Lue keskustelun säännöt.
On muilla tunnetta, että oma elämä on turha?
09.07.2024 |
ja merkityksetön? En koskaan saanut lapsia, mietin nyt keski-iän ylittäneenä, että pilasin puolisonkin elämän. Hänkin olisi halunnut lapsia. (Kaikki keinot yritettiin, myös sijaisperheeksi ja adoptiota ei vain toteutunut). Jos minua ei olisi ollut tai olisin tajunnut erota, hän olisi voinut saada oman perheen. Käyn töissä ja nukun paljon, koska ei ole muuta tekemistä. Harrastan mutta en ole koskaan saanut mitään sisältöä elämään, jolla kokisin, että elämälläni olisi ollut joku merkitys. Kun minusta aikanaan aika jättää niin jälkeeni ei jää mitään. Olen pitkäikästä sukua niin tätä tyhjyyden ja turhuuden tunnetta on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. En vai löydä mitään tarkoitusta elämälleni, kuten muilla tuntuu olevan lapset ja lapsen lapset. Olenkohan ainut, josta oma elämä tuntuu turhalta?
Kommentit (301)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla pitkälti sama tarina. Keski-iässä, monta vuotta yritettiin, työurakin on sellainen suo ettei se oikein tarjoa onnistumisen tunteita. Yritän lähinnä ajatella niin, että isossa kuvassa useimpien ihmisten elämä on joka tapauksessa merkityksetöntä.
Jos ajattelee historiaa vaikka ihan lähialueelta tai Suomesta, niin kuinka paljon onkaan elänyt ihmisiä, joista ei jäänyt mitään näyttöä? Joillakin 100v-150 vuotta sitten kuolleilla on ehkä vielä hautakivi hautausmaalla, monilla ei sitäkään. Mutta he olivat olemassa ja hoitivat tehtäviään sen aikaa, kun saivat olla täällä. Osa kuoli jo lapsena.
Totta, mutta kuten jo aiemmin kirjoitin ja mitä koetan sanoa, että mikä järki tässä elämässä on nyt? Ei minua se vaivaa, että minua ei muisteta kuoleman jälkeen. Se minua vaivaa, että tässä elämässä ei ole sisältöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.
Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.
Oletko ajatellut osallistua hyväntekeväisyyteen? Tehdä jotain, mistä on apua ja hyötyä toisille ihmisille? Jotkut saavat iloa siitä. Jos varallisuus antaa myöten, voi osallistua vähäosaisten lahjakeräykseen jouluna. Esim. Helsingissä lastensuojelu vie lahjoja tarvitseville lapsilleja nuorille.
Miksi yksinäiset ja/tai lapsettomat nähdään aina ilmaisena työvoimana ja rahoittajina muille? Aina pitäisi olla auliina palvelemassa muita ja kukkaronnyörit auki, mitään ei itselle saisi haluta tai sitä ainakaan ääneen sanoa. Palkinto siitä että on auttanut muita on yleensä se että saa sitten itse selviytyä ongelmistaan yksin, kukaan ei muista eikä kaipaa kun työjuhta on työkyvytön tai rahaton.
Vierailija kirjoitti:
Tämä apatiahan yms on ennen kaikkea tulosta yksilökeskeisyyden ylikorostamisesta. Sille alttarille on uhrattu kaikki se, mikä piti suuret massat aiemmin kasassa, eli yhteisöllisyys ja edes jonkinlaiset raamit minkä puitteissa elämäänsä rakentaa.
Nykyään kaikki on ihan hällä väliä, ainoa millä on minkäänlaista merkitystä on se, että se sun tekeminen hyödyttää jotakuta, yleensä sun yläpuolella olevaa. Ja teet mitä tahansa, niin käytännössä aina siitä joku hyötyy, niin mikäs siinä antaa ihmisten nauttia "vapaudestaan".
Tämä herätti ajatuksia, kiitos
Miksei minun tekemiseni ja toimintani voisi tai saisi hyödyttää/auttaa kanssaihmistäni? Mikä sitä estää? Vasta kun kaikki saadaan riittävän vainoharhaisiksi ja verenhimoisiksi iömiantamaan toinen toisiaan milloin mistäkin systeemirikoksesta, sitten peli on menetetty. Nyt kannattaisi tehdä jokaisen osaltaan kaikkensa ettei tuollaiseen maailmaan (enää) päädytä. Mutta näyttääkö siltä että siihen julkinen sana tähän rohkaisee?
Ei. Nyt kun puhutaan ihmisoikeuksista puhutaan ihan niiden vastakohdasta. Miten moni on niin hereillä että käsittää (tai kestää) tämän? Valehtelun mittakaavan ja sen mihin pyritään.
Kaikkein paras kun ihmiset saadaan vihaamaan omaa totaalisen hyödytöntä arvotonta ja merkityksetöntä elämäänsä ja haikailemaan vapaata lähtemistä, kun elämä on kaikkineen niin saatanan turhaa, arvotonta ja tyhjää. Kaikille vaan parempi kun poistutaan vapaaehtoisesti, tästä saattaa saada vielä jonkun lätkän vielä kaulaansa tehtävästä Oikean Aatteen hyväksi.
Tämähän se meidän vapaa valinta oli? Uskotteko tuohon? Vai saako tätä edes kysyä?
Elämä ei ole turha mutta sitä voi toki elää turhasti tai turhalla tavalla, tahtoen tai tahtomattaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.
Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.
Oletko ajatellut osallistua hyväntekeväisyyteen? Tehdä jotain, mistä on apua ja hyötyä toisille ihmisille? Jotkut saavat iloa siitä. Jos varallisuus antaa myöten, voi osallistua vähäosaisten lahjakeräykseen jouluna. Esim. Helsingissä lastensuojelu vie lahjoja tarvitseville la
Tätä minua on vaivannut myös. Minulta halutaan apua, mutta minä en saa apua. Ikinä. Kerran pyysin kaveriksi lumitöihin, kun olin yksin ja lunta oli tullut 50cm. Niin ei. Syy oli luokkaa ei nyt jaksa/huvita. Itse kyllä halutaan lastenhoitoapua ja siivousapua tai muuttoa apua ja lahja automaattina oloa. Minua tympii vastavuoroisuuden puutu jo niin, että lapsille ostan lahjat, mutta siihen se apu minulta nykyään jää. En osallistu enää yhteenkään muuttosiivoukseen. Ajasta ei ole kiinni, vaan toisten itsekyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meistä jokainen on Jumalan tänne suunnittelema ja siksi meidän kaikkien elämällä on tarkoitus. Jumala haluaa, että saisimme tarkoituksen elämällemme Hänen yhteydessään. Sitä kannattaa rukoilla ja sen saa jos haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Meistä jokainen on Jumalan tänne suunnittelema ja siksi meidän kaikkien elämällä on tarkoitus. Jumala haluaa, että saisimme tarkoituksen elämällemme Hänen yhteydessään. Sitä kannattaa rukoilla ja sen saa jos haluaa.
Tätä olen yrittänyt, jotain olen kai tehnyt väärin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu samalta vaikkakin tilanteeni eroaa sillä tavoin, etten koskaan tavannut sellaista miestä jonka kanssa olisin edes voinut harkita perheenperustamista. Itsellänikin tämä täydellisen turhuuden ja tarpeettomuuden tunne on vain vahvistunut iän myötä ja vielä tuossa alta nelikymppisenä kuvittelin olevani sinut sen asian kanssa, ettei minusta ikinä äitiä tullut.
Lisäksi itseäni hirvittää yksinäinen vanhuus vaikka tiedänkin ettei sitä huomistakaan ole luvattu kenellekään. Vierestä kun seurasin omien vanhempieni loppupeleissä melko nopeaakin ikääntymistä hautaan niin kyllä siinä tarvitsee rinnalleen lähiomaisia huolehtimaan niistä viimeisistä kuukausista/vuosista. Itselläni ei ole, eikä tule omaankaan ketään, ei edes sisaruksia. Tiedän toki, ettei lapsilla ole mitään velvollisuutta ja blaablaablaa mutta näin lähtökohtaisesti kuitenkin uskon, että en olisi näin yksin ja irrallaan ihan koko maailmasta yhteiskunnasta jos minulla olisi lapsi(a) ja puoliso jonka kanssa olisi perhe perustettu. Voisihan se tietenkin olla jo exäkin, mutta sen verran sopuisa ja "tylsäkin" ihminen olen että tuskinpa me missään riidoissa oltaisiin. Yhtälailla sopuisaa ja "tylsää" ihmistä sitä aina kumppaniksi katselikin, mutta ei sitä sitten kohdalle koskaan tosiaan osunut.
En tiedä, aika usein käy mielessä että tästä elämästä on lähdettävä ns saappaat jalassa ja vielä kun ne omat jalat kantaa. Ei parane jäädä vieraiden armoille ja riesaksi.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu samalta vaikkakin tilanteeni eroaa sillä tavoin, etten koskaan tavannut sellaista miestä jonka kanssa olisin edes voinut harkita perheenperustamista. Itsellänikin tämä täydellisen turhuuden ja tarpeettomuuden tunne on vain vahvistunut iän myötä ja vielä tuossa alta nelikymppisenä kuvittelin olevani sinut sen asian kanssa, ettei minusta ikinä äitiä tullut.
Lisäksi itseäni hirvittää yksinäinen vanhuus vaikka tiedänkin ettei sitä huomistakaan ole luvattu kenellekään. Vierestä kun seurasin omien vanhempieni loppupeleissä melko nopeaakin ikääntymistä hautaan niin kyllä siinä tarvitsee rinnalleen lähiomaisia huolehtimaan niistä viimeisistä kuukausista/vuosista. Itselläni ei ole, eikä tule omaankaan ketään, ei edes sisaruksia. Tiedän toki, ettei lapsilla ole mitään velvollisuutta ja blaablaablaa mutta näin lähtökohtaisesti kuitenkin uskon, että en olisi näin yksin ja irrallaan ihan koko maailmasta yhteiskunnasta jos minulla olis
Nämä asiat mietityttävät minua myös. Perinnön toivossa joku sukulaisen lapsi saattaisi auttaa, mutta epäilen tätä itse. Irrallisuuden tunne vaivaa myös minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu. Miten sitä voikin epäonnistua kaikessa tärkeässä.
Sama. Ja nimenomaan kaikessa siinä mikä itselle on tärkeää ja merkityksellistä. Sillä ei ole kilinveen merkitystä mitä yhteiskunta pitää tärkeänä tai mitä vieraat ihmiset ajattelee vaan nimenomaan se tekee olon täydellisen turhaksi ja tarpeettomaksi, ettei ole saavuttanut elämässään mitään siitä mikä tekisi omasta elämästä elämisen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.
Mutta eihän se ongelma olekaan se mikä konkreettisesti on tai ei ole elämän tarkoitus, vaan se minkä itse haluaisi olevan oman elämänsä tarkoitus, tai minkä uskoisi tekevän elämästä merkityksellistä.
Tämä on muutenkin omasta mielestäni vähän erikoinen tapa, että monilla on niin vähättelevä näkemys siitä, että kuinka suuri ongelma lapsettomuus voi olla, jos se ei tapahdu omasta tahdosta.
Muutenkin, jos katsoo elämää "laajemmasta perspektiivistä", niin millään ei ole mitään merkitystä, koska yksilöllä ei ole isommassa kuvassa mitään merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eronnut kahden pitkälle teini-ikäisen äiti. Lapset ovat sen ikäisiä etteivät enää juuri kaipaa seuraani, menevät omia menojaan, niin kuin tietysti kuuluukin. En ole parisuhteessa omasta tahdostani, minulla ei ole sisaruksia, eikä läheisiä sukulaisia. Ainoastaan iäkäs äiti, joka asuu kaukana. Läheisiä ystäviä yksi. Kesälomalla huomasin, että samat elämän merkityksettömyyden tunteet ovat alkaneet nousemaan pintaan, joista kärsin ennen lapsiani. Pienille lapsilleni olin merkityksellinen, elämä ruuhkaista, nyt on kovin rauhallista ja tyhjää taas. En saa merkitystä ulkoisista puitteista, matkoista, opiskelusta vaan muista ihmisistä ja erityisesti muiden ihmisten "palvelemisesta" eli auttamisesta. Tällä haluan tuoda esiin vain sen, että perhe ja lapset eivät ole tähän tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemukseen pysyvä ratkaisu. Toki ymmärrän, ettei tilanteeni ole täysin sama kuin kokonaan lapsettomalla.
Täällä yksi perheetön viiskymppinen. En nykyään ajattele elämäni olevan turhaa. Kolmissakymmenissä oli hetki kun kriiseilin lapsettomuutta. Tein oikean ratkaisun. Tuolla en vaivaa päätäni yhtään enkä suostu mittaamaan sillä arvoani.
Mielestäni elän kauhealla tavalla mielenkiintoista aikaa. Haastavaa. Nyt todella otetaan mittaa siitä mitä ihmiset ymmärtävät siitä mitä on pelissä. Lasketaan sen varaan että enemmistö on kuitenkin aina äärettömän tyhmää, hyväuskoista ja siten talutettavissa mihin tahansa painajaiseen (heille itselleen, ei tietenkään sille taluttavalle, vahtivalle ja säännöt laativalle porukalle). Lasketaan myös sen varaan että ihmiset nauttivat alistumisesta, tahdottomuudesta ja minättömyydestä, koska se on niin vaivatonta ja helppoa. Silloinhan ei ole itse vastuussa mistään.
Taas uusi kierros tätä. Se siitä ihmiskunnan henkisestä kehityksestä. Se vielä tähän päälle, että jos tämä saadaan oikein onnistumaan niin mikä sen enää purkaa.
Meidän ei missään nimessä haluttaisi miettivän tälläisiä rumia skenaarioita. Emmehän me kuitenkaan voisi estää niitä toteutumasta joten sama alistua jo tässä vaiheessa. Sehän on vaivattominta kaikin puolin. Jumala, tahto..mitäs seuraavaksi otettaisiin pois? Mites olisi vaikka raha ja sen mahdollistamat yksilölliset elämänvalinnat (jotka eivät tietenkään liity tahtoon millään tavalla). Hei mutta sehän kuulostaakin hyvältä suunnalta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite olisin voinu luultavasti saaha nais-ystäviä mutta ku paska lakit ei lopeta mun kyttäämistä kun kuljen kaupungilla. eihän naisetkaa uskalla tulla mun luokse kun mun ympärillä pyörii jepariautot niinku olisin joku ehdonalaisvalvottu rikollinen..
rikosta en ole koskaan tehny mutta ne vain vihaa mua niinku kaikki muutkin
Vierailija kirjoitti:
Olen eronnut kahden pitkälle teini-ikäisen äiti. Lapset ovat sen ikäisiä etteivät enää juuri kaipaa seuraani, menevät omia menojaan, niin kuin tietysti kuuluukin. En ole parisuhteessa omasta tahdostani, minulla ei ole sisaruksia, eikä läheisiä sukulaisia. Ainoastaan iäkäs äiti, joka asuu kaukana. Läheisiä ystäviä yksi. Kesälomalla huomasin, että samat elämän merkityksettömyyden tunteet ovat alkaneet nousemaan pintaan, joista kärsin ennen lapsiani. Pienille lapsilleni olin merkityksellinen, elämä ruuhkaista, nyt on kovin rauhallista ja tyhjää taas. En saa merkitystä ulkoisista puitteista, matkoista, opiskelusta vaan muista ihmisistä ja erityisesti muiden ihmisten "palvelemisesta" eli auttamisesta. Tällä haluan tuoda esiin vain sen, että perhe ja lapset eivät ole tähän tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemukseen pysyvä ratkaisu. Toki ymmärrän, ettei tilanteeni ole täysin sama kuin kokonaan lapsettomalla.
Sinusta tulee varmasti aikanaan ihana mummu😊 Toivon, että selviät väliajasta hyvin.
Ei lisääntyminen ole ainut elämän tarkoitus. Historia tuntee paljon merkittäviä ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Maailmalle voi antaa paljon muutakin ja elämästä saa myös irti paljon ilman vanhemmuuttakin. Se toki on sitten eri asia, että sinulla on oikeus surra sitä elämää, jota olisit toivonut ja joka ei toteutunut. Sitä meistä monet joutuu tekemään, esimerkiksi omalla kohdallani lapsuudentraumat pilasivat koko nuoren aikuisuuteni, ja olen menetetyn lapsuuden lisäksi joutunut suremaan myös niitä masennusvuosia. Kun sen surun suree pois vaikka terapian avulla ja kirjoittamalla tunteistaan joka päivä pidemmän aikaa, niin pikkuhiljaa hyväksyy todellisuuden sellaisena kuin se on, mikä taas avaa ihan valtavan määrän uusia mahdollisuuksia ja kokemuksia. Jos tykkäät olla lasten ympärillä, niin olisiko jotain vapaaehtoistyötä tai muuta, jonka kautta voisit auttaa perheitä? Tai kouluttautua vaikka lastentarhanopettajaksi? Tai muuta. Joka tapauksessa ne tunteet pitää tuntea ja itkeäkin ulos, ei ne valitettavasti itsestään mihinkään katoa.
Ei tunnu oma elämä turhalta, toivon että pystyisin ja ehtisin tekemään vielä paljon omalla elämällä. Ap:n kohdalla sanoisin että lapsettomuus ei ole oma vika ja siitä on turha syyttää itseään. Voi tuoda paljon hyvää omaan ja toisten elämään, vaikka ei pystynytkään saamaan lapsia. Onko masennusta? Toivon parempia päiviä. <3
Ei elämä ole turhaa, mutta jokainen elämä on täysin mitätön asia maailmassa. Tätä eivät juntit tietenkään ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko AP ottanut Jeesuksen ja syntien sovituksen vastaan? Se on ainoa varsinaisesti olennainen asia tässä elämässä. Tämähän on vain lyhyehkö koeaika, varsinaista (ikuista) elämää odotellessa.
Älkää ap tai kukaan muukaan uskoko sitä mitä media ja muu yhteiskunta tuputtaa elämän tarkoitukseksi, varsinkaan nykyään kun kaikki on niin pinnallista.
Itse asiassa kyllä. En silti tajua miksi minut tälle on laitettu.
Jeesushan kannustaa avautumaan ulospäin, eikä käpertymään itseensä. Palvelemaan muita niin kuin hänkin teki. Anna itsesi hänen käyttöönsä myös ja voi sitä uutta sisältöäkin alkaa tulla.
Olen sote alalla. Yrittänyt koko työurani auttaa muita ja ehkä sen voi ajatella noinkin,
Teet todella arvokasta työtä, kiitos sinulle siitä
Jos ajattelee historiaa vaikka ihan lähialueelta tai Suomesta, niin kuinka paljon onkaan elänyt ihmisiä, joista ei jäänyt mitään näyttöä? Joillakin 100v-150 vuotta sitten kuolleilla on ehkä vielä hautakivi hautausmaalla, monilla ei sitäkään. Mutta he olivat olemassa ja hoitivat tehtäviään sen aikaa, kun saivat olla täällä. Osa kuoli jo lapsena.