Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Ihan mielenkiintoista ja yllättävän asiallista keskustelua.

Ihmetyttää vaan kuinka tuomitsevia jotku ihmiset olivat. Ymmärrän kyllä jos itsellä on huonoja kokemuksia traumataustaisen henkilön kanssa seurustelusta, mutta en sitä kuinka tilanteet rinnastetaan toisiinsa. Itse olen traumataustainen ja tuntuisi kurjalta, että minut tuomittaisiin vain menneisyyteni takia.

Kenenkään ei tarvitse tietenkään alkaa seurustelemaan kanssani, mutta nuo "pakene kun vielä ehdit" tyyliset kommentit saavat kyllä hieman kulmat nousemaan. Toki aloittajan mies ei ole selvästi käsitellyt traumojaan, mutta moni meistä traumatisoituneista on sen työn tehnyt ja oppinut elämään menneisyytensä kanssa.

Aavistelen kuinka aloittaja tulee pian kertomaan, kuinka ihana ja herkkä mies olikin sitten lyövä jännis.

kaikki liitot kariutuu nykyään oli traumoja tai ei.

useimmat ihmiset on eronnu ja toiset moneen kertaan

Näinpä juuri. Suurin osa suhteista kariutuu joka tapauksessa, joten kyllä mä ton kortin katsoisin. Pitää vaan huolen, ettei anna tilanteen mennä liian pitkälle jos jotain alkaa ilmenemään, vaan kuittaa itsensä ulos riittävän ajoissa.

Olen yllättynyt, 24 sivua ennen kuin jännis mainittiin :D

Minulla on ollut tosi huono lapsuuden perhe, mutta jostain syystä parisuhde normaalista perheestä tulevan kanssa on sujunut yli 40 vuotta. Olen kyllä välillä ollut huonona, kun asioita on joutunut käsittelemään eri tilanteiden takia. Kaikesta selviää, jos haluaa. Ja toista ei voi muuttaa, vain itseään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut tosi huono lapsuuden perhe, mutta jostain syystä parisuhde normaalista perheestä tulevan kanssa on sujunut yli 40 vuotta. Olen kyllä välillä ollut huonona, kun asioita on joutunut käsittelemään eri tilanteiden takia. Kaikesta selviää, jos haluaa. Ja toista ei voi muuttaa, vain itseään.

Just näin.

Mulla vasta 10 vuotta ja välillä tosiaan huonona ja paljon joutunut oppimaan itsestään. Tärkeää on ollut kumppani joka ei ole yrittänyt muuttaa minua, mutta antanut tilaa minulle muuttaa itseäni.

Älkää ottako meitä suhteeseen! Jos olisin lapseni isän tavatessa tajunnut millainen sekoboltsi olen, olisi mies voinut etsiä täyspäisen kumppanin.

Synnytyksen jälkeinen masennus, traumatausta ja adhd on varmistanut sen, että miehen puolelta kaikki tunteet on kuollu. Ja ymmärrän sen täysin. Raskaushormonit eivät meille nepsyille sovi, ehdottomasti tämä pitäis neuvolassa jo huomioida. 

Säälittää mies, joka luuli saavansa kaltaisensa, eikä tajunnut miten raskaus ja äitiyden haasteet muuttavat minua.

Olen itse se joka haluaa erota, että miehellä on vielä joskus mahdollisuus olla onnellinen.

Up!

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiintoista ja yllättävän asiallista keskustelua.

Ihmetyttää vaan kuinka tuomitsevia jotku ihmiset olivat. Ymmärrän kyllä jos itsellä on huonoja kokemuksia traumataustaisen henkilön kanssa seurustelusta, mutta en sitä kuinka tilanteet rinnastetaan toisiinsa. Itse olen traumataustainen ja tuntuisi kurjalta, että minut tuomittaisiin vain menneisyyteni takia.

Kenenkään ei tarvitse tietenkään alkaa seurustelemaan kanssani, mutta nuo "pakene kun vielä ehdit" tyyliset kommentit saavat kyllä hieman kulmat nousemaan. Toki aloittajan mies ei ole selvästi käsitellyt traumojaan, mutta moni meistä traumatisoituneista on sen työn tehnyt ja oppinut elämään menneisyytensä kanssa.

Tuo ajatusmalli on kurja, mutta toisaalta inhimillinen. Trauma aiheutuu kun joutuu kohtaamaan mielelle liian vaikeita asioita. Ihmiset saattavat kavahtaa traumataustaista sen takia, etteivät halua kohdata näitä vaikeita asioita edes siinä muodossa, että kuulisivat niiden tapahtuneen jollekin toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Älkää ottako meitä suhteeseen! Jos olisin lapseni isän tavatessa tajunnut millainen sekoboltsi olen, olisi mies voinut etsiä täyspäisen kumppanin.

Synnytyksen jälkeinen masennus, traumatausta ja adhd on varmistanut sen, että miehen puolelta kaikki tunteet on kuollu. Ja ymmärrän sen täysin. Raskaushormonit eivät meille nepsyille sovi, ehdottomasti tämä pitäis neuvolassa jo huomioida. 

Säälittää mies, joka luuli saavansa kaltaisensa, eikä tajunnut miten raskaus ja äitiyden haasteet muuttavat minua.

Olen itse se joka haluaa erota, että miehellä on vielä joskus mahdollisuus olla onnellinen.

Oletko hakenus itsellesi apua? 

Ohhoh, olipa yllätys huomata jonkun nostaneen tämän näemmä aikalailla kuukauden takaisen ketjuni.

Päivitän nyt vähän meidän tilannetta, joka on aikalailla auki tällä hetkellä. Meillä alkoi loma suht samaan aikaan ja lomalle jääminen oli kumppanilleni selvästi vaikeaa, mutta osasi lopulta rentoutua lomalle. Ensimmäiset puolitoista viikkoa sujui loistavasti. Teimme paljon kaikke kivaa ja tuntui, että suhteemme syveni taas uudelle tasolle. En puhunut kumppanilleni mitään, koska odotin sopivaa hetkeä.

No, noiden päivien jälkeen kumppanini muuttui taas levottomaksi ja alkoi vetäytyä. Nyt tilanne meni kuitenkin paljon pidemmälle ja huonompaan suuntaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen kävimme sitten läpi sellaisen "ison keskustelun", jossa määritimme myös sitä mitä haluamme yhteiseltä tulevaisuudeltamme. Tuntui, että kumppanini vihdoin hyväksyi sen, että hän tarvitsee apua ja asiat ovat huonommin kuin hän itselleen väittää. Myös minulle selvisi uusia asioita. Nyt ollaan sitten jumitettu tällaisessa ootustilassa, jossa kumppanin pitäisi uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Olen jo aiemminkin kiittänyt täällä kanssani keskustelleita ihmisiä ja teen sen nyt uudestaan. Näistä vastauksista ja ajatusten vaihdosta oli minulle iso apu, kun nuo vaikeat päivät alkoivat. 

Ap

Ottaa ensimmäinen askel mihin suuntaan? Teidän suhteen eteen vai avunhakemiseksi?

Voi ihan hyvin olla, että mies ns. pakotettuna lupasi hakea apua mutta ei tule koskaan tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos traumataustainen haluaa elää vain hetkessä ja avoimesti vihaa ja halveksuu tyyneyttä, tasaisuutta ja vakautta parisuhteissa niin juokse ja lujaa.

Esimerkki täysin parisuhdekelvottomasta ihmisen muotoisesta kuoresta.

Vierailija kirjoitti:

Ohhoh, olipa yllätys huomata jonkun nostaneen tämän näemmä aikalailla kuukauden takaisen ketjuni.

Päivitän nyt vähän meidän tilannetta, joka on aikalailla auki tällä hetkellä. Meillä alkoi loma suht samaan aikaan ja lomalle jääminen oli kumppanilleni selvästi vaikeaa, mutta osasi lopulta rentoutua lomalle. Ensimmäiset puolitoista viikkoa sujui loistavasti. Teimme paljon kaikke kivaa ja tuntui, että suhteemme syveni taas uudelle tasolle. En puhunut kumppanilleni mitään, koska odotin sopivaa hetkeä.

No, noiden päivien jälkeen kumppanini muuttui taas levottomaksi ja alkoi vetäytyä. Nyt tilanne meni kuitenkin paljon pidemmälle ja huonompaan suuntaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen kävimme sitten läpi sellaisen "ison keskustelun", jossa määritimme myös sitä mitä haluamme yhteiseltä tulevaisuudeltamme. Tuntui, että kumppanini vihdoin hyväksyi sen, että hän tarvitsee apua ja asiat ovat huonommin kuin hän itselleen väittää. Myö

Millä tavalla huonompaan suuntaan ja mitä asioita sait selville? Ei kuitenkaan vielä sellaisia, että olisit häipynyt kuvioista.

Mulle oli eksän kanssa tuttua tuo, että heikolla hetkellä lupasi aina hakea apua. Heitti sen mulle porkkanaksi, etten viheltäisi peliä poikki ja lähtisi. Aina kuitenkin avun hakeminen unohtui tai lykkääntyi jostain syystä ennen kuin lupasi taas kun tuli uusi kriisi. Sitten hiljalleen alkoi kääntämään niitä kriisejä minun viakseni ja yhtäkkiä asetelma olikin niin, että minä olen se joka tarvitsee apua ja hänellä oli muka kaikki hyvin.

Kiva kun palasit päivittämään tilannetta, Ap. Toivottavasti ehdit vielä vähän tarkentamaan jos vaan haluat.

Tämä ketju on ollut myös itselleni hyödyllinen, koska olen itse traumataustainen uudessa suhteessa. Aiemmat suhdeviritelmäni ovat olleet pelkkiä kaoottisia traumasuhteita ja niiden jälkeen olin pitkään yksin. Nyt katson olevani henkisesti riittävässä tasapainossa, mutta uudessa, turvallisessa ja terveessä suhteessa eläminen vielä vähän jännittää. Olen kertonut miehelleni menneisyydestäni, mutta en ihan raatorehellisesti. Pelkään myös kääntäen sitä mitä aloittajakin, eli alkaako parisuhde nostamaan jotain traumoja pintaan? 

Koen mielenkiintoiseksi tarkastella tätä aloittajan kautta päinvastaisessa näkökulmassa, eli en vain utele utelemisen ilosta :D

Riippuu varmasti trauman laadusta ja siitä milloin traumatisoituminen on tapahtunut ja miten kauan kestänyt. Miten syvän haavan on aiheuttanut.

Itsellä syvä trauma jonka alkuperä on jo varhaislapsuudesta.  Tämä näkyy monin tavoin, enkä itse koskaan ole ollut valmis enkä halukas parisuhteeseen. Esim. luottamus ihmisiin on nolla, joten en pystyisi sitoutumaan.  On paljon muutakin mistä en tässä kerro, mutta syvän lapsuudentaruman kokeneen kanssa on taatusti hyvin vaikea parisuhteessa olla, ainakaan jos apua ei haettu eikä saatu ja asioita käsitelty.

Se näkyy niin monin tavoin. Ei ole henkilön oma syy että on traumatisoitunut,  mutta vastuu siitä että hakee apua on.  Avun saanti on tietysti vaikeaa ja kiven alla. Psykoterapia maksaa eikä kaikilla ole varaa Kelakorvauksesta huolimatta.  Se on valtavan suuri epäkohta.

Itse olen traumaani käsitellyt useampia vuosia jo, viimeksi kävin terapeutilla eilen ja koen saavani aina uusia eväitä jaksamiseen ja elämään.Parisuhteeseen en usko koskaan kuitenkaan kykeneväni eikä se minulle ole ongelma.

Traumoista ja tratumatisoitumisesta löytyy kyllä netistä tietoa jos kiinnostaa.  Sen sanon että taatusti haasteellista on parisuhde tällaisen ihmisen kanssa joten valmistaudu siihen.

Ihmiset sanovat; se on ollutta ja mennyttä. Mitäs sitä muistelet.  Mutta kun se on avoin haava joka ei unohtamalla parane. Se on hoidettava mahdollisimman hyvin jotta sen kanssa jaksaa. Ollutta ei olemattomaksi saa eikä niitä jälkiä joita se on jättänyt, on opittava  ohjaamaan mieltä uusille urille ja sen voi tehdä hyvän teraputin avulla.

Jollain tavalla masentavaa kuinka moni tässäkin ketjussa on todennut, ettei koskaan aloita parisuhdetta koska kokee olevansa liian traumatisoitunut siihen. Toki kuvaa hyvää itsetuntemusta, että tietää mikä voi olla itselle tai muille haitaksi, mutta onhan tuo silti surullista.

Vierailija kirjoitti:

Ottaa ensimmäinen askel mihin suuntaan? Teidän suhteen eteen vai avunhakemiseksi?

Voi ihan hyvin olla, että mies ns. pakotettuna lupasi hakea apua mutta ei tule koskaan tapahtumaan.

Ensisijaisesti avunhakemiseksi, mutta myös meidän suhteemme eteen. 

Pelkään tuota, ettei hae apua, vaikka tietää sitä tarvitsevansa. En ole alkanut tietenkään millään erouhkailulla kiristämään kumppaniani hakemaan apua, mutta tehnyt kyllä selväksi etten minä voi katsella tätä touhua vierestä. Tämä tulisi vaikuttamaan myös omaan mielenterveyteeni jollain aikavälillä, joten minun on tehtävä ratkaisuni. Nyt kuitenkin tilanne on niin herkkä, että en halua liikaa puhua, ettei ala tuntumaan painostamiselta.

Tämä kesäaika on myös ollut hankala kun kaikki palvelut ovat alimiehityksellä ja kumppanini ei halua kääntyä työterveyden puoleen tämän asian kanssa. En kyllä ymmärrä miksi, koska ei sieltä nyt mitään selontekoa työnantajalle mene.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohhoh, olipa yllätys huomata jonkun nostaneen tämän näemmä aikalailla kuukauden takaisen ketjuni.

Päivitän nyt vähän meidän tilannetta, joka on aikalailla auki tällä hetkellä. Meillä alkoi loma suht samaan aikaan ja lomalle jääminen oli kumppanilleni selvästi vaikeaa, mutta osasi lopulta rentoutua lomalle. Ensimmäiset puolitoista viikkoa sujui loistavasti. Teimme paljon kaikke kivaa ja tuntui, että suhteemme syveni taas uudelle tasolle. En puhunut kumppanilleni mitään, koska odotin sopivaa hetkeä.

No, noiden päivien jälkeen kumppanini muuttui taas levottomaksi ja alkoi vetäytyä. Nyt tilanne meni kuitenkin paljon pidemmälle ja huonompaan suuntaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen kävimme sitten läpi sellaisen "ison keskustelun", jossa määritimme myös sitä mitä haluamme yhteiseltä tulevaisuudeltamme. Tuntui, että kumppanini vihdoin hyväksyi sen, että hän tarvitsee apua ja asiat

Millä tavalla huonompaan suuntaan ja mitä asioita sait selville? Ei kuitenkaan vielä sellaisia, että olisit häipynyt kuvioista.

Mulle oli eksän kanssa tuttua tuo, että heikolla hetkellä lupasi aina hakea apua. Heitti sen mulle porkkanaksi, etten viheltäisi peliä poikki ja lähtisi. Aina kuitenkin avun hakeminen unohtui tai lykkääntyi jostain syystä ennen kuin lupasi taas kun tuli uusi kriisi. Sitten hiljalleen alkoi kääntämään niitä kriisejä minun viakseni ja yhtäkkiä asetelma olikin niin, että minä olen se joka tarvitsee apua ja hänellä oli muka kaikki hyvin.

Kumppanini ilmeisesti vuosia vaivannut unettomuus riistäytyi taas käsistä ja tosiaan alkoi vetäytymään ja nyt ihan kunnolla. Oli vain yksi yö häipynyt luotani ja sitten aamulla selitti puhelimessa, ettei tiedä pystyykö jatkamaan tätä enempää. Tuntui, että pari päivää meni ihan sekoillessa ennen kuin rauhoittui ja pystyimme keskustelemaan järkevästi. Sain selville lisää asioita kumppanini menneisyydestä ja asiat ovat olleet kyllä vielä huonommin mitä kuvittelin.

Kiitos tuosta exäsi tapauksen kertomisesta. Kuten tuossa ylempänä ja kerroinkin, juuri tämä on pelkoni. Eli nyt kriisin hetkellä lupaa hakea apua, mutta sitten ei haekaan. 

Ap