Miksi lapsia pitää tehdä, jos niistä on niin paljon vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva ymmärtää miten raskasta lasten kanssa todellisuudessa on. Eikä tätä puolta tuoda todellakaan realistisesti esiin. Ihmisiä vaan kannustetaan tekemään lapsia ja uskotellaan että se on kivaa ja antoisaa elämää kun perheessä on lapsia...

Ei kaikki viihdy työelämässäkään, mutta silti useimmat tuhlaa siellä suurimman osan terveestä elämästään ja kaikki uskottelee että työnteko on hyväksi?

Yhteiskunta ei pyöri ilman työntekoa, joten se on eri asia.

Ei yhteiskunta pyöri ilman lapsiakaan kovin pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin paljon tekemisissä lasten kanssa ennen kuin sain omani. Ajattelin että kyllä tulen jaksamaan hyvin vaikka ei se helppoa ole. Kyllä todellisuus lapsen kanssa silti on uuvuttanut minut. Ei mikään yksittäinen asia vaan se kokonaisuus, kun ikinä ei ole lepotaukoa. Lapseni on aina ollut vähäuninen ja niitä omia hetkiä palautumiseen ei ole ikinä juurikaan ollut. Lapsi nyt 4v ja tuntuu että vauhti ja vaatimustaso vaan kiihtyy vuosi vuodelta enkä ole siitä vauva-ajastakaan vielä päässyt toipumaan :D 

Missäs puoliso on joka hoitaa puolet jotta saat välillä lepotaukoja? Entäs isovanhemmat tai muut sukulaiset?

Nykyään ei todellakaan voi luottaa siihen, että isovanhemmat tai muut sukulaiset auttaisivat yhtään mitenkään tai ainakaan siten, ettei siitä "auttamisesta" olisi suorastaan lisää vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat tuoneet elämääni syvemmän merkityksen. Ennen lapsia elämä oli pinnallista vaikka oli hyvä työ ja muuta. Lapset tuovat elämään paljon iloa, seuraa ja haasteita. Lasten kautta tutustuu uusiin ihmisiin, sukulaissuhteet säilyvät paremmin lasten kautta. Jossain vaiheessa, kun sinulle tulee ikää lisää, huomaat että tulevaisuutesi on lapsissa eikä enää sinussa.

Vaikka lasten kanssa joudut lujille, tiedät että olet elänyt täysillä. Ilman lapsia, et tule koskaan kokemaan, kuinka paljon saat itsestäsi irti. Voit luulla niin, mutta olet väärässä.

Lapsien syntyminen muuttaa myös sinua ja löydät itsestäsi uusia piirteitä, jotka ovat olleet piilossa ennen lapsien syntymää. Lapsien johdosta, olen kokenut paljon enemmän eri tunteita ääripäästä toiseen. Suurinta iloa ja suuttumusta. Lapset opettavat myös tunteiden säätelyä ja opettaa sinua oikeasti käyttäytymään vastuullisesti ja aikuismaisesti. Joskus lapset auttava

Lapset ovat opettaneet minulle itsestäni todella paljon. Kuten sen, että koen äärimmäisen uuvuttavaksi jatkuvan saatavilla olon, hälinän ja sen, että jonkun on järjestettävä heille ihmismäiset olot, ruoka, puhtaus ja suoja. Emotionaalisesta työstä nyt puhumattakaan.

T. Kaksi lasta ja vaihtaisin pois montakin päivää

Kun sanotaan, että vanhemmuuden rima on korkeammalla nykyisin ja että nykyisin on raskaampaa, pitää ottaa huomioon, että omien vanhempienne aikaan olitte lapsia. Ette pääse millään oikeasti vanhempienne pään sisään ja kokemaan oikeasti, kuinka raskasta heillä olikaan. 

Väittäisin, että yhtä raskasta oli heilläkin. 

Vierailija kirjoitti:

Harva ymmärtää miten raskasta lasten kanssa todellisuudessa on. Eikä tätä puolta tuoda todellakaan realistisesti esiin. Ihmisiä vaan kannustetaan tekemään lapsia ja uskotellaan että se on kivaa ja antoisaa elämää kun perheessä on lapsia...

Tämä on totta, pikkulapsiaika on tosi raskasta ja ns. normaalitilanteessa isommatkin lapset ovat raskaita, koska et kuitenkaan koskaan lakkaa olemasta vanhempi vaikka lapsi oppii uusia taitoja ja pärjää enemmän itsekseen. Lapsi on pitkään kypsymätön aivoiltaan ja tarvitsee vuorovaikutusta, läsnäoloa ja ohjausta pitkään. Ja jos lapsesta päästää liikaa irti liian varhain (kuten Suomessa on tapana) niin se hyvin helposti kostautuu teini-iässä isompina ongelmina ja aikuisiän etäisissä väleissä. Jos kaikki tuntuu vanhemmuudessa tosi helpolta ja tuntuu, että lapset ovat pikku aikuisia jotka eivät tarvitse vanhempaa, niin jotain menee melko varmasti pieleen.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan tiennyt saavani itkuista, allergista, sairasta nepsylasta jolla on kurista huolimatta valtava oma tahto. 

Hyvinä puolina sitten, ettei valehtele, varasta herkkuja ja on pääsääntöisesti hyvällä tuulella. On älykäs, mutta ei pidä koulunkäynnistä. 

Et tiennyt että lapsenteko on täysin arpapeliä ja sieltä voi tulla ulos lähes mitä vaan? Kuvittelitko että mieluisa persoonallisuus tilataan vauvalle kuin joulupukilta ikään?

Kyllähän sen pitäisi olla tiedossa että lapsi voi olla minkälainen vaan. Jos ei ole siihen valmis, ei ole valmis lisääntymään.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat tuoneet elämääni syvemmän merkityksen. Ennen lapsia elämä oli pinnallista vaikka oli hyvä työ ja muuta. Lapset tuovat elämään paljon iloa, seuraa ja haasteita. Lasten kautta tutustuu uusiin ihmisiin, sukulaissuhteet säilyvät paremmin lasten kautta. Jossain vaiheessa, kun sinulle tulee ikää lisää, huomaat että tulevaisuutesi on lapsissa eikä enää sinussa.

Vaikka lasten kanssa joudut lujille, tiedät että olet elänyt täysillä. Ilman lapsia, et tule koskaan kokemaan, kuinka paljon saat itsestäsi irti. Voit luulla niin, mutta olet väärässä.

Lapsien syntyminen muuttaa myös sinua ja löydät itsestäsi uusia piirteitä, jotka ovat olleet piilossa ennen lapsien syntymää. Lapsien johdosta, olen kokenut paljon enemmän eri tunteita ääripäästä toiseen. Suurinta iloa ja suuttumusta. Lapset opettavat myös tunteiden säätelyä ja opettaa sinua oikeasti käyttäytymään vastuullisesti ja aikuismaisesti. Joskus lapset auttava

Aina ne lasten myötä esiin tulevat piirteet eivät ole positiivisia. Kuten sanoit, lasten kanssa joutuu lujille ja osalle vanhemmista se on liikaa. Käsittelemättömät traumat voivat aktivoitua ja heijastua perhe-elämään epätasapainoisena ja epäkypsänä käytöksenä. Osa tajuaa vasta lapsia saatuaan olevansa esimerkiksi aistiyliherkkiä ja lapsiperhe-elämän olevan siksi lähes ylitsepääsemättömän sietämätöntä. Ylikuormittuneelle ihmiselle, joka tuntee olevansa ansassa, eivät lapset opeta tunteiden säätelyä vaan vaikuttavat sitä heikentävästi. Tunteet ryöpsähtävät silloin suhteettoman isolla voimalla ja kohdistuvat lapseen itseensä, mistä tietysti toistuessaan koituu lapsen kehitykselle vakavaa vahinkoa.

Toivoisin, että tätä hehkutusta vanhemmuuden opettavaisuudesta ja kasvattavuudesta hillittäisiin, koska lapset eivät tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä. Useissa tapauksissa vanhemmaksi tuleminen kaivaa ihmisestä kaikki ne pimeät puolet ja käsittelemättä jääneet asiat pintaan. Ihminen muuttuu tavallaan irvikuvaksi itsestään. Lapsen tehtävä ei ole kasvattaa aikuista eikä jalostaa tätä tulemaan paremmaksi ihmiseksi, vaan kasvatusvastuu kaikin puolin on aina aikuisella. Itseään voi haastaa ja jalostaa myös muilla tavoin, joissa ei ole riskiä siitä, että tahtomattaan tai osaamattomuuttaan traumatisoi tilanteeseensa syyttömän ihmisenalun. Näin ne ylisukupolviset traumat syntyvät, kun katkeruus, kärsimys ja häiriintyneet toimintamallit siirtyvät juuri perhe-elämän välityksellä sukupolvelta toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin paljon tekemisissä lasten kanssa ennen kuin sain omani. Ajattelin että kyllä tulen jaksamaan hyvin vaikka ei se helppoa ole. Kyllä todellisuus lapsen kanssa silti on uuvuttanut minut. Ei mikään yksittäinen asia vaan se kokonaisuus, kun ikinä ei ole lepotaukoa. Lapseni on aina ollut vähäuninen ja niitä omia hetkiä palautumiseen ei ole ikinä juurikaan ollut. Lapsi nyt 4v ja tuntuu että vauhti ja vaatimustaso vaan kiihtyy vuosi vuodelta enkä ole siitä vauva-ajastakaan vielä päässyt toipumaan :D 

Missäs puoliso on joka hoitaa puolet jotta saat välillä lepotaukoja? Entäs isovanhemmat tai muut sukulaiset?

Nykyään ei todellakaan voi luottaa siihen, että isovanhemmat tai muut sukulaiset auttaisivat yhtään mitenkään tai ainakaan siten, ettei siitä "auttamisesta" olisi suorastaan lisää vaivaa.

Mikään "auttaminen" ei saisi tuottaa itselle minkäänlaista vaivaa. Hirveän iso osa ihmisistä haluaa auttaa vain omilla ehdoilla ja omaan tyyliin, niin ettei se tuota itselle minkäänlaista vaivannäköä. Kuitenkin aito auttaminen lähtee liikkeelle avunsaajan tarpeista, jonka auttaja kustomoi niin kuin on itselle kohtuullista. Eli määrittää ne omat rajat asian suhteen, mutta on valmis myös hetkellistä (ei jatkuvaa) epämukavuutta kokemaan toisen vuoksi. Sellainen auttaminen, jonka lähtökohta on, että se ei saa tuottaa minkäänlaista vaivannäköä auttajalle on usein lopulta yhtä tyhjän kanssa. Se usein tarkoittaa sellaista apua, mihin autettava ei tarvitse apua.

Olen kyllä monesti miettinyt, että miten sitä pärjäisi jos toinen tai yksi lapsista sairastuisi syöpään. Mitään apua sukulaisilta ei saisi eikä yhteiskunnalta. Todennäköisesti ystävät ja ystäväperheet olisivat ainoa tukiverkosto.

Vierailija kirjoitti:

Mun on pakko käydä töissäkin, vaikka siitä on ihan hirveästi vaivaa.

Lasten tekeminen on täysin oma valinta, siihen ei aja edes taloudellinen pakko toisin kuin työssäkäyntiin. 

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan, että vanhemmuuden rima on korkeammalla nykyisin ja että nykyisin on raskaampaa, pitää ottaa huomioon, että omien vanhempienne aikaan olitte lapsia. Ette pääse millään oikeasti vanhempienne pään sisään ja kokemaan oikeasti, kuinka raskasta heillä olikaan. 

Väittäisin, että yhtä raskasta oli heilläkin. 

Omat vanhemmat riitelivät kännissä ja me lapset kuljettiin hoidossa isovanhempien luona. Lämmin ruoka oli viikonloppuna kerran päivässä tarjolla ja alle kouluikäisestä asti pito tehdä itse aamu- ja välipalat. Vaatteisiin piti itse säästää rahat ja harrastukseen jos pääsi niin itse piti jo tosi pienenä kulkea matkat. Tosi varhain ulkoilun yksin. Minulla ei ole muistikuvaa, että äiti tai isä olisi koskaan vienyt leikkipuistoon. Muistan monta turvatonta ja vaarallista hetkeä,  joista en voinut kertoa vanhemmille, sillä olisivat haukkuneet tyhmäksi ja väittäneet että itse aiheutin tilanteen. Jälkikäteen ajateltuna, ihme ettei kukaan p*dofiili löytänyt minua. En olisi eläessäni kertonut vanhemmilleni, koska olisivat haukkuneet sen omaksi syykseni. Miten ihmeessä ovat voineet kokea vanhemmuuden raskaaksi,  kun eivät ole ikinä vanhempia sanan todellisessa merkityksessä olleet?

Tätähän se monille milleniaaleille oli lapsuus. Ja nyt eletään uudelleen sitä traumaa läpi, kun nähdään kuinka omat lapset ei kiinnosta isovanhempia. Tai sisaruskatraan lempilapsen lapset kiinnostaa, mutta muiden ei.

Vierailija kirjoitti:

Mistään en ole ollut niin kiitollinen, kuin että vahingossa tulin raskaaksi ja sain tuon yhden lapsen. Sitä ennen luulin olevani vankkumaton vela. 

On ollut rankkaa useinkin, mutta täyteläistä ja tarkoituksellista elämää. Minulle on tehnyt niin hyvää, että olen joutunut laittamaan jonkun muun tarpeet omieni edelle. Onneksi on ollut myös erittäin hyvä mies, kenen kanssa yhdessä ollaan lasta hoivattu ja kasvatettu.

Et ollut vela. Vela olisi tehnyt abortin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat tuoneet elämääni syvemmän merkityksen. Ennen lapsia elämä oli pinnallista vaikka oli hyvä työ ja muuta. Lapset tuovat elämään paljon iloa, seuraa ja haasteita. Lasten kautta tutustuu uusiin ihmisiin, sukulaissuhteet säilyvät paremmin lasten kautta. Jossain vaiheessa, kun sinulle tulee ikää lisää, huomaat että tulevaisuutesi on lapsissa eikä enää sinussa.

Vaikka lasten kanssa joudut lujille, tiedät että olet elänyt täysillä. Ilman lapsia, et tule koskaan kokemaan, kuinka paljon saat itsestäsi irti. Voit luulla niin, mutta olet väärässä.

Lapsien syntyminen muuttaa myös sinua ja löydät itsestäsi uusia piirteitä, jotka ovat olleet piilossa ennen lapsien syntymää. Lapsien johdosta, olen kokenut paljon enemmän eri tunteita ääripäästä toiseen. Suurinta iloa ja suuttumusta. Lapset opettavat myös tunteiden säätelyä ja opettaa sinua oikeasti käyttäytymään vas

Näin minäkin ajattelen. Tätä ihmisten olisi todella syytä ajatella kun miettivät sitä onko heistä vanhemmiksi. Että se ei ole aina sitä iloa ja päivänpaistetta ja suurta rakkauden tunnetta vaan vaativaa tunnetasolla ja muillakin resursseilla. Varmasti yksilö- ja ydinperhekekeskeinen yhteiskuntakin vaikuttaa tähän kun vanhemmat jäävät yksin sen tunnekuorman kanssa; uskoisin että runsas sosiaalinen tuki ja eläminen vaikka kommuunissa voisi auttaa asiaa kun aikuiset saisi tukea omalle tunnesäätelylleen toisilta aikuisilta. Mutta se ei silti ratkaise sitä että millainen vanhempi lopulta on lapsilleen. Pitäisi puhua siitä että ihmiset miettisivät omaa lapsuuttaan ja saamaansa hoivaa tai traumojaan elämässä koska ne myös vaikuttaa. Suomalaiset on kuitenkin usein välttelevästi kiintyneitä eivätkä edes kykene tunnistamaan ja tunnustamaan mistä ovat jääneet itse vaille eikä kykene miettimään asiaa. Olen jättänyt muuten potentiaalisen puolison siitä syystä että oli niin välttelevä ja vähättelevä omia lapsuudenaikaisia kokemuksiaan kohtaan - halusi kyllä kovasti lapsia mutta ei ollut sellaista ymmärrystä että olisi kyennyt miettimään mielessään millaisia tunteita voi herätä ja millaisia odotuksia ja oletuksia lapsista on. Se oli niin pelottavaa ja ahdistavaa että en halunnut hänen kanssaan lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin paljon tekemisissä lasten kanssa ennen kuin sain omani. Ajattelin että kyllä tulen jaksamaan hyvin vaikka ei se helppoa ole. Kyllä todellisuus lapsen kanssa silti on uuvuttanut minut. Ei mikään yksittäinen asia vaan se kokonaisuus, kun ikinä ei ole lepotaukoa. Lapseni on aina ollut vähäuninen ja niitä omia hetkiä palautumiseen ei ole ikinä juurikaan ollut. Lapsi nyt 4v ja tuntuu että vauhti ja vaatimustaso vaan kiihtyy vuosi vuodelta enkä ole siitä vauva-ajastakaan vielä päässyt toipumaan :D 

Missäs puoliso on joka hoitaa puolet jotta saat välillä lepotaukoja? Entäs isovanhemmat tai muut sukulaiset?

Nykyään ei todellakaan voi luottaa siihen, että isovanhemmat tai muut sukulaiset auttaisivat yhtään mitenkään tai ainakaan siten, ettei siitä "auttamisesta" olisi suorastaan lisää vaivaa.

Eihän nyt kenenkään pidä odottaa edes, että kyllä isovanhemmat auttavat. Ollaan väärillä urilla sen odotuksen kanssa. Kaikki jotka lapsia hankkivat ovat itse hoitovastuussa. Itse asuttu  niin kaukana isovanhemmista ettei olis ollut mahdollistakaan isovanhempien apu. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin en ymmärrä valitusta, jos on jo yksi lapsi ja sit tekee toisen. Kun tietää jo yhden perusteella, miten paljon tekemistä voi olla.

Mä tiesin jo synnärillä että lapsiluku tulee jäämään yhteen. Vauva-aika oli hirveää, siis aivan kamalaa ja se jatkuva kiinniolo toisessa. Nyt kun lapsi on liki 2,5-vuotias niin uhmasta huolimatta on valoa tunnelin päässä. Syö itse, käy potalla tarpeillaan, leikit on mielenkiintoisia, puhe kehittyy jne. En ikinä pilaisi tätä ihanaa nykyhetkeä hankkimalla nyt taas uuden vauvan tohon viereen rääkymään. Silti jo tämän ainokaisen ristiäisissä sain kuulla miten lapsella täytyy sitten olla sisarus!!! 😂😂

Uli uli

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan, että vanhemmuuden rima on korkeammalla nykyisin ja että nykyisin on raskaampaa, pitää ottaa huomioon, että omien vanhempienne aikaan olitte lapsia. Ette pääse millään oikeasti vanhempienne pään sisään ja kokemaan oikeasti, kuinka raskasta heillä olikaan. 

Väittäisin, että yhtä raskasta oli heilläkin. 

Ei välttämättä ollut yhtä raskasta. Silloin paljon useammalla oli lapsia. Asuttiin useammin lähellä sukua ja saatiin tarvittaessa lapsenhoitoapua sisaruksilta ja isovanhemmilta ja kavereiltakin. Lapset kulkivat harrastuksiin itsenäisemmin (vanhempien ei tarvinnut olla autokuskeina) ja ylipäätään lapsilla oli vähemmän järjestettyä harrastustoimintaa. Nykyään vanhemmilla on vähemmän sisaruksia ja isovanhemmat asuvat usein kaukana tai ovat niin vanhoja, ettei heistä enää ole hoitoavuksi.

Miettikää vaikkapa sitä, että jos 50 vuotta sitten lapset saatiin 25-vuotiaina, kuten aikaisemminkin, isovanhemmat olivat lasten lapsuuden aikana 50-60 -vuotiaita lasten ollessa eniten hoidon tarpeessa. Eläkkeellä jäätiin monesti jo ennen 65-vuoden ikää.

Nyt lapsia saadaan (jos saadaan) 35-vuotiaina ja isovanhemmatkin olivat vanhempia kuin aikaisemmin. Eli nyt lasten syntyessä heidän isovanhempansa ovat aika tyypillisesti 65-70 -vuotiaita tai jopa vanhempia. Monet ovat vielä hyväkuntoisia 75-vuotiainakin, mutta eivät kaikki. Ihmisten elinikä ja hyväkuntoiset vuodet ovat kasvaneet hitaammin kuin ikä, jossa tullaan isovanhemmiksi.

Aika paljon kertoo se, että vielä 1980-luvulla 50-vuotias saattoi hyvinkin olla isoäiti tai isoisä. Nykyään moni 50-vuotias on yläkoululaisen tai lukiolaisen vanhempi. Kuinka monella teistä on sukulaisia tai työkavereita, jotka ovat isovanhempia 50-vuotiaina? Ennen se oli ihan yleistä.

Sivilisaatio, joka ei tee tarpeeksi lapsia, kuolee sukupuuttoon parissa sukupolvessa. Se on niin yksinkertaista matematiikkaa. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian.

Valtakuntia, kansakuntia ja sivilisaatioita tulee ja menee. Yksikään ei ole koskaan onnistunut valtaamaan koko maailmaa enkä usko että niin tulee koskaan käymään.

Esimerkiksi itänaapurimmekin kärsii melkoisesta kansan vähenemisestä jo nyt ja itse asiassa valtaosa maailman maista on tilanteessa jossa lapsia ei synny niin paljon että väestö kasvaisi.

Jos me emme tee lapsia - kuten emme tee - parissa sukupolvessa meidän apajat asuttaa sellaiset ihmiset ja kulttuurit jotka tekevät lapsia. Ja tämä on ihan pelkkää matematiikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan, että vanhemmuuden rima on korkeammalla nykyisin ja että nykyisin on raskaampaa, pitää ottaa huomioon, että omien vanhempienne aikaan olitte lapsia. Ette pääse millään oikeasti vanhempienne pään sisään ja kokemaan oikeasti, kuinka raskasta heillä olikaan. 

Väittäisin, että yhtä raskasta oli heilläkin. 

Ei välttämättä ollut yhtä raskasta. Silloin paljon useammalla oli lapsia. Asuttiin useammin lähellä sukua ja saatiin tarvittaessa lapsenhoitoapua sisaruksilta ja isovanhemmilta ja kavereiltakin. Lapset kulkivat harrastuksiin itsenäisemmin (vanhempien ei tarvinnut olla autokuskeina) ja ylipäätään lapsilla oli vähemmän järjestettyä harrastustoimintaa. Nykyään vanhemmilla on vähemmän sisaruksia ja isovanhemmat asuvat usein kaukana tai ovat niin vanhoja, ettei heistä enää ole hoitoavuksi.

Miettikää vaikkapa sitä, että jos 50 vuo

Minulla tulee olemaan 50-vuotiaana eka- ja nelosluokkaiset.

Mä tulin mummu ksi 46-vuotiaana, kun oma kuopukswni oli 14-vuotias.

Ja on meitä muitakin nykyäänkin ja yhtä lailla ennen oli vanhoja synnyttäjiä esim. oma mummuni sai kuopuksensa 45-vuotiaana. Ja vanhoina mummoksi tulleita ja jo kuolleitakin, kun ennen kuiltiin nuorempina.

Kaupungistuminen alkoi Suomessa 1960-luvulla eli jo silloin isovanhemmat jäi maaseudulle, kun muutettiin töiden perässä kaupunkeihin ja Ruotsiin. Tukiverkot oli silloinkin kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin paljon tekemisissä lasten kanssa ennen kuin sain omani. Ajattelin että kyllä tulen jaksamaan hyvin vaikka ei se helppoa ole. Kyllä todellisuus lapsen kanssa silti on uuvuttanut minut. Ei mikään yksittäinen asia vaan se kokonaisuus, kun ikinä ei ole lepotaukoa. Lapseni on aina ollut vähäuninen ja niitä omia hetkiä palautumiseen ei ole ikinä juurikaan ollut. Lapsi nyt 4v ja tuntuu että vauhti ja vaatimustaso vaan kiihtyy vuosi vuodelta enkä ole siitä vauva-ajastakaan vielä päässyt toipumaan :D 

Missäs puoliso on joka hoitaa puolet jotta saat välillä lepotaukoja? Entäs isovanhemmat tai muut sukulaiset?

Nykyään ei todellakaan voi luottaa siihen, että isovanhemmat tai muut sukulaiset auttaisivat yhtään mitenkään tai ainakaan siten, ettei siitä "auttamisesta" olisi suorastaan lisää vaivaa.

Oli tuollaista jo aikaisemmin. Omakin äitini sanoi meille aika suoraan ensimmäisen lapsen synnyttyä, että "minä en sitten ole mikään lapsenvahti". Ei oltu vielä kertaakaan ehditty pyytää lapsenvahdiksi, eikä oltu edes ehditty miettiä tuollaisia. Ei sitten koskaan edes pyydetty lapsenvahdiksi. Lapsenvahdeiksi tarjoutuivat puolisoni vanhemmat ja puolisoni sisarukset (joskus myös minun). Lopputuloksena oli sitten se, että minun vanhempani eivät ole lapsilleni kovin läheisiä, mutta puolisoni vanhemmat ovat rakkaita isovanhempia, joita käydään katsomassa vielä aikuisinakin.Yritettiin kyllä pitää huolta siitä, että lapset tuntevat isovanhempansa myös minun puoleltani. Joskus tuntuu siltä, että äitiäni harmittaa se, että lapsenlapset eivät ole kovin läheisiä. Omille lapsilleni olemme sanoneet, että jos heillä joskus on lapsia, me olemme aina valmiita auttamaan ja hoitamaan lapsia, jos tarvetta on.