Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Olin parisuhteessa missä toinen oikein helli niitä traumojansa, kuvitteli että kaikkien muiden joilla oli niin tai näin oli ollut helppoa, eikä kukaan muu tiennyt elämästä mitään. Hänen traumansa oli siis vanhempien ero ja myöhemmin toisen vanhemman kuolema. Keskittyi elämään niitä traumojaan vielä vuosikymmeniä myöhemmin eikä nähnyt lapsuudessaan mitään hyvää. Hänellä on sisaruksia joilla ei ollut samanlaista ristiä mukanaan, vaikka varsinkin isosiskonsa oli varmasti vanhimpana lapsena joutunut käymään läpi vielä vaikeampia asioita. Ei siitä suhteesta tullut mitään, onneksi huomasin tämän ennen lasten hankintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

 

Olisiko tuo traumataus

"Traumalapsi luultavasti näkee sen todella rauhallisena ja tasapainoisena ja vaivattomana suhteena, jossa on sitä normaalin parisuhteen työtä, koska hänelle suhteessa tehtävä työ tarkoittaa sitä, että käsitellään sitä, että toinen on väkivaltainen, kontrolloiva, katoilee, käyttää päihteitä jne. Eli sellaista työtä, jota terve ja tasapainoinen ihminen ei suostu tekemään hetkeäkään. "

Muuten samaa mieltä, mutta päihteet on vähän kinkkisempi juttu. Kaikki eivät käytä niitä niin että olisi ongelmaksi asti parisuhteessa, edes silloin kun käyttö on runsaahkoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ettei vie akuuteimmilta paikkaa", on joko välttelyä tai sitten trauman aiheuttamaa ajatusvääristymää. Häntä ei oteta hoitoon, vaikka hakeutuisi, jos sille ei nähdä tarvetta. Aina on kipeämpiä ja aina on terveempiä.

Jättääkö joku murtuneen ranteen hoidattamatta, kun toinen on hengityskoneessa?

Näin minäkin olen ajatellut. Tosiaan aina mitätöi kokemaansa ja muistuttaa kuinka hän on onnekas verrattuna esim. konfliktialueilla eläviin lapsiin. Jos puhe menee hänen lapsuuden kokemuksiinsa, vetää aina esiin jonkun lukemansa ihan järkyttävän tarinan jostain Afrikan maiden sisällisotien lapsisotilaista ja siitä mitä heille on tehty ja sillä sitten perustelee sitä, kuinka vähäpätöisiä hänen kokemuksensa ovat. Olen kyllä sanonut, että tuollainen vertailu on ih

Hänellä ei tunnu olevan juurikaan muistoja äidistään. Äiti oli kai joku, joka oli vain fyysisesti läsnä. Kumppanini ei syytä äitiään tai edes isäänsä mistään. Hän kuittaa kaiken sillä, että kummatkin olivat sairaita ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt lisääntyä. Hän rationaalista heidät lähes syyntakeettomiksi ja sen avulla antaa heille vastuunvapauden kaikesta tekemästään. Kaikesta tulee sellainen fiilis, että ainoa jolla hän kokee olleen perheestä vastuuta oli hän itse. 

Pari kertaa hän on todennut jotain tyyliin, että hänen olisi pitänyt osata toimia fiksummin tai tajuta paremmin. Kun sitten muistutan, että hei haloo, hän oli silloin alle 10-vuotias lapsi, tämä ei ikään kuin tavoita häntä. Hän hämmentyy ja on kuin se minkä ikäinen hän oli tuolloin, olisi täysin epärelevanttia ja sitten hän vaihtaa puheenaihetta.

Ap

Itselläni on taustalla aikalailla järkyttävä lapsuus, jossa väkivallan lisäksi oli laitettu ihan liian isoa vastuuta liian aikaisin.

Omalla kohdalla on ollut aikalailla tärkeä osa prosessia todeta tuo, että vanhempani olivat ihmisiä, joiden olisi pitänyt osata hakea apua ongelmiinsa. Se ei ainakaan omalla kohdallani ole vähättelyä. Olen ollut vihainen vanhemmilleni, surullinen, kateellinen hyvän lapsuuden kokeneille jne. Ja nyt olen tässä, että näin nyt asiat on.

Vanhempiini tosin en pidä yhteyttä, niin on ollut tilaa käsitellä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ettei vie akuuteimmilta paikkaa", on joko välttelyä tai sitten trauman aiheuttamaa ajatusvääristymää. Häntä ei oteta hoitoon, vaikka hakeutuisi, jos sille ei nähdä tarvetta. Aina on kipeämpiä ja aina on terveempiä.

Jättääkö joku murtuneen ranteen hoidattamatta, kun toinen on hengityskoneessa?

Näin minäkin olen ajatellut. Tosiaan aina mitätöi kokemaansa ja muistuttaa kuinka hän on onnekas verrattuna esim. konfliktialueilla eläviin lapsiin. Jos puhe menee hänen lapsuuden kokemuksiinsa, vetää aina esiin jonkun lukemansa ihan järkyttävän tarinan jostain Afrikan maiden sisällisotien lapsisotilaista ja siitä mitä heille on tehty ja sillä sitten perustelee sitä, kuinka vähäpätöisiä hänen kokemuksensa ovat. Olen kyllä sanonut, että tuollainen vertailu on ih

Ap, onko miehellä joskus ollut vihainen vaihe, vai onko muka siirtynyt suoraan järkeilyyn ja hyväksyntään? Jos ei ole kokenut vihaa, niin se vaihe on pullotettuna jonnekin ja kaiken järjen mukaan odottaa esilletuloaan eli räjähdystä odotellessa.

Minulla on vähän sama, tosin mieheni ei ole täysin ollut kaltoinkohdeltu. Hänen vihansa on kääntynyt sisäänpäin (kuten usein käy) ja on masentunut ja aleksityymikko eli ei tunnista tunteita. Terapiat ja minun loputtomat keittiöpsykologisoinnit ei ole auttaneet, näillä mennään hamaan tappiin saakka. Hassu combo, kun minä olen todella onnellinen ihminen. No, jollain tavalla iloitsee siitä että minulla menee ihanasti, vaikka outoahan tämä on... 

Vierailija kirjoitti:

Todella kontrollifriikkiyttä jo suhteen alussa edellyttää ilmoittautumisia. Huoli. Sitähän ap:lla on, huolta ja pelkoa. Kundi tuntuu voivan tasaisemmin ja omillaan. Ap kyllä prameilee, että hänellä olisi tieto ja kokemus & ymmärrys, mikä normaalia ja hänelle sopivaa. Voi jösses!

Kundilla todellakin suhteellisuudentajua toisin kuin ap:lla. Rationaalinen ja huolestunut kimpassa. Mutta vikaa vain kundissa, joka muokattava ap:n standardeille. Tulisiko myös ohjeistus siitä, mistä terapiassa pitäisi puhua? Siellä nimittäin voi odottaa yllätys.

Jaa että huoli ja pelko rakkaansa puolesta onkin jotenkin huono asia? Näppärästipä käänsit päälaelleen, tyypillistä ihmiselle joka ei ole käsitellyt mm. omaa tarvitsevuuttaan.

Se että toinen tuntuu olevan vahvasti omillaan ei suinkaan aina ole merkki tasapainoisuudesta. Omakin traumataustainen mieheni on ihan superitsenäinen, hänhän ei tarvitse ketään koskaan mihinkään. Tämä ei ole tervettä vaan sairautta, koska terve ihminen on sellainen joka pystyy myöntämään tarvitsevansa lähimmäisiä eri asioihin ilman oman minän katoamista.

Kyse ei myöskään ole siitä, kenessä on enemmän vikaa. Meissä kaikissa on, eikä terapia tekisi pahaa kenellekään. Sen verran defensiivinen kommentti että ilmeisesti nämä asiat kolahtaa jotenkin edelliselle kirjoittajalle.

"Minulla on vähän sama, tosin mieheni ei ole täysin ollut kaltoinkohdeltu. Hänen vihansa on kääntynyt sisäänpäin (kuten usein käy) ja on masentunut ja aleksityymikko eli ei tunnista tunteita. Terapiat ja minun loputtomat keittiöpsykologisoinnit ei ole auttaneet, näillä mennään hamaan tappiin saakka. Hassu combo, kun minä olen todella onnellinen ihminen. No, jollain tavalla iloitsee siitä että minulla menee ihanasti, vaikka outoahan tämä on... "

Heh... olen tuo joka kertoi omassa trauman käsittelyssä olleen tärkeä vaihe todeta, että vanhempien olisi pitänyt osata hakea apua.

Mutta niin. Olin pitkään yhdessä (nykyään ex-)puolisoni kanssa, jolla ilmeisesti oli tuollaista pullotettua vihaa. Käytös oli toisinaan niin passiivis-aggressiivista, että mietin teenkö/ymmärränkö nyt  jotain väärin.

Lopuksi sitten alkoi käydä ilmi, että koki epäreiluuden tunteita aina kun minulla onnistui jokin asia, saavutin jotain tai olin ylipäätään jostain onnellinen. Ja jos hänellä ei jokin asia sujunut, oli asia minun syyni, koska joskus ammoin olin sanonut asian x ja y, niin ei ole siksi voinut kotonakaan asioita harjoitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella kontrollifriikkiyttä jo suhteen alussa edellyttää ilmoittautumisia. Huoli. Sitähän ap:lla on, huolta ja pelkoa. Kundi tuntuu voivan tasaisemmin ja omillaan. Ap kyllä prameilee, että hänellä olisi tieto ja kokemus & ymmärrys, mikä normaalia ja hänelle sopivaa. Voi jösses!

Kundilla todellakin suhteellisuudentajua toisin kuin ap:lla. Rationaalinen ja huolestunut kimpassa. Mutta vikaa vain kundissa, joka muokattava ap:n standardeille. Tulisiko myös ohjeistus siitä, mistä terapiassa pitäisi puhua? Siellä nimittäin voi odottaa yllätys.

 

Jaa että huoli ja pelko rakkaansa puolesta onkin jotenkin huono asia? Näppärästipä käänsit päälaelleen, tyypillistä ihmiselle joka ei ole käsitellyt mm. omaa tarvitsevuuttaan.

Se että toinen tuntuu olevan vahvasti omillaan ei suinkaan aina ole merkki tasapainoisuudesta. Omakin traumataustainen mieheni

Ja pyydän anteeksi viimeistä lausetta, oli täysin turha ja henkilöön käyvä.

sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ettei vie akuuteimmilta paikkaa", on joko välttelyä tai sitten trauman aiheuttamaa ajatusvääristymää. Häntä ei oteta hoitoon, vaikka hakeutuisi, jos sille ei nähdä tarvetta. Aina on kipeämpiä ja aina on terveempiä.

Jättääkö joku murtuneen ranteen hoidattamatta, kun toinen on hengityskoneessa?

Näin minäkin olen ajatellut. Tosiaan aina mitätöi kokemaansa ja muistuttaa kuinka hän on onnekas verrattuna esim. konfliktialueilla eläviin lapsiin. Jos puhe menee hänen lapsuuden kokemuksiinsa, vetää aina esiin jonkun lukemansa ihan järkyttävän tarinan jostain Afrikan maiden sisällisotien lapsisotilaista ja siitä mitä heille on tehty ja sillä sitten perustelee sitä, kuinka vähäpätöisiä hänen kokemuksensa ovat.

Itselläni on taustalla aikalailla järkyttävä lapsuus, jossa väkivallan lisäksi oli laitettu ihan liian isoa vastuuta liian aikaisin.

Omalla kohdalla on ollut aikalailla tärkeä osa prosessia todeta tuo, että vanhempani olivat ihmisiä, joiden olisi pitänyt osata hakea apua ongelmiinsa. Se ei ainakaan omalla kohdallani ole vähättelyä. Olen ollut vihainen vanhemmilleni, surullinen, kateellinen hyvän lapsuuden kokeneille jne. Ja nyt olen tässä, että näin nyt asiat on.

Vanhempiini tosin en pidä yhteyttä, niin on ollut tilaa käsitellä asioita.

Olen ihan ehdottomasti samaa mieltä sinun ja aiemman saman huomion esittaneen kanssa. Ja aivan oikeassahan kumppanini on, hänen vanhempansa olivat pahasti sairaita ihmisiä.

Minua huolestuttaa lähinnä tuossa ymmärtämisessä se, että kumppanini tuntuu mitätäöivän tuon asian varjolla omat tunteensa. Aivan kuin hän ei pitäisi omia tunteitaan oikeutettuina sen takia, että vanhemmat olivat sairaita. Enkä nyt tosiaan kaipaa sitä, että kumppanini alkaisi takautuvasti katkeroitumaan ja vihaamaan vanhempiaan, vaan enemmänkin sitä, että hän olisi armollisempi itselleen. Ymmärtäisi, että vaikka vanhemmat olivat sairaita, se ei silti tarkoita, että hänen olisi kuulunut kantaa vastuu perheestä ja hänen on ihan ok tuntea negatiivisia tunteita siitä, että joutui tuohon epäreiluun asemaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ettei vie akuuteimmilta paikkaa", on joko välttelyä tai sitten trauman aiheuttamaa ajatusvääristymää. Häntä ei oteta hoitoon, vaikka hakeutuisi, jos sille ei nähdä tarvetta. Aina on kipeämpiä ja aina on terveempiä.

Jättääkö joku murtuneen ranteen hoidattamatta, kun toinen on hengityskoneessa?

Näin minäkin olen ajatellut. Tosiaan aina mitätöi kokemaansa ja muistuttaa kuinka hän on onnekas verrattuna esim. konfliktialueilla eläviin lapsiin. Jos puhe menee hänen lapsuuden kokemuksiinsa, vetää aina esiin jonkun lukemansa ihan järkyttävän tarinan jostain Afrikan maiden sisällisotien lapsisotilaista ja siitä mitä heille on tehty ja sillä sitten perustelee sitä, kuinka vähäpätöisiä hänen kokemuksensa ovat.

Ap, onko miehellä joskus ollut vihainen vaihe, vai onko muka siirtynyt suoraan järkeilyyn ja hyväksyntään? Jos ei ole kokenut vihaa, niin se vaihe on pullotettuna jonnekin ja kaiken järjen mukaan odottaa esilletuloaan eli räjähdystä odotellessa.

Minulla on vähän sama, tosin mieheni ei ole täysin ollut kaltoinkohdeltu. Hänen vihansa on kääntynyt sisäänpäin (kuten usein käy) ja on masentunut ja aleksityymikko eli ei tunnista tunteita. Terapiat ja minun loputtomat keittiöpsykologisoinnit ei ole auttaneet, näillä mennään hamaan tappiin saakka. Hassu combo, kun minä olen todella onnellinen ihminen. No, jollain tavalla iloitsee siitä että minulla menee ihanasti, vaikka outoahan tämä on... 

En tiedä onko kumppanillani ollut koskaan vihaista vaihetta. Jos arvata pitäisi, sanoisin hänen siirtyneen suoraa tuohon järkeilyyn. 

Ylipäätään joskus tuntuu, että viha on tunne mikä ei asu kumppanissani millään tavalla. Hän on ymmärtäjä ja järkeistäjä. Kaverinsakin ovat sanoneet hänen olevan ihminen jota ei saa koskaan suuttumaan. Sitä en sitten tiedä onko tuo hänen perusluonteensa vai onko hänellä vain niin iso kattila, että toistaiseksi ei ole vielä kiehunut yli.

Ap 

Kiitoksia muuten taas kerran kaikille, jotka ovat jaksaneet näitä asioita kanssani pallotella.

Huomaan, että tämä keskustelu on auttanut minua paljon jäsentelemään omia ajatuksiani. Nämä reality checkit ovat hyviä muistutuksia siitä mihin tilanne voi ajautua, mikäli en pidä rajoistani kiinni tai saan yhtäkkiä jonkun pelastajakompleksin.

Kumppanini tuli eilen illalla luokseni ja taas oli selkeästi vaikeampi ilta. Nyt aamulla mietin, että tämä onnistuu koska olen itse tällä hetkellä hyvässä vaiheessa itseni kanssa. Elämäni on tasapainossa, olen terve ja työelämä on vihdoin sillä paikalla elämässäni kuin sen kuuluukin olla. Jossain vaiheessa kuitenkin elämä tuo jotain turbulenssia eteen ja mitä silloin tapahtuu kun olen itse väsynyt ja heikoilla?

Ap

Keittiöpsykologit täällä kauheesti yleistää.

Jokainen on yksilö ja samoin jokainen trauma on yksilöllinen. Todettukin trauma voi olla minimalistisesti elämässä ja päinvastoin täysin traumaton ihminen voi olla ongelmavyyhti.

Ei parisuhdetta rakenneta ja eletä ja kestetä sen mukaan, onko jollain trauma - vaan sen mukaan mitä muodostuu kahdesta eri ihmisestä nykyisin.

Monella on traumoja, joten ei voi yleistää koko ihmisjoukkoa. Esim. s*eksuaalinen v*kivalta ja ahdist*elu on on jotain sellaista jonka moni nainen on kokenut.

Itsellä on isoja kokemuksia taustalla. Eron ihmisissä tekee sen miten niihin suhtautuu. Menneisyydestä huolimatta moni keskittyy nykypäivään ja eteenpäin menoon eikä anna sen hallita itseään. 

Eri asia ovat nämä uhrimentaliteetilla elävät huomionhakuiset. Jotka tuntuvat suorastaan tykkäävän siitä uhrin asemasta ja ennenkaikkea huomiosta jota vanhojen vatvominen tuo heille. Pitää ensin tutustua toiseen, niin näkee kuinka hän toimii. Parisuhteita olisi aika vähän, jos jokin trauma estäisi niissä olemisen.

Vierailija kirjoitti:

Keittiöpsykologit täällä kauheesti yleistää.

Jokainen on yksilö ja samoin jokainen trauma on yksilöllinen. Todettukin trauma voi olla minimalistisesti elämässä ja päinvastoin täysin traumaton ihminen voi olla ongelmavyyhti.

Ei parisuhdetta rakenneta ja eletä ja kestetä sen mukaan, onko jollain trauma - vaan sen mukaan mitä muodostuu kahdesta eri ihmisestä nykyisin.

Yleistyksen kuuluvat yleisellä tasolla käytävään keskusteluun. Osa kertoo omista henkilökohtaisista kokemuksistaan ja osa keskustelee sillä yleisellä tasolla.

Tietenkin jokainen on yksilö, mutta ei yksilölliset kokemukset poista esim. vertaistuen voimaa. Vertaistuki perustuu siihen, että yksilöllisissä kokemuksissa on kuitenkin myös niitä yleistettäviä asioita, joiden jakaminen ja kuuleminen antaa voimaa. En ole ole yksin tämän asian kanssa. Itse tulen alkoholistiperheestä ja minulle on ollut valtava helpotus jutella muiden alkkisten aikuisten lasten kanssa. Jokaisen meidän lapsuus on ollut omanlaisensa, mutta silti meillä kaikilla on paljon yhdistäviä kokemuksia.

Eikä mielestäni tämän koko aloituksen ideana ole ollut rakentaa parisuhdetta trauman ympärille, vaan siitä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

No oma kokemus on, että traumataustaiset on huonompia sitoutumaan suhteisiin. Terveistä ydinperheistä tulevilla on nopeampi tahti perheen perustamisen suhteen. 

Olen traumataustainen ja ollut samassa parisuhteessa jo yli 30 v.

Molemmin puolin pitää antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Jossain määrin vaikuttaa siltä että sinun on vaikea hyväksyä sitä että taustanne on erilaiset. Eikä se lupaa hyvää parisuhteelle.

No ei ole kyllä tullut ainakaan itselleni vähääkään tällaista vaikutelmaa. Musta tämmöisessä keskustelussa on ihan normaalia tuoda esille se, että itse on onnellisesta ydinperheestä kun toinen taas moniongelmaisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella kontrollifriikkiyttä jo suhteen alussa edellyttää ilmoittautumisia. Huoli. Sitähän ap:lla on, huolta ja pelkoa. Kundi tuntuu voivan tasaisemmin ja omillaan. Ap kyllä prameilee, että hänellä olisi tieto ja kokemus & ymmärrys, mikä normaalia ja hänelle sopivaa. Voi jösses!

Kundilla todellakin suhteellisuudentajua toisin kuin ap:lla. Rationaalinen ja huolestunut kimpassa. Mutta vikaa vain kundissa, joka muokattava ap:n standardeille. Tulisiko myös ohjeistus siitä, mistä terapiassa pitäisi puhua? Siellä nimittäin voi odottaa yllätys.

 

Jaa että huoli ja pelko rakkaansa puolesta onkin jotenkin huono asia? Näppärästipä käänsit päälaelleen, tyypillistä ihmiselle joka ei ole käsitellyt mm. omaa tarvitsevuuttaan.

Se että toinen tuntuu olevan vahvasti omillaan ei suinkaan aina ole merkki

Ja pyydän anteeksi viimeistä lausetta, oli täysin turha ja henkilöön käyvä.

sama

No, oikeassahan sinä olit, mutta kiva silti nähdä jonkun edistävän asiallista nettikeskustelua. 

En haluaisi olla suhteessa niin lapsellisen ihmisen kanssa joka aikuisenakin kitisee lapsuudestaan ja vanhemmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo "ettei vie akuuteimmilta paikkaa", on joko välttelyä tai sitten trauman aiheuttamaa ajatusvääristymää. Häntä ei oteta hoitoon, vaikka hakeutuisi, jos sille ei nähdä tarvetta. Aina on kipeämpiä ja aina on terveempiä.

Jättääkö joku murtuneen ranteen hoidattamatta, kun toinen on hengityskoneessa?

Näin minäkin olen ajatellut. Tosiaan aina mitätöi kokemaansa ja muistuttaa kuinka hän on onnekas verrattuna esim. konfliktialueilla eläviin lapsiin. Jos puhe menee hänen lapsuuden kokemuksiinsa, vetää aina esiin jonkun lukemansa ihan järkyttävän tarinan jostain Afrikan maiden sisällisotien lapsisotilaista ja siitä mitä heille on tehty ja sillä sitten perustelee sitä,

Mielenkiintoinen keskustelu. Olen uusi kommentoija, mutta mieleeni tuli pari ajatusta omista kokemuksista. Lapset ovat äärimmäisen lojaaleja vanhemmilleen, vaikka vanhemmat tekisivät mitä. On huomattavasti helpompaa järkeillä ja ajatella asioiden olevan omaa syytä tai, että vanhemmat eivät pahuuttaan asioita ole tehneet. Itselleni oli tosi kipeä kohta myöntää vanhempien laiminlyönti. Toki asioiden käsittelyn jälkeen ymmärrän myös sen, ettei heilläkään tainnut olla omista kokemuksista johtuen työkaluja vanhemmuuteen. Itsestäni kasvoi vastuunkantaja, kun ei sitä vastuuta muutkaan kantaneet. Kun omia tunteita ei saanut tuntea, niitä oppi laiminlyömään. Kun itseä kohdeltiin kaltoin, oppi siihen, ettei minulla ole arvoa. 

Itselläni on traumatausta, pitkän terapian jälkeen olen ns. sinut asioiden kanssa. Olin hyvin nuori ja arvet tuoreet, kun aloitin nykyisen parisuhteen. En varmasti ole ollut helpoin kumppani, koska en luottanut itseeni enkä muihin, olin läheisriippuvainen ja pelkäsin menetystä. Lisäksi vakavat mt-ongelmat. Halusin tasapainoa ja turvaa, mutta koska olin elänyt kaaoksessa, oli kaaos minulle tuttu olotila ja tahtomattani hain konflikteja. 

Ajattelen sinänsä, että meillä kaikilla on kipukohtamme, jotka heijastuvat ihmissuhteisiin tavalla tai toisella, vaikka varsinaisia traumoja ei taustalla olisikaan. Jokaisen tulee kuitenkin myös rajata, jos parisuhde alkaa tuntumaan liian raskaalta. Hoivasuhteeseen ei pidä ryhtyä. Itse pidin tärkeänä sitä, että minulla on ammattilaiset joiden kanssa työstän asioita. Toki parisuhteessa pitää myös osata olla avoin. Nykypäivänä koen olevani tasapainoinen ja helppo kumppani. Arvostan rauhaa ja tasapainoa ja sellaista meillä onkin. Miehellä myös omat kokemuksensa, mutta ei ole sinänsä traumataustaa vaan ns. normaali lapsuus. Pitkä tie tämä on ollut. 

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla suhteessa niin lapsellisen ihmisen kanssa joka aikuisenakin kitisee lapsuudestaan ja vanhemmistaan.

Mikä siitä tekee lapsellisen? Itse ainakin olen kokenut, että "kitinä" on ollut välttämätön osa toipumisprosessia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo irtiottokatoaminen voi olla se hetki, kun poikaystävä olisi joutunut nostamaan konfliktin kanssasi, ellei katoaisi. Ihminen pakenee, kun paine kattilassa käy liian suureksi jatkuvan myötäilyn jälkeen. Miehet ovat naisia pahempia myötäiljöitä keskimäärin. 

Että kun aiemmin kysyttiin riidoista tai konflikteista niin tuossa nyt taisi olla vastaus, miten poikaystävä toimii riitatilanteessa. 

Jos olette olleet joka pv yhteydessä, on asiatonta jättää joku pv väliin ilmoittamatta siitä mitenkään. Jos taas yhteys on satunnaisempi, parin päivän hiljaiselo ei ole niin hälyyttävää. 

Oman ajan tarve ei ole koskaan liittynyt mihinkään ristiriitatilanteeseen vaan, kuten aiemmin kirjoitin, sellaisten hetkien jälkeen kun meillä on ollut erityisen mukavaa yhdessä. Kun olemme tehneet molemmille mieluisia asioita, on ollut erityisen paljon läheisyyttä

"Uusi" keskustelija kommentoi tähän, että tähän voisi liittyä ajatus menettämisen pelosta. Että on ikään kuin turha kiintyä kenenkään, kun se kuitenkin viedään pois. Voi kuulostaa hassulta, mutta jotkut traumataustaiset (kuten minä) ikään kuin valmistaudumme myös siihen, jos kaikki meneekin pieleen. Sillä suojaa itseä tai ainakin niin voi uskotella.