En tykkää elämästä yhtään. Kaikki on raskasta ja väsyttävää. Kuin koko ajan vetäisi perässään kivirekeä.

:/

Ei se masennus kaikilla parane, mulla on ollut diagnosoituna pian 15 vuotta. Luultavasti jo vuosia ennen kuin menin lääkäriin sen vuoksi.

Ja te "hae apua" huutelijat. Kertokaa ihmeessä mistä sitä apua saa, jos et ole kultalusikka suussa syntynyt.

Samoja tunteita myös minulla! Hajamielisyys, tunteettomuus ja välipitämättömyys on lisääntynyt. 

Minulla myös paha olla. Liian kova kuormitus jatkunut vuosia. Tänään havahduin, että minulle ominainen empaattisuus on alkanut lakastua. Tulin siitä huomiosta tosi surulliseksi. Alkaako tunne-elämäni nyt surkastua? Samassa käsitin, että minusta on tulossa keski-ikäinen, kiukkuinen akka. Ja yhtäkkiä ymmärsin kaikkia niitä vihaisennäköisiä ja kyynisiä keski-ikäisiä ihmisiä, että miksi he on sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Ei se masennus kaikilla parane, mulla on ollut diagnosoituna pian 15 vuotta. Luultavasti jo vuosia ennen kuin menin lääkäriin sen vuoksi.

Ja te "hae apua" huutelijat. Kertokaa ihmeessä mistä sitä apua saa, jos et ole kultalusikka suussa syntynyt.

Miksi apua pitäisi saada?

Hoida itse omat ongelmasi. Ei kenenkään velvollisuus ole passata sinua.

Outoa. Elämä on mahtavaa! Jokaisessa päivässä on nautinnollisia asioita ja elämä on loputtoman mielenkiintoista. Olen nauttinut täysillä tähänastisesta elämästäni ja kaikesta mitä olen saanut nähdä ja kokea <3

n43

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös paha olla. Liian kova kuormitus jatkunut vuosia. Tänään havahduin, että minulle ominainen empaattisuus on alkanut lakastua. Tulin siitä huomiosta tosi surulliseksi. Alkaako tunne-elämäni nyt surkastua? Samassa käsitin, että minusta on tulossa keski-ikäinen, kiukkuinen akka. Ja yhtäkkiä ymmärsin kaikkia niitä vihaisennäköisiä ja kyynisiä keski-ikäisiä ihmisiä, että miksi he on sellaisia.

Minulla sama tunteiden kanssa. Välillä mietin että olenko oikeasti sittenkin joku tunnekylmä häiriöinen ihminen. Entiseen verrattuna ei vaan liikuta asiat ja en yksinkertaisesti jaksa ihmisiä. En tunne miltein mitään enää. 

-ap

Olen valvonut kolme kuukautta ja minulla on samanlainen olo. Tuntuu että elämä on liian pitkä. Tapio Suomis -tunnelmat.

Hei AP ja muut, joilla on samanlaisia ajatuksia. Aloitus pysäytti, koska voin täysin samaistua tunteeseen. Joku mainitsi aiemmin omasta autismistaan ja halusin myös aihetta sivuta. Epäilen vahvasti, että itselläni on tarkkaamaton ADHD:n muoto ja mahdollisesti myös autismin kirjolla oloon viittaavaa (AuDHD).

Olen lapsesta asti tuntenut itseni väsyneeksi ja ihan tavallinen arki askareineen ja ihmissuhteineen on ollut aina todella vaikeaa, kuormittavaa ja ahdistavaa vaikka mitään suuria velvollisuuksia (lapset, vaativat työt tai harrastukset jne.) minulla ei olekaan ollut. Kaikki tuntuu silti olevan valtavan ponnistelun takana ja näin on ollut niin pitkään kuin muistan, siis ihan sieltä lapsuudesta/nuoruudesta saakka.

Se huonommuuden, häpeän ja erilaisuuden tunne, jota kannan jatkuvasti mukanani, on myös raskasta. En halua "pakottaa" mitään neuroepätyypillistä agendaa, halusin vain saada sinut pohtimaan, voisiko kohdallasi olla kyse jostain neurokehityksellisestä häiriöstä? Esim. ADHD:n ja autismin liitännäissairauksia ovat usein masennus ja ahdistus. Jos jaksat, tee kotona netissä testit ja katso millaisia tuloksia saat, ei siinä mitään häviäkään. Huomioi kysymyksiin vastatessa, että oirehdinnan tulisi yltää sinne lapsuuteen saakka tai vähintään koskea koko aikuisikää.

Itse yritän elää tästä jatkuvasta väsymyksestä, haluttomuudesta ja elämän hallinnan vaikeuksista huolimatta päivä ja hengenveto kerrallaan, toivoen että vielä joku päivä saan hakeuduttua testeihin ja että jossain tuolla siintää se parempi huominen.

Voimia sinulle ja ihan jokaiselle joka vastaavia tunteita ja ajatuksia omaa, olette kaikki tärkeitä.

Ei elämällä ole mitään tarkoitusta jos ei itse tee mitään sen eteen. Jos vaan lamautuneena jumittaa samoissa kuvioissa vuosikausia niin ei ihmekään että masentaa. Tälläiset ihmiset ei yleensä anna itselleen alitajuisesti lupaa tavoitella haluamiaan asioita ja siksi eivät osaa nimetä niitä. En usko hetkeäkään että ketjun kirjoittajat olisivat kokeilleet aivan kaikkea vaan torppaavat kaikki vähänkin poikkeavat ideat.

Voi ap.. Haluaisin kirjoittaa jotain, mikä ehkä helpottaisi oloasi, mutta en oikein teidä miten pukisin ajatukseni sanoiksi enkä oikein taida osatakaan. Mutta haluan kuitenkin sanoa, ettet suinkaan ole tuntemuksiesi kanssa tässä maailmassa yksin. 

Yksi kysymys. Mitä olit viimeksi tekemässä, kun olosi oli kevyempi? Vaikka ihan hetkellisesti siis. Ehkä olit kirjoittamassa, kävelemässä luonnossa tai kuuntelemassa musiikkia? Askartelemassa, saunomassa tai viettämässä aikaa ystävien kanssa? Mitä ikinä se olikaan, voisitko tuoda sitä päiviisi lisää, vaikka jo tänään?

Olen samaa mieltä kuin kirjoittaja 39; jossain rivien välissä sisimmässäsi on vielä kipinää ja voimaa jäljellä. 

Huomenna sunnuntaina voi käydä seurakunnan jumalanpalveluksessa, ja siellä selviää mitä muuta toimintaa on, sekä sielunhoidon mahdollisuus. Eksistentiaalinen kriisi on syvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sotien aikaan tehdään vähiten itsemurhia. Jos olisit vakavasti sairas, veikkaan että elämänhalua yllättäen löytyisi.

 

Olisin onnellinen jos olisin niin sairas, että tietäisin pian kuolevani siihen. 

En usko, että juuri hätkähdyttäisi. Olisin vain iloinen, että vihdoin pääsen pois niin ettei tarvitse itse edesauttaa asiaa. 

-ap

Sama! Jos vaikka päätä särkee toivon että kyseessä olisi aivokasvain. Mutta minun tuurillani kitkuttelen täällä yksin vielä 50 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei elämällä ole mitään tarkoitusta jos ei itse tee mitään sen eteen. Jos vaan lamautuneena jumittaa samoissa kuvioissa vuosikausia niin ei ihmekään että masentaa. Tälläiset ihmiset ei yleensä anna itselleen alitajuisesti lupaa tavoitella haluamiaan asioita ja siksi eivät osaa nimetä niitä. En usko hetkeäkään että ketjun kirjoittajat olisivat kokeilleet aivan kaikkea vaan torppaavat kaikki vähänkin poikkeavat ideat.

No mä oon esim tehnyt noin kymmentä eri työtä, harrastanut noin viittätoista eri harrastusta, asunut neljässä eri maassa, matkustanut kymmenessä - ei ole jäänyt niistä käteen yhtään mitään. Yksin masentuneena olen aina. 

Sama tunne täälläkin, olen ollut masentunut yli 15 vuotta ja ilmeisesti loppua ei näy vaikka vuosia terapiassa kävikin. Käyn töissä, harrastan, liikun 3-5 kertaa viikossa, vietän aikaa kumppanini kanssa, mutta mikään ei tunnu oikeastaan miltään. Yritän usein keksiä erilaisia aktiviteettejä vaihtelun vuoksi, mutta lopulta kaikki tuntuu vain itsensä viihdyttämiseltä kuolemaa odotellessa.



Olen yrittänyt miettiä pääni puhki milloin viimeksi olen oikeasti ollut onnellinen, mutta en vain saa kiinni siitä hetkestä. Maaseudulla ja mökillä tuntuu että mieli lepää eniten, mutta realistisesti en sielläkään pääse usein käymään.

Voi meitä masentuneita.

Vaikka tuntuu kliseeltä niin. Kiitä Jeesusta vastoinkäymisistä ja pyydä häneltä muutosta ja voimaa elämääsi. Anna Jeesuksen kantaa huolesi ja elä elämääsi rukoillen, kuin tekisit töitä jumalalle. Vastoinkäymiset on huomautus ihmisille ettei hän ole kaikkivoipa kuten luoja on.

Up

Vierailija kirjoitti:

Sotien aikaan tehdään vähiten itsemurhia. Jos olisit vakavasti sairas, veikkaan että elämänhalua yllättäen löytyisi.

.. Niin koska sota-ajat karsii heikot nopeasti. Ne sopeutumiskykyisimmät, terveimmät ja vahvimman resilienssin omaavat yksilöt ei niitä itsemurhia tee vaan ne jotka sekoavat tai traumatisoituvat. 

Yritätkö jotenkin sanoa että jos olet kuormittunut niin ratkaisu on vaan lisätä kuormitusta koska syy kärsimykselle on yksiselitteisesti se että elämä on liian helppoa ja kevyttä?