Lue keskustelun säännöt.
Vanhempieni vanhuus ahdistaa
15.07.2024 |
Vanhempani ovat pian kahdeksankymppisiä ja heillä on jo monenlaisia "vanhuuden vaivoja", kuten vaikeuksia liikkumisessa ja kuulon heikentymistä.
Olen itse jo keski-ikäinen, mutta ajatus vanhempieni menettämisestä ahdistaa minua todella paljon. En pysty hyväksymään sitä, että menetän heidät.
Voinko jotenkin korjata tätä asennettani ja oppia hyväksymään kuoleman? Osaavatko muut aikuiset käsitellä näitä asioita?
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.
Toivottavasti et luennoi tätä samaa puhelimessa vanhalle isällesi, joka toivoisi sinua käymään ja ottamaan kädestä kiinni.
1. Isäni ei ikinä tuollaista pyytäisi
2. Olin parikymppinen kun jouduin hautaamaan äitini
3. Kuolema on varsin tuttu asia minulle
Sejollevastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlaisia ajatuksia. Äiti täyttää tänä vuonna 69 v. ja isä 75 v. Rakastan vanhempiani yli kaiken, enkä tiedä pystynkö jatkamaan elämääni sitten kun aika heistä jättää.
Ei muuta kuin varaat hautapaikan ja hyppäät seuraksi kun aika on. Oikeasti: kannattaisiko hankkia apua?
Yksi ystävä oli sopinut isänsä kanssa että hautajais- ja muistotilaisuusohjeet/toiveet löytyy suljetusta kirjekuoresta pankkipaperien kanssa samassa mapissa. Ei tarvitse käydä vaikeaa keskustelua mutta asiat löytyy tarvittaessa kirjallisena. Tai sinä jätät hänelle omat toiveeesi kirjeenä ja hän sinulle; sillä kukaan ei lähtöjärjestystä tiedä etukäteen. Ehkä vanhus suostuisi tähän?
Ei ole normaalia. Miksi ette hyväksy että 80 vuotias saattaa kuolla koska vaan?
Ei tuhkaa järveen mutta kyllä me kaikki (65?) 70+ ja siitä 100-vuotiaaksi... suunnittelemme vielä elämää vaikka kaikki testamentit ja hautajaiset sun muut voivat olla järjestettyjä... muistelemme nuoruuden rakkauksia ja ystävyyssuhteita... tsekkaamme ketkä vielä elossa ja teemme juttuja heidän kanssaan... Nyt luokkakuvat yms esille ja lähettämään viestejä radion 'Entisten nuorten sävellahja'...
Kirjoitamme myös omaa elämänkertaa... kirjeitä meiltäkään ei enää jää paljoa jälkipolville ja historioitsijoille kertomaan elämästämme... Me osaamme vielä kirjoittaa kaunolla jos haluamme mitä moni teistä nykynuorista ei enää osaakaan... millä sitten kirjoitatatte ja lähettelette ihania rakkaus- ja muita kirjeitä jos alkaa olemaan fiilistä että sitä haluaisi tehdä... itse kirjoittelin äitini nuoruudenystävälle sairaalaan...
Oma äitini kuoli yli 90 v eräänä la-su yönä... nukkui vain pois... vielä edellisenä päivänä oli ihan täysin toimintakykyinen ja tiistaina kun soitin niin hän vastasi puhelimeen: 'En nyt voi puhua olen pankissa'... ehkä aavisti kuolemansa ja meni järjestämään pankkiin asiat että meillä ei olisi vaikeaa... Ei mitään vaivoja mutta syöpä kaikkialla ja meni 2 kk tiedosta kuolemaan... käytti tietokonetta päivittäin... uutiset, Skype, blogien lukua yms...
KUKA TAHANSA VOI KUOLLA KOSKA VAIN! IÄKKÄÄT EIVÄT OLE RAIHNASIA ISOJA VAUVOJA!!! Elämme kuitenkin enemmän päivä kerrallaan ja se pitäisi kaikkien tehdä! Jokaisella päivällä on omat murheensa!!! Kuolemaa ei tarvitse ollenkaan pelätä jos uskoo Jumalaan ja ymmärtää kristinuskon sanoman. Tämä elämä on vain välivaihe ja tämän jälkeen tulee uusi elämä. Perehtykää kristinuskoon jos pelkäätte kuolemaa! Tulemme tänne ilman mitään ja siten lähdemmekin täältä. Vain tyhmä sylkee kristinuskoon jos on mahdollisuus siihen perehtyä. Taivaassa emme ole miehiä ja naisia... ihminen on luotu ihmiseksi ja pysyy aina ihmisenä. Ylösnousemuksessa saamme uuden kuolemattoman ylösnousemusruumiin... ehkä oma virheetön nuoruudenversio jokaisesta meistä =???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku lääkäri just kirjoitti että miten rasittavia on jo itsekin eläkkeellä olevat lapset jotka ei hyväksy vanhempansa kuolemaa, vanhemmat 95v. Vaativat kalliita hoitoja joita ei tietenkään anneta.
Vierailija kirjoitti:
Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia.
No on se esim minulle tragedia kun elämässäni ei ole muita ihmisiä. En saanut omaa perhettä tai parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.
Se että sitten jää ihan yksin, ilman ketään ihmisiä elämään.
Mikäs siinä oman lapsen kuolemassa esim pelottaa? Niitä saa sentään uusia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole heidän kanssaan nyt niin paljon kuin mahdollistaja vielä vähän enemmän ja koeta luopua roolistasi "lapsena". Ole heille rakas ihminen
Ihanasti kirjoitit! Kyllä, täytyy nyt viettää aikaa heidän kanssaan. Ja halata ja kertoa heille, kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat minulle.
Tosi tärkeitä asioita edellämainitut. Itse haluaisin johdattaa iäkkäät vanhempani myös uskon tielle iankaikkisuusmäkökulmaa pohdittaessa. Usko voisi tuoda myös itsellesi rauhaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä yleensä opettaa. Etkö ole jo menettänyt isovanhempasi? Kun ihmiset kuolevat vanhoina, heidän kuntonsa on useimmiten jo niin huono, että kuolema tuntuu luonnolliselta ja väistämättömältä. Vanhan kuolema ei ole tragedia.
Tuo on totta. Kun omalla isälläni oli puolenkymmentä kuolemaan johtavaa diagnoosia, eli hän oli kasikymppinen monisairas ihminen, hänen kuolema tuntui tietenkin todella surulliselta mutta myös hyvin lohdulliselta. Viimeiset hetket olivat onneksi levolliset terveyskeskuksen osastolla saattohoidossa. Olen kiitollinen ja onnellinen että sain olla hänen tukena ja turvana vanhuuden vuodet.
Eniten huolettaa tänne jäävien taloudellinen pärjääminen. Kaikilla ei uraa. Ja voi olla myös sairauksia osalla tai rajoitteita. Ehkä vanhempi oli se joka oli edes pieni toivo, jos muuta ei ole. Jos taloudellisesti pärjää, joku voi selvitä -päivä kerrallaan- yksinkin (olisi kiva jos on läheinen jolle voi soitella) tai ilman vanhempaa. Ehkä joillakin oli hankala vanhempi ja kokee vapautumista kahleesta. Onko muita ihmisiä vielä tueksi (läheiseksi tai kaveriksi) ja minkälaisia. Vai ovatko ihmiset juoneet aivonsa ja vain kylmää tyyppiä löytyy. Ettei voi luottaa kehenkään. Mitä jos tehdään kaikille lämmin ja inhimillinen maailma? Ei jätetä ihmisiä rahatta. Sinkkujen pitää hoitaa kaikki yksin, se voi olla usein raskasta, jos on paljon tarpeita apuvälineille vaikka silmälasit, aurinkolasit, apteekki, arjen tarvikkeet, sitä tätä tota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen menettänyt molemmat vanhempani parin vuoden sisällä. Molemmat 89-vuotiaina. Ajattelen, että on täysin luonnollista, että vanha ihminen kuolee. Sitä vastaan ei ole mitään tarvetta kapinoida.
Olen myös sitä mieltä, että jos näin iäkkäiden vanhempien kuolema on hyvin vaikeaa, siinä on oma itsenäistyminen jäänyt kesken. Sekin on täysin luonnollista, että suhde vanhempiin muuttuu eikä lapsi ole enää henkisestikään riippuvainen vanhemmistaan. Tämä ei tarkoita, että rakastaisi vähemmän, mutta riipuvaisuushan ei olekaan rakkautta.
Se, mikä minut on yllättänyt, on, miten paljon oma kuolema on tullut ajatuksiin. Tämäkin toivottavasti johtaa oman kohtalon hyväksymiseen.
Kun tässä ihmisten ikää päivitellään, niin tuolla rapakon toisella puolella pyrkii presidentiksi 78-vuotias ihminen, jolla on juuri täysi-ikäistynyt poika.
Hän on kahdesta presidenttiehdokkaasta nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen menettänyt molemmat vanhempani parin vuoden sisällä. Molemmat 89-vuotiaina. Ajattelen, että on täysin luonnollista, että vanha ihminen kuolee. Sitä vastaan ei ole mitään tarvetta kapinoida.
Olen myös sitä mieltä, että jos näin iäkkäiden vanhempien kuolema on hyvin vaikeaa, siinä on oma itsenäistyminen jäänyt kesken. Sekin on täysin luonnollista, että suhde vanhempiin muuttuu eikä lapsi ole enää henkisestikään riippuvainen vanhemmistaan. Tämä ei tarkoita, että rakastaisi vähemmän, mutta riipuvaisuushan ei olekaan rakkautta.
Se, mikä minut on yllättänyt, on, miten paljon oma kuolema on tullut ajatuksiin. Tämäkin toivottavasti johtaa oman kohtalon hyväksymiseen.
Mitä jos et olisi yrityksistä huolimatta saanut omaa perhettä ja ystäviä ja vanhemmat olisi olleet ainoat läheisesi, töitäkään ei olisi, olisitko suhtautunut yhtä rennon rempseästi siihen että jäät ihan yksin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.
Se että sitten jää ihan yksin, ilman ketään ihmisiä elämään.
Mikäs siinä oman lapsen kuolemassa esim pelottaa? Niitä saa sentään uusia.
Äitini on jo kuollut (olen tuo, joka hautasi äitinsä parikymppisenä, löydettyään hänet kuolleena sängystä - ja yritettyään häntä vielä elvyttää turhaan). Isäni voi kuolla minä päivänä hyvänsä. Joko omaan typeryyteensä tai sairauksiinsa. Ystäviä munulla ei ole (kaikki "kaverit" tykkäsivät pilkata, pahoinpidellä tai ihan vaan nöyryyttää minua) ja kaverit, niin katso suluissa oleva teksti. Sisaruksiini en koskaan onnistunut luomaan kunnollisia välejä (liian suuri ikäero - heillä oli jo oma elämä siinä vaiheessa kun minua on ollut olemassa). Eli olen jo yksin. Tulen aina olemaan yksin. Tulen myös kuolemaan yksin. Ei siinä minulle mitään uutta ole. Mutta ihmiset ovat ihmisiä, eikä ketään kiinnosta muiden ongelmat.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole normaalia. Miksi ette hyväksy että 80 vuotias saattaa kuolla koska vaan?
Sinä et taida rakastaa vanhempiasi kovinkaan paljon.
Mua ahdistaa ainainen valitus pienimmästäkin asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ainainen valitus pienimmästäkin asiasta.
Onneksi olkoon. Ongelmat nimittäin eivät maailmasta lopu.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlaisia ajatuksia. Äiti täyttää tänä vuonna 69 v. ja isä 75 v. Rakastan vanhempiani yli kaiken, enkä tiedä pystynkö jatkamaan elämääni sitten kun aika heistä jättää.
Mitä?!? Totta kai sinun on pystyttävä jatkamaan elämääsi vanhempiesi kuoleman jälkeen. Vai haluatko mieluummin kuolla ennen heitä? Mieti nyt vähän.
Mulla samanlaisia ajatuksia. Äiti täyttää tänä vuonna 69 v. ja isä 75 v. Rakastan vanhempiani yli kaiken, enkä tiedä pystynkö jatkamaan elämääni sitten kun aika heistä jättää.