Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa
15.07.2024 |
Voi olla vähän hakuammuntaa, mutta kokeillaan olisiko täällä linjoilla ihmisiä joilla on kokemusta tai muuta tietoa traumataustaisen henkilön kanssa seurustelusta.
Uuden kumppanin kanssa yhteistä taivalta takana vuosi ja tässä alkaa koko ajan selviämään enemmän asioita hänen menneisyydestään. Toki olen tiennyt jo valmiiksi, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet miinusmerkkisiä, mutta mittakaava on alkanut hahmottua nyt paremmin.
Itse tulen lähes siirappisen hyvästä ydinperheestä, joten uuden äärellä ollaan ja siksi kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia.
Kommentit (493)
Sen sijaan että pohdit kumppanisi traumataustaa, oletko pohtinut omaa taustaasi? Kuvaat sen "siirappisen" hyväksi. En usko pätkääkään etteikö jokin tekijä olisi ajanut sinua suhteeseen kumppanisi kanssa. Sattumaa se ei ole, vaan aina on vaikuttavat tekijät. Mitähän ne mahtavat olla? Tutki itseäsi ennen kuin tutkit kumppaniasi.
Olen itse vaikeasti traumataustainen. 35 vuotta sanoin -ja itsekin uskoin- että lapsuuden olosuhteet ja tapahtumat oli "normaaleja".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi olla suhteessa niin lapsellisen ihmisen kanssa joka aikuisenakin kitisee lapsuudestaan ja vanhemmistaan.
Mikä siitä tekee lapsellisen? Itse ainakin olen kokenut, että "kitinä" on ollut välttämätön osa toipumisprosessia.
Aikuinen joka elää lapsuudestaan on lapsellinen.
En osaa sanoa onko minulla traumataustaa. Jouduin lapsena katselemaan kotona isäpuolen raivareita, elämään pelossa ja pelkäämään joutuvani perhesurman uhriksi. Koululaisenakin pelkäsin kotiin menemistä eikä kotona ollut sellaista turvallisuutta. Koin myös olevani vastuussa asioista mistä lapsen ei todellakaam pitäisi olla, minua syyllistettiin asioista mihin en ollut syyllinen. Isäpuoli kuoli yliannostukseen/sydäriin kun olin 11. Teininä minulla oli ptsd-oireita ja, mutta niitä ei ole ollut sen jälkeen kun olin 20.
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa onko minulla traumataustaa. Jouduin lapsena katselemaan kotona isäpuolen raivareita, elämään pelossa ja pelkäämään joutuvani perhesurman uhriksi. Koululaisenakin pelkäsin kotiin menemistä eikä kotona ollut sellaista turvallisuutta. Koin myös olevani vastuussa asioista mistä lapsen ei todellakaam pitäisi olla, minua syyllistettiin asioista mihin en ollut syyllinen. Isäpuoli kuoli yliannostukseen/sydäriin kun olin 11. Teininä minulla oli ptsd-oireita ja, mutta niitä ei ole ollut sen jälkeen kun olin 20.
Niin ja siis en oikeastaan ole miettinyt koko asiaa varmaan 10 vuoteen koska elämäni on ollut ihan normaalia. Lähinnä asia tulee mieleen kun kuulee tai lukee muiden kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi olla suhteessa niin lapsellisen ihmisen kanssa joka aikuisenakin kitisee lapsuudestaan ja vanhemmistaan.
Mikä siitä tekee lapsellisen? Itse ainakin olen kokenut, että "kitinä" on ollut välttämätön osa toipumisprosessia.
Aikuinen joka elää lapsuudestaan on lapsellinen.
Millä tavalla ne traumat pitäisi sitten purkaa, jos ikäviä asioita ei saa sanoittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitosuosituksen mukaan:
Järkyttävien tapahtumien esiintyvyys
Ulkomaisten arvioiden mukaan 3590 % länsimaisten yhteiskuntien väestöstä joutuu elämänsä aikana tilanteeseen, jossa traumaattinen tapahtuma on niin järkyttävä, että se täyttää traumaperäisen stressihäiriön etiologisen kriteerin.
On siis todennäköistä, että pariskunnasta ainakin toisella on "traumatausta".
Vierailija kirjoitti:
Sen sijaan että pohdit kumppanisi traumataustaa, oletko pohtinut omaa taustaasi? Kuvaat sen "siirappisen" hyväksi. En usko pätkääkään etteikö jokin tekijä olisi ajanut sinua suhteeseen kumppanisi kanssa. Sattumaa se ei ole, vaan aina on vaikuttavat tekijät. Mitähän ne mahtavat olla? Tutki itseäsi ennen kuin tutkit kumppaniasi.
Olen itse vaikeasti traumataustainen. 35 vuotta sanoin -ja itsekin uskoin- että lapsuuden olosuhteet ja tapahtumat oli "normaaleja".
No ei kai sitä kukaan parisuhteeseen randomisti ajauduta, vaan aina sille on joku syy minkä takia toiseen ihastuu ja rakastuu. Typerää kuitenkin antaa ymmärtää, että jotku aloittajan lapsuuden kokemukset nyt olisi jotenkin syynä siihen miksi on päätynyt juuri tämän miehen kanssa yhteen. Ihan kuin kumppanin valinta olisi aina joku oire jostain menneisyyden haamusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella kontrollifriikkiyttä jo suhteen alussa edellyttää ilmoittautumisia. Huoli. Sitähän ap:lla on, huolta ja pelkoa. Kundi tuntuu voivan tasaisemmin ja omillaan. Ap kyllä prameilee, että hänellä olisi tieto ja kokemus & ymmärrys, mikä normaalia ja hänelle sopivaa. Voi jösses!
Kundilla todellakin suhteellisuudentajua toisin kuin ap:lla. Rationaalinen ja huolestunut kimpassa. Mutta vikaa vain kundissa, joka muokattava ap:n standardeille. Tulisiko myös ohjeistus siitä, mistä terapiassa pitäisi puhua? Siellä nimittäin voi odottaa yllätys.
Jaa että huoli ja pelko rakkaansa puolesta onkin jotenkin huono asia? Näppärästipä käänsit päälaelleen, tyypillistä ihmiselle joka ei ole käsitellyt mm. omaa tarvitsevuuttaan.
Se että toinen tuntuu olevan vahvasti omillaan ei suinkaan aina ole merkki tasapainoisuudesta. Omakin traumataustainen mieheni
Itsenäisyyden ja haavoittumattomuuden ylikorostaminen ulospäin on usein defenssi sille että aidosti uskaltaisi olla täysin auki kumppanilleen.
Vierailija kirjoitti:
Monella on traumoja, joten ei voi yleistää koko ihmisjoukkoa. Esim. s*eksuaalinen v*kivalta ja ahdist*elu on on jotain sellaista jonka moni nainen on kokenut.
Itsellä on isoja kokemuksia taustalla. Eron ihmisissä tekee sen miten niihin suhtautuu. Menneisyydestä huolimatta moni keskittyy nykypäivään ja eteenpäin menoon eikä anna sen hallita itseään.
Eri asia ovat nämä uhrimentaliteetilla elävät huomionhakuiset. Jotka tuntuvat suorastaan tykkäävän siitä uhrin asemasta ja ennenkaikkea huomiosta jota vanhojen vatvominen tuo heille. Pitää ensin tutustua toiseen, niin näkee kuinka hän toimii. Parisuhteita olisi aika vähän, jos jokin trauma estäisi niissä olemisen.
Tässä ap:n tapauksessa on C-PTSD eli kehityksellinen trauma. Se poikkeaa täysin PTSD:stä.
Siitä vihasta. Se on oleellinen. Siihen asti kaikki on siellä kattilassa ja kansi kiinni. Oman C-PTSD:n vuoksi en ollut koskaan tuntenut vihaa, halveksuntaa tms. vaikka olisi ollut tarve. Vasta keski-ikäisenä koettu seksuaalinen väkivalta nosti vihan pintaan. Se oli riittävän paha asia siihen, että ikuisesti tyyni ja sovitteleva minä olisi pysynyt rauhallisena ja tasapainoisena. Ja tuon myötä nousi sitten pintaan myös ne lapsuusjutut.
Omien terapeuttieni (3) mukaan viha on vaihe, jota ei voi ohitta ja joka on käytävä läpi ja tunnettava myös lapsuuttaan ja tapahtunutta kohtaan ja myös vanhempiaan, jotta oikeasti pääsee irti traumasta ja yli. Aiemmat terapeutit ovat vain opettaneet tulemaan toimeen oireiden kanssa. Se ei vielä vapauta ihmistä henkisesti piirtämään omia rajojaan ja olemaan terveellä tavalla itsensä puolella.
Ap, moni terapian käymätön traumalapsi kokee turvalliset ja nautittavat hetket ja suhteet epämiellyttävinä. Se on outoa ja uutta, eivätkä osaa nauttia niistä. Jos on kehittynyt narsistiksi, ei edes halua opetella nauttimaan siitä. Se on vähän kuin sinä muuttaisit Afrikkaan. Täysin vieras olotila. Osa taas hakee tasapainoa ja harmoniaa uhraten omat rajat ja tarpeet. Kysy mieheltä, mitä tarpeita hänellä on, sellaisia ehdottomia. Saattaa sanoa, että hän on niin joustava, että pystyy mukautumaan - huono vastaus ja epäterve tapa elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi olla suhteessa niin lapsellisen ihmisen kanssa joka aikuisenakin kitisee lapsuudestaan ja vanhemmistaan.
Mikä siitä tekee lapsellisen? Itse ainakin olen kokenut, että "kitinä" on ollut välttämätön osa toipumisprosessia.
Aikuinen joka elää lapsuudestaan on lapsellinen.
Ihminen, jolla on traumaperäinen stressihäiriö, ei elä siitä vaan se sotkee elämää. Siinä on toki eroja, paljonko niistä kertoo. Ylijakaminen ja ylianalysointi sekä asian märehtiminen ovat stressihäiriöoireita myös.
Vierailija kirjoitti:
Hoitosuosituksen mukaan:
Järkyttävien tapahtumien esiintyvyys
Ulkomaisten arvioiden mukaan 3590 % länsimaisten yhteiskuntien väestöstä joutuu elämänsä aikana tilanteeseen, jossa traumaattinen tapahtuma on niin järkyttävä, että se täyttää traumaperäisen stressihäiriön etiologisen kriteerin.
On siis todennäköistä, että pariskunnasta ainakin toisella on "traumatausta".
Joo, traumatausta on monella. Ja se on eri kuin traumaperäinen stressihäiriö -tausta. Ensimmäinen on välttämätön osa trauman kokemista, jälkimmäinen on se, kun trauma on sairastuttanut tai muuttanut ihmisen kehitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mielelläni on lapsuudesta kokemusta väkivaltaisesta alkoholisti isästä. Siellä on muun muassa juostu Eppu Normaalin sanoin lumihangessa kirvestä karkuun. Toisaalta hänellä on ollut myös hyvää ja rakastavaa. Yleensä kaikilla on sekä jotain hyvää että pahaa. Hän on osannut ihan itse laittaa asiat päässään aika hyvään järjestykseen. Näkee isänsä kokonaisena ihmisenä, hyvän sekä pahan. Ja päättänyt jo varhain että hänestä ei tule samanlainen. Hän on todella rakastava, hellä ja huomioiva. Todennäköisesti yrittää kovasti olla juuri päinvastainen. Sen huomaan hänestä että hän on todella miellyttämisenhaluinen ja pelkää hylkäämistä. Venyy välillä aivan liian pitkällekin miellyttääkseen minua, on suorastaan överin palvova. Ollaankin siitä puhuttu että lapsuudessa oppinut olemaan varpaillaan ja kiltisti jotta isä ei suutu. Ollut herkkä poika ja aistinut kodin tunnetilat. Siitä aina välillä puhutaan että voi minulle sanoa jos on eri mieltä tai jopa suuttuakin, ei meidän suhde mene siitä rikki. Onneksi hänen kanssa pystyy puhumaan taustan vaikutuksesta ja ymmärtää itsekin sen hyvin.
Voi siis vaikuttaa monella tapaa se traumatausta.
Jatkan vielä, tuo siirappisen onnellisesta ydinperhe särähti korvaan. Ei kukaan kuvaile perhettään noin. Jotain outoa tuossa on. Kaikissa perheissä on hyvät ja huonot juttunsa. Kuulostaa siltä että aloittaja sulkee silmänsä joltain. Ja se voi olla asia joka vaikuttaa myös suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä, tuo siirappisen onnellisesta ydinperhe särähti korvaan. Ei kukaan kuvaile perhettään noin. Jotain outoa tuossa on. Kaikissa perheissä on hyvät ja huonot juttunsa. Kuulostaa siltä että aloittaja sulkee silmänsä joltain. Ja se voi olla asia joka vaikuttaa myös suhteeseen.
Aloittaja kuvasi perhettään lähes siirappisen onnelliseksi ja on kyllä kertonut, että eli esim. köyhän lapsuuden. Tietenkin kaikissa perheissä on hyvät ja huonot juttunsa, mutta ne mittasuhteet vaihtelevat. Jotenkin taas yksioikoista alkaa spekuloida, että aloitaja sulkisi silmänsä joltain, aivan kuin kaikki perheet muka olisi jotain ongelmaperheitä. Hyviäkin perheitä ihan oikeasti on ja vaikka aloittajan perheellä olisikin ollut jotain ongelia, ei se tarkoita sitä että aloittajan kokemus onnellisesta perheestä olisi jotenkin väärä.
Julman kaksoismurhan tekijät hyvien perheiden poikia
Neljä tuttua 16-18 -vuotiasta espoolaispoikaa johdatti Elise Heinon, 36, ja Martti Heinon, 49, kylmäveriseen ansaan.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000322752.html
SUOMEA on viime viikkoina järkyttänyt niin sanottu Koskelan teinisurma, jonka uhrina kuoli 16-vuotias poika.
Kolmea poikaa syytetään murhasta. He kaikki olivat tapahtumien aikaan 16-vuotiaita. Kaksi pojista oli käynyt uhrin kanssa samaa peruskoulua. Tapaus sattui Helsingin Koskelassa 4. joulukuuta.
Koskelan surman uhri oli lastensuojelun asiakas ja asui sijoitusyksikössä. Hän oli käynyt Käpylän peruskoulua.
Minulla on melko paljon traumoja ja siksi en pystyisi olemaan parisuhteessa. En vain pysty luottamaan ihmiseen tai hyväksymään sitä, että hän oikeasti rakastaa minua tai että hän ei pettäisi minua. Varmasti puolisokin huomaisi sen, että en pysty luottamaan häneen, vaikka en sanoisi mitään. Eli pidemmän päälle suhteesta ei tulisi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Julman kaksoismurhan tekijät hyvien perheiden poikia
Neljä tuttua 16-18 -vuotiasta espoolaispoikaa johdatti Elise Heinon, 36, ja Martti Heinon, 49, kylmäveriseen ansaan.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000322752.html
SUOMEA on viime viikkoina järkyttänyt niin sanottu Koskelan teinisurma, jonka uhrina kuoli 16-vuotias poika.
Kolmea poikaa syytetään murhasta. He kaikki olivat tapahtumien aikaan 16-vuotiaita. Kaksi pojista oli käynyt uhrin kanssa samaa peruskoulua. Tapaus sattui Helsingin Koskelassa 4. joulukuuta.
Koskelan surman uhri oli lastensuojelun asiakas ja asui sijoitusyksikössä. Hän oli käynyt Käpylän peruskoulua.
Miten tämä liittyy aiheeseen? Aloittaja on tuleva kaksoismurhan tekijä kun tulee hyvästä perheestä?
Mä en nyt varmaan tuo tähän keskusteluun mitää uutta, mutta oman kokemuksen perusteella suhde voi toimia, kun kumpikin on valmiita tulemaan vastaan.
Itselläni on traumatausta ja pienissäkin ristiriitatilanteissa tämä tausta alkaa puskemaan esiin. Tämä vaatii minulta sen, että tiedostan asian ja otan vastuun käytöksestäni. Eli en anna traumakäytöksen hallita tilannetta, vaan ymmärrän tiettyjen ajatusten, tunteiden ja käytösmallien olevan lapsuudessa opittuja, haitallisia suojautumismalleja. Vastaavasti puoliso tiedostaa tämän ja on ymmärtäväinen, mikäli en saa pidettyä noita suojatumismekanismeja pois kykettyinä kaikissa tilanteissa.
Tämä vaatii tietenkin avointa keskustelua ja sitä, että traumatustaisella on oikeasti halu saada traumakäytös hallintaansa.
Alue: Aihe vapaa
Ohiksena sanon, että hieno kommentti! Itselläni oli lievää dissosiaatiota, koska ikäänkuin ulkoistin itseni niistä kokemuksista ja selitin asioita ulkopuolisena. Terapiassa opettelimme nimenomaan tätä sisäisen lapsen kohtaamista. Muistan edelleen sen musertavan tunteen niin henkisesti kuin fyysisesti, kun tavoitin ne tunteet mitä pienenä lapsena koin. Olin kovin pahoillani sen pienen lapsen puolesta, koska aikuisenakin ne tunteet oli niin musertavia, etten ymmärrä miten lapsena selvisin. Tai eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa. Tästä alkoi se aito toipuminen ja esimerkiksi lapsuudesta alkanut dissosiaatio hävisi lopulta kokonaan.