli, mutta alle 3v kuitenkin.

No huh huh. Olen vasta 55 v, mutta kyllä luonto on tarkoittanut että lapset saadaan suht nuorina. Itse ihan poikki kun joskus hoidan lapsenlapsia. Ei kyllä enää kokoaikaisesti jaksaisi. Aikansa kutakin.

Ihmiset myös vanhenevat eri tahtiin. Viisikymppisten kehoissa

No eihän 55-vuotiaista olekaan kyse. Sain kuopukseni 43-vuotiaana ja hyvin jaksoin. Oikein hyvin. Olen nyt 60-vuotias ja ymmärrän kyllä jaksamisen lastenlasten kanssa. Ei luonto ole tarkoittanutkaan että taaperoita hoitaa kuuskybäset. Nelikymppinen jaksaa kyllä vielä, jos on normaalikunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Kun teette lapset nelikymppisinä ovat isovanhemmat jo iäkkäitä, olen yksi sellainen iäkäs isoäiti. Olen 70 v, lapsenlapset ovat maailman rakkaimmat, mutta millään en enää jaksaisi heitä pitkään hoitaa. Miniän kanssa tahtoo tulla ristirriitaa, hänen mielestään minun pitäisi ottaa lapsia usein yökylään. En jaksa ja siihen on miniän tyytyminen. Poikani onneksi asian ymmärtää. 

Sama kokemus on kahdella ystävälläni, toinen iloitsee lapsista mutta on myös iloinen, että asuvat kaukana, muutama kyläily vuodessa on kuulema ihan tarpeeksi. Toinen on ihan poikki, on sen luonteinen, ettei kehtaa sanoa poikansa perheelle, että liika on liikaa. 

Aika kapeaksi jää isovanhempien aika lastenlasten kanssa, kun eläkeikä nousee koko ajan ja työelämä imee kaikki mehut. Jos tekee töitä 67-vuotiaaksi ja on 70-vuotiaana liian vanha katsomaan omien lastenlasten perään, niin enemmän käy sääliksi vanhusta itseään kuin miniää, elämättömien eläkevuosien vuoksi.

Minua asia ei koske, sillä äitini kuoli 65-vuotiaana, eikä minulla ollut silloin vielä yhtään lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein lapset 24 ja 26 v, ovat jo liki aikuisia, olen nyt 41 v. Kolme kaveria aloittivat vasta liki nelikymppisinä, ovat ihan loppu. Ystäväpiirissämme suurin osa teki lapset nuorina, nuo pikkulapsiperheet jäävät väkisin kaikesta sivuun, ei muut halua enää yhteisissä tapaamisissa keskittyä pikkulapsiasioihin. Urakehitys tyssäsi myös noilta kolmelta, vaativia tehtäviä eivät uskalla vastaanottaa, toisaalta ei niitä valitettavasti kyllä tarjotakaan, joustoa on pakko löytyä joskus ja mahdollisuus pitkiin työpäiviin, toki palkka- ja muut edut kompensoivat hyvin, näin itse koen. Jännä muuten, että isät porskuttaa, ei mene tasan nallekarkit. Moni suuttuu nyt, mutta kovasti myöhäiset raskaudet myös ovat vanhentaneet naisia, ylipainoa tuli jokaiselle vaikka kaikki ovat olleet normipainossa. Minulla nousu paino molemmilta 28 kg, ihan itseaiheutetusti, vuodessa suli kaikki kun täysimetin lapsia 13 kk. <

Menikö sinulla jostain syystä ihon alle, kannattaa miettiä miksi. Mistä minä katkera olisin, heidän tunnoistaan kirjoitin. Toki ystäviä olemme edelleen, emme vain lähde Muumimaahan, emmekä huvipuistokierrokselle ja nämä äidit mielellään lähtisivät lomalle aikuisten kohteisiin, kuten me muut menemme, itse ovat voivotelleet asiaa. Samoin työkuviot, itse kertoneet, ei ne minun ongelmani ole. Ei kuulema tunnu liki 20 v nuoremmat äidit olevan samalla kartalla ja toisekseen nuo kolme asuvat sen verran kaukana toisistaan, ettei arkitapaamiset ja vaunulenkit onnistu. 

Tuliko sinusta noin äkäinen kun teit lapset iäkkäänä, älä huoli, monelle on käynyt samoin, alkaa olla vaihdevuodet näköpiirissä. 

Anna Liljeroos teki 42-vuotiaana KUUDENNEN lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Erinomaisesti. Nyt on ihana aikuinen, koulutettu ja fiksu. Kyllä kannatti!

Samat mietteet, tein nuorena lapset,  ovat jo ammateissaan,  minä itse vielä nuori, jaksan lastenlasten kanssa. Vanhin sisareni ei jaksa, kun hänen lapsenlapset syntyivät vanhoille vanhemmille. 

Porvoon mamma alkoi sitten riehua ja sotki lainauksetkin.

Vierailija kirjoitti:

Kun teette lapset nelikymppisinä ovat isovanhemmat jo iäkkäitä, olen yksi sellainen iäkäs isoäiti. Olen 70 v, lapsenlapset ovat maailman rakkaimmat, mutta millään en enää jaksaisi heitä pitkään hoitaa. Miniän kanssa tahtoo tulla ristirriitaa, hänen mielestään minun pitäisi ottaa lapsia usein yökylään. En jaksa ja siihen on miniän tyytyminen. Poikani onneksi asian ymmärtää. 

Sama kokemus on kahdella ystävälläni, toinen iloitsee lapsista mutta on myös iloinen, että asuvat kaukana, muutama kyläily vuodessa on kuulema ihan tarpeeksi. Toinen on ihan poikki, on sen luonteinen, ettei kehtaa sanoa poikansa perheelle, että liika on liikaa. 

Kyllä nyt vika on ihan miniässä, ei isovanhemman iässä.

Meillä seitsemänkymppinen mummo väsyi yhden lapsensa jälkikasvun kanssa. Juurikin tuosta samasta syystä. Ei olisi millään tytär viitsinyt omia lapsiaan kasvattaa. Kuitenkin nykyaika pelasti. Koululaiset eivät halua enää mummolle, kännykät on kivempia.

On se hienoa, että jokainen on omasta mielestään saanut lapset juuri oikeaan aikaan. Mutta ikävää että kakkki muut ovat saaneet ne väärään aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain kuopukseni 43 vuotiaana, ja hän on ollut lapsistani helpoin.

Mutta me olemme yksilöitä, niin vanhemmat kuin lapsetkin. Vaikka minä ja moni muu onkin jaksanut vauva-arkea vielä yli 40 vuotiaana, on niitäkin jotka ovat kokeneet niin raskaaksi, että katuvat iltatähteä.

Tiedän myös pariskunnan, joka kasvatti tyttärentyttärensä. Siinä se teini angstasi yli 70 vuotiaille isovanhemmilleen, ikään kuin he olisivat olleet hänen omia vanhempiaan. En tiedä, minkä ikäisenä tyttö isovanhemmilleen tuli, mutta alle 3v kuitenkin.

Tuollainen isovanhemmille angstaaminen on niin säälittävää. Tulee mieleen, ettei ole ihan normaali teini, jos ei ymmärrä olla edes sen vertaa kiitollinen, että kunnioittaisi isovanhempiaan.

Ne isovanhemmat olivat kuin isä ja äiti sille teinille. Ihan viralliset sijaisvanhemmat. Lähimmät aikuiset. En tiedä, oliko hänen biologiset vanhemmat edes elossa. Heistä ei koskaan puhuttu. Eikä se mummu sitä teinin kiukuttelua itseensä ottanut.

Annettaisko jokaisen perheen "hankkia" lapsia väittämättä heidän tekevän väärin, olisi pitänyt tehdä kuten kirjoittaja.

Esikoinen syntyi kun olin 27, kuopus 39. Kaikki oli hyviä ikiä, esikoista hoidettiin opaskirja kädessä, kuopus paljon rennommalla otteella.

Jos kuitenkin mielipiteeni sanon, mitä vähemmän sattuma-teiniraskauksia, sitä parempi. Ja ikäviä myös narkkari/alkoholistiraskaudet 

Vierailija kirjoitti:

Kun teette lapset nelikymppisinä ovat isovanhemmat jo iäkkäitä, olen yksi sellainen iäkäs isoäiti. Olen 70 v, lapsenlapset ovat maailman rakkaimmat, mutta millään en enää jaksaisi heitä pitkään hoitaa. Miniän kanssa tahtoo tulla ristirriitaa, hänen mielestään minun pitäisi ottaa lapsia usein yökylään. En jaksa ja siihen on miniän tyytyminen. Poikani onneksi asian ymmärtää. 

Sama kokemus on kahdella ystävälläni, toinen iloitsee lapsista mutta on myös iloinen, että asuvat kaukana, muutama kyläily vuodessa on kuulema ihan tarpeeksi. Toinen on ihan poikki, on sen luonteinen, ettei kehtaa sanoa poikansa perheelle, että liika on liikaa. 

Se on hauskaa kun tätäkin totuutta alapeukutetaan. Kun sain esikoiseni äitini oli 47 v, anoppi 46v, minä olin 63 v tullessani mummoksi. Nyt on neljäs tulossa ja minä en jaksa heitä kuin hetken hätäapuna hoitaa. Rakkaita ovat mutta ikä tekee tehtävänsä. Muutama kaveri ja entinen työkaveri samassa jamassa ja samat mietteet. Osa suree, kun eläkevuodet meneekin nyt lastenhoitajana, olisivat toivoneet ihan jotain muuta. Minä puoleni osaan pitää ja sana EI on käytössä, kaikki eivät uskalla puoliaan pitää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erinomaisesti. Nyt on ihana aikuinen, koulutettu ja fiksu. Kyllä kannatti!

Samat mietteet, tein nuorena lapset,  ovat jo ammateissaan,  minä itse vielä nuori, jaksan lastenlasten kanssa. Vanhin sisareni ei jaksa, kun hänen lapsenlapset syntyivät vanhoille vanhemmille. 

En ole koskaan ajatellut lastenlasteni olevan minulle joku velvollisuus. Olen katsonut ja pitänyt yökylässä mutta jokainennperhe kuitenkin hoitaa itse lapsensa.

Omilla lapsillani ei ollut mummoja, vanhimmalla jotain muistikuvia heistä.

Vierailija kirjoitti:

Oliko nuorena lapset saaneet jotenkin kuluneimpia?

Kuluneempia. Komparatiivi. Superlatiivi ei kuulu tähän lauseeseen. Opettele suomea. 

Olemme harkinneet tätä asiaa jo useamman vuoden ja juuri kaikki tässä ketjussa esitetyt asiat on olleet pohdinnassa. Resurssia ja osaamista lapselle olisi, mutta samalla pelottaa jaksaminen. Olemme eläneet todella tiivistä vanhemmuutta edellisten kanssa, lapset ovat olleet etusijalla aina, senkin takia houkuttaa vapaampi aikuinen elämä ja aika näiden olemassa olevien lasten kanssa ja panostus heidän kouluttautumisen ja elämän tukemiseen. Tietäisin hukkuvani taas pikkulapsivaiheeseen ja siihen huolenpidon ja rakkauden määrään, vaikka miten olisi isommat sisarukset lapsen kanssa, en välttämättä osaisi päästää irti huolehtimisesta koska rakastan lapsia yli kaiken. Samalla toivoisin isoa perhettä, jossa olisi paljon läheisiä toisiaan auttavia käsiä ja turvaa vanhuudelle lapsista, kolmas olisi kolmas "mahdollisuus" saada lapsi pysymään elämässä, jos osan tiet vievät töiden tai perheen mukana eri puolelle maailmaa. Vaikeaa pohdintaa. Ja todella lapsi on lahja, sitä ei tehdä,enemmänkin emme ole saaneet lasta aiemmin ja nyt pitää päättää aloitetaanko ehkäisy vai vieläkö jatketaan yrittämistä.

Ap