Lue keskustelun säännöt.
Vanhempieni vanhuus ahdistaa
15.07.2024 |
Vanhempani ovat pian kahdeksankymppisiä ja heillä on jo monenlaisia "vanhuuden vaivoja", kuten vaikeuksia liikkumisessa ja kuulon heikentymistä.
Olen itse jo keski-ikäinen, mutta ajatus vanhempieni menettämisestä ahdistaa minua todella paljon. En pysty hyväksymään sitä, että menetän heidät.
Voinko jotenkin korjata tätä asennettani ja oppia hyväksymään kuoleman? Osaavatko muut aikuiset käsitellä näitä asioita?
Kommentit (76)
Ei se uusi lapsi ole tietenkään samanlainen kuin se kuollut lapsi, mutta toisin kuin uusia vanhempia, voi uusia lapsia periaatteessa tehdä/hankkia vaikka 20. Moni jolta kuolee lapsi, tekee uuden.
Montako lasta sinä olet tehnyt kuolleiden lastesi tilalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emme voi puhua samana päivänä vanhojen vanhempien ja omien lasten kuolemasta.
Ei me voida vaatia että vanhempamme elävät meitä varten yli satavuotiaiksi, koska muuten meille tulee paha mieli ja ahdistaa. Vanhojen ihmisten on saatava kuolla, ja meidän on pärjättävä ilman heitä.
Tämä on ihan naurettava ketju.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.
Se että sitten jää ihan yksin, ilman ketään ihmisiä elämään.
Mikäs siinä oman lapsen kuolemassa esim pelottaa? Niitä saa sentään uusia.
Haista nyt oma paskasi. Onko sinulta kuollut lapsia? Ei niitä saa lisää.
Sinun kannattaisi hankkia ammattiapua sen sijaan, että haistattelet täällä muille
Ei sitä nyt päin naamaa kellekään sanota, mutta sekin miljardööripariskunta joka menetti kerralla neljä lasta teki parin vuoden päästä kaksoset. Ihan puppua väittää etteikö niitä uusia lapsia tehdä siksi että sitten on lapsia, vaikkei ne niitä samoja olekaan.
Minusta tämän takia liikaa kauhistellaan etenkin pienten lasten kuolemia. Aikuisen lapsen on ehtinyt sentään tuntea pitkään eikä välttämättä olla enää iässä jossa voisi lisääntyä. (En sano tätäkään kellekään päin naamaa.)
Vaatii kai aikaa ja käsittelyä. Mikään muuttunut tilanne ei ole helppo ja tässä maailmantilanteessa. Ellei ole joku taikakeino siihen. Pahin ongelma voi olla siihen päälle joillakin taloushuolet, terveyshuolet, yksin pärjääminen ja mitä lie. Muuten sitä jotkut kai pärjäisi. Ehkä on ihmisiä ja ryhmiä somessa, joilla on joku harrastusaihe, ei siis liian vakava. Ehkä on omia tekemisiä joita jatkaa, jos pystyy. Mitenköhän sitä selvisi edellisissä elämissä, oliko joku eri elämäntilanne jossa se oli helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Emme voi puhua samana päivänä vanhojen vanhempien ja omien lasten kuolemasta.
Jälkimmäiset on helpompi korvata, etenkin hyvin nuorena kuolleet, joten siinä mielessä totta.
Itse olen 64v, äitini on 90v, alkuvuodesta huomasimme siskoni kanssa äidillä harhaista käytöstä, oli sairaalassa kk ja sai kotipalvelu avun johon ollaan tyytyväisiä, emme kaikkea itse jaksaisi tehdäkään. Käyn vkl pesee pyykit ja kaupassa, ihan ok menee nyt. Vähitellen sisäistän että joskus loppu tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä siihen ajatukseen tottuu sitten kun on pakko. Mulle tuli shokkina äitini syöpädiagnoosi (parantumaton) muutama viikko sitten, eikä tässä ole ollut muita vaihtoehtoja kuin totutella ajatukseen tulevasta menetyksestä. Yritän vaan olla mahdollisimman paljon äidin kanssa ja huolehtia hänen asioista, vaikka pahalta tuntuukin. Äiti on aina pitänyt minusta huolta ja nyt on sitten minun vuoro. Olen 34v. Onneksi on omaakin elämää rakennettuna ja omaa perhettä vanhempien lisäksi, ei tunnu siltä että jäisin aivan täysin yksin.
Onpa täällä ikäviä ja epäempaattisia kommentteja, ei menetyksiä voi eikä kannata vertailla. Minusta on ihan ymmärrettävää, että omien vanhempien menetys saattaa ahdistaa ja pelottaa ihan iästä riippumatta, se ahdistus on ihan normaalia. Yleensä ajatus tärkeiden ihmisten menettämisestä saattaa tuntua ahdistavalta tai pelottavaltakin. Jokaisella on omanlainen suhde vanhempiinsa, eikä kenenkään elämäntilannetta kannata vertailla siihen miten jollain toisella on.
Mielestäni täällä on ollut kuitenkin ihan hyviäkin neuvoja. Viettäkää aikaa yhdessä ja puhukaa, tehkää asioita mitä haluaisitte tehdä. Kukaan ei tiedä tai voi olla varma siitä mitä huomenna tai ensi viikolla tapahtuu. Siksi elämää kannattaa elää nyt eikä sitten kun joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siihen ajatukseen tottuu sitten kun on pakko. Mulle tuli shokkina äitini syöpädiagnoosi (parantumaton) muutama viikko sitten, eikä tässä ole ollut muita vaihtoehtoja kuin totutella ajatukseen tulevasta menetyksestä. Yritän vaan olla mahdollisimman paljon äidin kanssa ja huolehtia hänen asioista, vaikka pahalta tuntuukin. Äiti on aina pitänyt minusta huolta ja nyt on sitten minun vuoro. Olen 34v. Onneksi on omaakin elämää rakennettuna ja omaa perhettä vanhempien lisäksi, ei tunnu siltä että jäisin aivan täysin yksin.
Niin, toista se olisi jos sinulla ei sitä omaa perhettä olisi.
Oletko ap luonteelta asioihin varautuja? Kuolemaan ei voi täysin varautua. Mutta sitten kun sen kohtaa, sitä vain oppii elämään sen asian kanssa.
Nyt kannattaisi keskittyä nykyhetkeen. He elävät nyt ja se on lahja ja ilo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap luonteelta asioihin varautuja? Kuolemaan ei voi täysin varautua. Mutta sitten kun sen kohtaa, sitä vain oppii elämään sen asian kanssa.
Nyt kannattaisi keskittyä nykyhetkeen. He elävät nyt ja se on lahja ja ilo.
Ei kaikkien ikävien asioiden kanssa pysty elämään hyvää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monella on asenteissa paljon korjattavaa. Mikä siinä kuolemassa pelottaa? Sekö, ettei itse saa päättää kuoleeko? Tai että milloin kuolee? Sama vaikka pelkäisit auringon nousua. Yhtä paljon siihen voit vaikuttaa kuin kuolemaankin. Ilmeisesti nyky-yhteiskunta on opettanut ihmisistä niin ylimielisiä, että kuvittelevat saavansa kaiken haluamansa. Jopa kuolemattomuuden.
Se että sitten jää ihan yksin, ilman ketään ihmisiä elämään.
Mikäs siinä oman lapsen kuolemassa esim pelottaa? Niitä saa sentään uusia.
Haista nyt oma paskasi. Onko sinulta kuollut lapsia? Ei niitä saa lisää.
Sinun kannattaisi hankkia ammattiapua sen sijaan, että haistattelet täällä muille
Haista sinäkin. Ei ole tervettä kuitata oman lapsen kuolema sanomalla että ainahan niitä voi tehdä uusia.
Olet oikeassa. Ei ole tervettä. Eikä ole tervettä sekään, että haistattelee muille ihmisille. Siksi tarvitsetkin ammattiapua. Toivon, että sitä myös saat. Se on todennäköisesti ainoa keino, jolla pääset edes jollain tavalla eteenpäin elämässäsi. Voimia kuitenkin sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma isäni on 85-vuotias ja sanoisin, että noin kymmenen vuotta sitten hän lakkasi kokemasta uutta, koska kunto ei enää mahdollista niitä asioita, joista hän elämänsä aikana nautti. Samoihin aikoihin hän myös jäi maailman menosta jälkeen, ja kokee vuosi vuodelta itsensä vieraantuneemmaksi nyky-yhteiskunnan menosta. Vaikka hänellä on ollut hyvä elämänasenne, niin nykyään hän katsoo usein taaksepäin, muistelee menneitä, arvostaa elettyä elämää mutta samalla kokee, että se muistelemisen arvoinen elämä on jo eletty ja enää sellaista elämää ei ole eikä tule.
Kun lääkäri soitti, niin minä tein päätöksen, ettei sairaan äitini kärsimyksiä pidennetä hoidoilla. Sen vuoksi äitini kuoli muutamassa tunnissa. Jos tuo tulehdus olisi saatu hoidettua, niin on mahdollista, että äiti olisi elänyt vuoteenomana, nesteytettynä ja vaipoissa vielä syksyyn. Kuka tietää.
En ole uskaltanut tätä kertoa sisarukselleni. Onko parempi etten kerro? Haluaisitko sinä kuulla tällaisen?
Haista sinäkin. Ei ole tervettä kuitata oman lapsen kuolema sanomalla että ainahan niitä voi tehdä uusia.