Ette usko, miten helpottavaa on, kun aspergertytär muuttaa pois kotoa!

Ymmärrän tilanteen hyvin koska meillä käytiin samaa läpi pari vuotta sitten pojan kanssa. Arjen hallinta on hukassa edelleen eikä tule siitä muuttumaan. Lopulta joutui taipumaan tuettuun asumiseen. 

Poika on 26 vuotiaana vielä katkera meille kaikesta pienemmästäkin, on vihainen ja stressaantunut. Mutta ei voi muuta kuin toivoa parasta, koska alkoi jo olla oma sietokyky äärirajoilla pojan ehdottomien sääntöjen ja tarpeiden kanssa. 

Kaikkea hyvää teille ja toivottavasti kaikki sujuu hyvin. 

Onneksi olkoon! Meillä vielä pari vuotta jäljellä.

Voih. Oletteko saaneet mitään apua mistään?

Niinpä, onhan se raskasta. Mutta tottakai voi auttaa, jos tarvii apua. Joku muukin sukulainen voi. Ja ehkä oppii omassa rauhassa. Joskus taviksillakin on tavallisissa asioissa pulma.

Eiköhän Asperger ole ominaisuus, jonka kanssa opetellaan elämään. Ei siihen hokkus pokkus lääkettä ole.

Tuettu asuminen ois hyvä olla se kohde mihin nyt kotoa siirtyy. Kannattaa ottaa sosiaalityöhön yhteyttä.

Siinäpä vasta vuoden äiti! Olet törkeä.

Apua annetaan tottakai niin kuin muillekin lapsille arjessa. Ikävää vaan on että poika on älykäs ja fiksu mutta ehdottoman tarkka kuka saa auttaa tai tehdä ylipäänsä mitään. 

Mitkään tosiseikat eivät auta jos poika päättää ettei halua apua tai neuvoa. 

Opiskelutkin menivät tästä syystä katkolle koska luennolla korjasi opettajan sanomisia ja esitti omia faktojaan.Ulospäin hän on komea normaali nuorimies josta ei uskoisi näitä ongelmia olevankaan 

Tukihenkilö yrittää parhaansa mutta.. 

Asperger on todella rasittava myös läheisenä ystävänä. Se asioiden jankkaus ei vain lopu koskaan kun hän ei koskaan saa mielestään tyydyttävää vastausta mihinkään. Toisinaan tuntuu että olen jonkun papukaijan tai kasettinauhurin kanssa tekemisissä.

Oikea ratkaisu. Varmasti välitkin korjaantuu kun nuori aikuinen asuu omillaan. Kaveriperheessä on sama tilanne teinin kanssa. Molemmat vanhemmat on äärirajoilla ja välillä sairauslomilla ja perheen nuorempi lapsi joutuu joustamaan valtavasti. On tosi vaikea katso sivusta. Tilanteessa on kyllä lastensuojelu ja psyk. poli, mutta elämä kotona päivästä toiseen on silti rankkaa.

Olisit voinut jättää neurotyyppiä kuvaavan (ja vanhentuneenkin) termin otsikosta pois, koska nyt tämä postaus näyttää vain ableistiselta. Kommentit samalla linjalla. Trollausta taitaa olla, kommenteistakin päätellen.

Kyllä arki on todella raskasta . Ja todellakin asioihin jumittaminen ja vastahankaisuus ovat sellaisia joita ei ulkopuolinen voi ymmärtää. Vain samassa tilanteessa sen voi..Rakas poika on tietysti sitä ei muuta mikään. 

Mahtaako lapsi haluta olla enää yhteyksissä - vai haluatko sinäkään?

Vierailija kirjoitti:

Oikea ratkaisu. Varmasti välitkin korjaantuu kun nuori aikuinen asuu omillaan. Kaveriperheessä on sama tilanne teinin kanssa. Molemmat vanhemmat on äärirajoilla ja välillä sairauslomilla ja perheen nuorempi lapsi joutuu joustamaan valtavasti. On tosi vaikea katso sivusta. Tilanteessa on kyllä lastensuojelu ja psyk. poli, mutta elämä kotona päivästä toiseen on silti rankkaa.

Jos on näin vaikea tilanne, niin siinä on kyllä muutakin kuin "asperger" ongelmana. 

Autistien itsem u r h ariski on moninkertainen neurotyypillisiin verrattuna, eikä tämänsävyiset keskustelut kyllä auta yhtään. Luuletteko että nuorella itsellään ei ole yhtään vaikeaa, että on tahallaan hankala? Hankkikaa itsellenne tietoa, apua ja tukea.

Vierailija kirjoitti:

Siinäpä vasta vuoden äiti! Olet törkeä.

Jokaisen lapsen pitää itsenäistyä joskus. Lapsen poismuuttaminen saa olla vanhemmillekin ilonaihe. Tämä koskee sekä ihan tavallisia nuoria kuin sellaisia, joilla on haasteita elämässä.

Oon asperger mies ja muutin pois kotoa 16 vuotiaana.

Ehdottomasti hyvä ratkaisu, sillä minä en sietänyt vanhempien asettamia tarkkoja rajoja, epäluottamusta ja rangaistuksia perheessä, jossa jo toinen ero teki tuloaan. Oli myös nuorempia sisaruksia. Minä ryyppäsin.

Kyllä täällä pärjää, edelleen ei elämänhallinta ole aina kovin hohdokkaalla mallilla, mutta sitä se on. Asperger. Ei musta onneksi tullut kuitenkaan ihan täysin kamalaa ihmistä, joka mitään ei tekisi itsensä eteen.

Loppujen lopuksi uskon, että näin oli parempi. Jos tyttäresi ei kulje huonossa seurassa, niin se kyllä tulee pärjäämään. Huoli pois. Päästä höyryjä vuosi ja koita sitten uudestaan. Ei se huolenpito tarve omiltakaan vanhemmilta mihinkään kadonnut, vaikka etäisyyttä otimmekin toisistamme. Koen sen enemmän itsenäistymisenä.

Me olemme yhteyksissä useamman kerran viikossa ..Ei tämä sitä muuta että olemme tärkeitä toisillemme.poikamme viestit tekee usein koska ei tykkää puhua puhelimessa.. 

No, autismin vuoksi lapsesi ennustettu elinikä on aika lyhyt, joten ei luultavasti ole kauan riesanasi! Ja lyhyen elämänsä aikana ehtii luultavasti kärsimään enemmän kuin osaat kuvitella -- no mutta oma vika vissiin kun on niin omituinen. Kamalaa, että maailmassa on myös ihmisiä, jotka eivät osaa olla normaaleja. Usein tekevät kyllä uraauurtavaa tiedettä tai taidetta, mutta mitäs sellaisilla turhuuksilla tekee. Tärkeintä on olla niin kuin kaikki muutkin, ja vanhempiensa kannalta mahdollisimman helppo! Traagista että joillekin syntyy lapsia, joilla on epätyypilliset aivot. Toisaalta, heidän syykseen on käytännöllistä laittaa kaikki, mikä perheessä on pielessä.

Ymmärrän täysin. Meillä perhe rikki siskon takia, jolle äiti ei suostu hankkimaan apua, vaan kaikki muut joutuvat kärsimään aikuisen naisen käytöksestä. Tosin käyttäytyy kuin täysi lapsi vaikka aikuinen onkin. Asuu vielä kolmekymppisenä kotona ja varmaan asuu siellä ikuisesti. Mutta äiti on valintansa tehnyt, niin eläköön sen kanssa.