Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa
15.07.2024 |
Voi olla vähän hakuammuntaa, mutta kokeillaan olisiko täällä linjoilla ihmisiä joilla on kokemusta tai muuta tietoa traumataustaisen henkilön kanssa seurustelusta.
Uuden kumppanin kanssa yhteistä taivalta takana vuosi ja tässä alkaa koko ajan selviämään enemmän asioita hänen menneisyydestään. Toki olen tiennyt jo valmiiksi, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet miinusmerkkisiä, mutta mittakaava on alkanut hahmottua nyt paremmin.
Itse tulen lähes siirappisen hyvästä ydinperheestä, joten uuden äärellä ollaan ja siksi kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia.
Kommentit (493)
Vierailija kirjoitti:
Miten lie ap kasvatettu, kun isäkin vertaa koiraan uutta kundia. Tuliko ap:sta hyvä ja uskollinen koira isän mukaan, kun sotkeentui jo ensirakkaudessaan kertomaansa sarjapettäjään. Behaviorismi on neuvostoliitolainen metodi, joka voi toimia koirien kanssa, ja liekö sovellettu NL:n agentteihin. Putin kuolaa kuin hirviötappajakoira.
No nyt on sakeet setit tulilla :D
Eiköhän toi vertauskuva kaltoinkohdeltuun koiraan ole ihan yleinen tämmöisissä asiayhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumoja ja taustoja voi olla niin monenlaisia. Entinen puolisoni koki olevansa traumaattisen lapsuuden elänyt koska hänen äitinsä kuoli hänen ollessa 12v. Tämä näkyi parisuhteessa ja muutenkin siten, että hyvin helposti hänellä lähti jutut aina siihen suuntaan että ai sulla on vielä molemmat vanhemmat, niinpä tietysti kun olet tuollainen onnekas ja onnellisen lapsuuden elänyt joka ei ole koskaan joutunut kokemaan vaikeuksia.
Hän oli tällainen sekä kavereilleen että minulle. Esimerkiksi kun ystäväpariskuntamme kärsi lapsettomuudesta alkoi hän kertoa miten hänen äitinsä kuoli. Sama homma kun toisen ystävämme isä kuoli äkillisesti, hän vertaili sitä äitinsä kuolemaan ja sanoi ihan ääneenkin, että eihän vanhemman menettäminen melkein kolmekymppisenä enää ole mitään, hän menetti äitinsä 12-vuotiaana. Tuntui, että se oli hänen elämänsä kiintopiste minkä kautta hän eli ja k
Äidin menettäminen lapsena on tragedia jota ulkopuoliset ei osaa edes kuvitella, en käsitä miten voit olla noin ilkeä puolisoa kohtaan. Sinulta puuttuu kaikki se elämänkokemus mitä puolisollasi on.
Ystäväni äiti kuoli, kun hän oli lapsi. Hän ei ratsasta äitikortilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten lie ap kasvatettu, kun isäkin vertaa koiraan uutta kundia. Tuliko ap:sta hyvä ja uskollinen koira isän mukaan, kun sotkeentui jo ensirakkaudessaan kertomaansa sarjapettäjään. Behaviorismi on neuvostoliitolainen metodi, joka voi toimia koirien kanssa, ja liekö sovellettu NL:n agentteihin. Putin kuolaa kuin hirviötappajakoira.
No nyt on sakeet setit tulilla :D
Eiköhän toi vertauskuva kaltoinkohdeltuun koiraan ole ihan yleinen tämmöisissä asiayhteyksissä.
Enpä ole koskaan kuullut, vaikka olen traumatisoitunut ja tunnen muitakin. Sellaisen rinnastuksen olen joskus sanonut, että traumakoirilla on helppoa, jos saavat osaavan ja sitoutuneen kodin, joka hoitaa hommansa eikä vain "rakasta ehjäksi", mutta ihmisellä paljon surkeampi tilanne, koska tuo ei riitä. Toki rakastava ja tukea, tilaa ja turvaa antava ymmärtäväinen koti helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse traumaattisesta taustasta ponnistavat:
Kuinka te arvioisitte tilanteen, jossa seuranhakupalvelussa tavattu henkilö kertoo vielä vieraalle ihmiselle ensimmäisenä itsestään lapsuuden traumaattiset tapahtumat (vanhemman kuolema jne) ja kertoo, että on sen vuoksi herkkä ihminen?
Varoitus, että karkea tai hyväksikäyttävä ihminen jatkaisi matkaa hänen kohdallaan. Vai pohjatöitä tulevalle henkiselle manipulaatiolle?
Ei välttämättä kumpaakaan vaan traumatisoitumisen takia rajattomaksi jäänyt ihminen, jolla ei ole käsitystä siitä, millaiset asiat on parempi ottaa puheeksi vasta hieman myöhemmin. Ennemmin veikkaan tuossa käyvän niin päin, että asiasta avautuminen houkuttelee sekä karkeita hyväksikäyttäjiä että manipuloivia tapauksia hänen kimppuunsa. Tasapainoiset ja traumansa käsitelleet jättävät tod
Joo, ja moni lapsuuden traumaa yhä akuuttina kantava menee jokaiseen tilanteeseen se trauma edellä, koska se on ihan oikeasti se identiteetin määrittelevä asia. Eli päättelisin tuosta, että henkilö kuljettaa traumaansa mukana kuin jotain uniriepua jonka alle voi piilottaa kaikki mikä ei hetkessä tunnu hyvälle. Tai että on rakentanut traumasta itselleen identiteetin eli ei niin, että 'Olen Pekka, olen yhden pojan isä ja insinööri' vaan että 'Olen Pekka, olen lapsena äitini menettänyt ja siksi nyt maailman omistautunein iskä'.
Traumavanhemmat joko yli- tai alihoitavat monesti, vaikkei traumasta olisikaan rakennettu mitään identiteettiä. Halutaan hoivata lasta ja vastata sen tarpeisiin ja samalla hoitaa omaa sisäistä lastaan. Osalta taas puuttuu kyky hyvään vanhemmuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä vedän puoleeni traumataustaisia naisia ja voin sanoa, ettei siitä pidemmän päälle tule mitään. Alussa on ihanaa, mutta jossain kohti se traumatausta alkaa puskea esiin ja lyö kapulaa rattaisiin. Turha kuvitella että ihminen voisi jotenkin korjata toisen, ei se onnistu eikä sen niin kuulu mennäkään. Itse on tehtävä se työ itsensä kanssa, jotta on valmis parisuhteeseen joskus.
Millaista on traumataustaisen naisen käytös ja missä se tulee esille? (Yritän hahmottaa omaa käytöstäni, kuinka normaalia tai epänormaalia se on.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä vedän puoleeni traumataustaisia naisia ja voin sanoa, ettei siitä pidemmän päälle tule mitään. Alussa on ihanaa, mutta jossain kohti se traumatausta alkaa puskea esiin ja lyö kapulaa rattaisiin. Turha kuvitella että ihminen voisi jotenkin korjata toisen, ei se onnistu eikä sen niin kuulu mennäkään. Itse on tehtävä se työ itsensä kanssa, jotta on valmis parisuhteeseen joskus.
Millaista on traumataustaisen naisen käytös ja missä se tulee esille? (Yritän hahmottaa omaa käytöstäni, kuinka normaalia tai epänormaalia se on.)
No älä nyt ainakaan miltään palstamieheltä ala tätä kyselemään, täällä kirjoittavat miehet ovat pääsääntöisesti täysiä sekopäitä. Erilaita traumakäytöstä on juuri niin paljon kuin traumatisoituneitakin ihmisiä.
Yleisesti on niin, että varatut pettäjät jäädessään vaimolle kiinni, syyttävät sitä sivunaista epävakaaksi. Näin saadaan oma pikku sosiopaatti takaisin kodin turvaan, kun vika on muualla. Vakaasti. Traumaperhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena kaltoinkohdellun tulee pysyä yksin koko elämänsä ja jäätävä vaille korjaavaa kiintymyssuhdetta. Piloilla ovat.
Ai niin. "Terveillä" ei ole koskaan haitallisia luonteenpiirteitä, tapoja tai käyttäytymistä. Näin on näreet.
Kontrollointia ja itselleen ankarana oloa voi myös hoitaa esim ACAssa. Siellä voi myös jakaa kaikki omat traumat.
Jos vaikea dissosiaatio, niin se pitää toki hoitaa psykiatrian puolella.
Parisuhde valitettavasti nostaa pintaan ne menneisyyden kauhut. Etenkin turvallinen sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dissosiaatioon on olemassa lääkitystä.
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse traumaattisesta taustasta ponnistavat:
Kuinka te arvioisitte tilanteen, jossa seuranhakupalvelussa tavattu henkilö kertoo vielä vieraalle ihmiselle ensimmäisenä itsestään lapsuuden traumaattiset tapahtumat (vanhemman kuolema jne) ja kertoo, että on sen vuoksi herkkä ihminen?
Varoitus, että karkea tai hyväksikäyttävä ihminen jatkaisi matkaa hänen kohdallaan. Vai pohjatöitä tulevalle henkiselle manipulaatiolle?
Red flag. Rajattomuutta.
T. Toinen samasta taustasta
Riippuu ihan tilanteesta. Itse olen ns. traumataustainen, koska olen tullut omien vanhempieni taholta hylätyksi ja kaltoinkohdelluksi. Silti ei ole suurempia ongelmia ollut pitkässä parisuhteessani, vaikka olen joutunut itse työstämään läheisriippuvaisuuttani jonkin verran. Mieheni on tässä ollut suurena tukena ja tämä on helpottanut todella paljon. Vaikka pelko hylätyksi tulemisesta on ollut joskus melko iso, niin en ole kuitenkaan koskaan pyrkinyt kontrolloimaan miestäni tai vahtimaan häntä mustasukkaisesti.
Uskoisin, että omalta osaltani suojaavia tekijöitä ovat olleet mukautuvaisuus, suhteellisen optimistinen suhtautuminen elämään kaiken jälkeenkin (uskoisin tämän olevan ainakin jossain määrin sisäsyntyinen asia), analysointikyky eli tiedän mikä outouteni johtuu mistäkin, halu hakea tarvittaessa apua terapiasta sekä se, ettei minulla ole minkäänlaista taipumusta kateellisuuteen tai katkeruuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Juu, he ovat sitä parempaa väkeä, hyviä ihmisiä.
Sellainen tuli mieleen, että mitä mieltä olette siitä kuinka paljon kumppani voi "patistaa" ammattiavun piiriin?
Kumppani tosiaan myöntää, että avusta voisi olla hyötyä, kun näistä asioista on keskusteltu sen myötä kun on paremmin avannut menneisyyttään. Samalla hän kuitenkin vähättelee kaikkea kokemaansa ja on sitä mieltä, että nyt jo monet paljon enemmän apua tarvitsevat eivät saa resurssipulan takia tarvitsemaansa apua. Nyt tämän keskustelun myötä olen alkanut pohtimaan, että kuinka paljon tuossa on pelkoa kohdata menneet ja toisaalta tarvetta ripustua nyt käytössä oleviin selviytymistapoihin?
Tuntuu tosi pahalta ajatukselta vain odotella, että toinen romahtaa niin pohjalle, että jotain on pakko tehdä. Toisaalta tuntuu myös vaikealta alkaa ehdottelemaan mihinkään hoitoon hakeutumisesta. Tulee sellainen fiilis, että asetan itseni jotenkin yläpuolelle jos toimin noin.
Ap
Patistaa: ei yhtään
Vinkata: kerran tai pari
Se on kuin laihduttaminen tai tupakanpolton lopettaminen, motivaation täytyy löytyä itsestä. Se homma on niin kuluttavaa, vaikeaa, aikaavievää ja pelottavaa sekä vaatii uuden opettelua, ettei siitä tule mitään ilman vahvaa omaa motivaatiota.
Olen joutunut jättämään kaksi eri ihmistä, kun eivät aio käsitellä traumojaan. Itse olen käsitellyt omiani, tuleeko se täysin valmiiksi koskaan, en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Juu, he ovat sitä parempaa väkeä, hyviä ihmisiä.
Traumatisoituneena tykkäsin tästä koska sarkasmi. Sillä pärjää pitkälle että osaa nauraa sille, miten ihana aidosti jotkut maailman näkee. Eihän ihmiset normaalisti sano näitä juttuja ääneen, koska ei ole salonkikelpoista, mutta totuus on että monet oikeasti kantaa tosi julmia sisäisiä asenteita traumatisoituneita kohtaan. Kivempi olisi jos sanoisivat ääneen, niin tietäisi ketä vältellä. Jotkut nimittäin valitsevat tällaisilla ajatuksilla sen pahoinpitelijän puolen ja paljastavat siis olevansa ihan samanlaisia oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Sellainen tuli mieleen, että mitä mieltä olette siitä kuinka paljon kumppani voi "patistaa" ammattiavun piiriin?
Kumppani tosiaan myöntää, että avusta voisi olla hyötyä, kun näistä asioista on keskusteltu sen myötä kun on paremmin avannut menneisyyttään. Samalla hän kuitenkin vähättelee kaikkea kokemaansa ja on sitä mieltä, että nyt jo monet paljon enemmän apua tarvitsevat eivät saa resurssipulan takia tarvitsemaansa apua. Nyt tämän keskustelun myötä olen alkanut pohtimaan, että kuinka paljon tuossa on pelkoa kohdata menneet ja toisaalta tarvetta ripustua nyt käytössä oleviin selviytymistapoihin?
Tuntuu tosi pahalta ajatukselta vain odotella, että toinen romahtaa niin pohjalle, että jotain on pakko tehdä. Toisaalta tuntuu myös vaikealta alkaa ehdottelemaan mihinkään hoitoon hakeutumisesta. Tulee sellainen fiilis, että asetan itseni jotenkin yläpuolelle jos toimin noin.
Ap
Sori, mutta sä oot nyt itse häiriintynyt noine ahdistuneine, mutta "hyvää tarkoittavine" ajatuksinesi. Avun hakeminen ja sen tarpeen kokeminen lähtee yksilöstä itsestään. Projisoitko häneen noita pelkojasi ja uskomuksiasi?
Ap, se romahdus saattaa tulla vasta keski-iässä, jos silloinkaan. Riippuu siitä, muten hän jaksaa ja pystyy käyttämään selviytymismekanismejaan. Eikä moni hae apua romahdettuaankaan. Alkoholi on monelle pakopaikka.
Niin se on mahdollista, jos traumatisoitunut haluaa selvittää traumansa ja oikeasti eheytyä. Jos ei halua tehdä sitä niin ei pidä jäädä vuosiksi odottelemaan, että josko se siitä. Ihmisellä pitää olla oma aito halu eheytyä ja tehdä töitä asian kanssa. Hyvä tasapainoinen parisuhde tulee sitä kautta. Toisen puolesta ei voi eikä pidä tehdä sitä työtä. Tukea toki pitää. Mutta pitää osata viheltää peli poikki ajoissa, jos mitään oman elämän haltuun ottoa ei tapahdu. Traumatisoitunut ihminen on omalla tavallaan lapsen tasolla ja vastuuton. Toki siis voi olla sitä, että kantaa muista ihmisistä ihan liikaa vastuuta ja tulee kuvitelma vastuullisesta ihmisestä, mikä on siis osittain totta. Kuitenkin vastuun kanto omista tunteista, omista elämänvalinnoista ja omasta hyvinvoinnista voi olla aivan täysin hakusessa. Ja sitä vastuuta ei itseasiassa halua alkuun ollenkaan ottaa, koska se merkitsee jotakin pelottavaa: muutosta, menneisyydestä irti päästämistä ja aitoa kasvua aikuiseksi ihmiseksi pois uhripositiosta. Se on todella pelottavaa, koska katoaa se turva, eli trauma, mihin on aina voinut palata ja mitä on aina voinut syyttää. Sitten kun nämä asiat on selvittänyt ihminen voi olla vakaassa ja aikuisessa parisuhteessa tasavertaisena kumppanina. Jos kumppanisi ap ei halua ryhtyä tähän työhön niin suhteestanne ei tule mitään. Toivottavasti haluaa, mutta älä jää vuosiksi odottelemaan. Tuhlaat vain omaa aikaasi ja resurssejasi.