On muilla tunnetta, että oma elämä on turha?

Vierailija kirjoitti:

Ei lisääntyminen ole ainut elämän tarkoitus. Historia tuntee paljon merkittäviä ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Maailmalle voi antaa paljon muutakin ja elämästä saa myös irti paljon ilman vanhemmuuttakin. Se toki on sitten eri asia, että sinulla on oikeus surra sitä elämää, jota olisit toivonut ja joka ei toteutunut. Sitä meistä monet joutuu tekemään, esimerkiksi omalla kohdallani lapsuudentraumat pilasivat koko nuoren aikuisuuteni, ja olen menetetyn lapsuuden lisäksi joutunut suremaan myös niitä masennusvuosia. Kun sen surun suree pois vaikka terapian avulla ja kirjoittamalla tunteistaan joka päivä pidemmän aikaa, niin pikkuhiljaa hyväksyy todellisuuden sellaisena kuin se on, mikä taas avaa ihan valtavan määrän uusia mahdollisuuksia ja kokemuksia. Jos tykkäät olla lasten ympärillä, niin olisiko jotain vapaaehtoistyötä tai muuta, jonka kautta voisit auttaa perheitä? Tai kouluttautua vaikka lastentarhanopettajaksi? Tai muuta. Joka tapauksessa ne

Teen töitä jo lasten parissa. En saa siitä merkityksellisyyttä, iloa ehkä välillä ja suruakin, jonkin toisen kotiin ne lapset meiltä lähtevät. Elämä on yhtä tyhjää. En myöskään enää usko, että pääsen tästä surusta koskaan yli. Tätä surua on pian kestänyt 20v. Muotoaan se on muuttanut kyllä. Enkä oikeastaan etsi enää ratkaisua olooni, kohtalotovereita enemmänkin.

Teet todella arvokasta työtä, kiitos sinulle siitä

ja tämä oli se kommentti joka sitten sai itkemään, kiitos sinulle kauniista sanoista😊 Kaikkea hyvää sinulle. 

Ei hätää. Meillä lapsia saaneilla on samanlaista. Yleisesti sitä ei vain tunnusteta ja siksi se ei näy lapsettomille. Lapsi 10-vuoden jälkeen irrottautuu vanhemmistaan ja se on kova koulu. Parikymppisenä lapsi ei enää vanhempiaan sen kummemmin tarvitse, joten tarpeeton, hyödytön loppuelämä on edessä. Mutta itse mietin, että näin on meillä kaikilla. Vertaistukea sinulle siis on. Pitää vain keksiä kivaa tekemistä ja ajatella, että tämmönen se elämä on. Taivasta ei kukaan maan päältä löydä. Ei ole etuoikeutettuja lapsia saavia, vaan kaikki loppuelämä ollaan aikalailla samassa veneessä. Lapseton ei ymmärrä, kuinka karmiva on se vuosia kestävä lapsen irtautuminen. Sitä heidän ei tarvitse kokea. Suuri lapsilauma ei siltä pelasta, vaan silloin koetaan lasten lähdön murhe moninkertaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.

Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.

 

Oletko ajatellut osallistua hyväntekeväisyyteen? Tehdä jotain, mistä on apua ja hyötyä toisille ihmisille? Jotkut saavat iloa siitä. Jos  varallisuus antaa myöten, voi osallistua vähäosaisten lahjakeräykseen jouluna. Esim. Helsingissä lastensuojelu vie lahjoja tarvitseville la

Tämä! Aina saa olla kukkaro auki ja valmiina auttamaan milloin missäkin asiassa. Vastapalveluksia ei tule, koska ihmiset katsovat, että lapseton sinkku auttaa mielellään, kun muutakaan tekemistä ei ole. Ne rahat, jotka toisten perheiden lasten ylläpitoon on laitettu eivät tule ikinä takaisin. 

Ei elämällä ole mitään muuta tarkoitusta kuin että olet vaan. Jos pitkästyttää, pitää yrittää keksiä jotain. Ymmärrän että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, minuakaan ei oikein kiinnosta mikään enää. Olen vain ja tuijottelen.

Vierailija kirjoitti:

Ei hätää. Meillä lapsia saaneilla on samanlaista. Yleisesti sitä ei vain tunnusteta ja siksi se ei näy lapsettomille. Lapsi 10-vuoden jälkeen irrottautuu vanhemmistaan ja se on kova koulu. Parikymppisenä lapsi ei enää vanhempiaan sen kummemmin tarvitse, joten tarpeeton, hyödytön loppuelämä on edessä. Mutta itse mietin, että näin on meillä kaikilla. Vertaistukea sinulle siis on. Pitää vain keksiä kivaa tekemistä ja ajatella, että tämmönen se elämä on. Taivasta ei kukaan maan päältä löydä. Ei ole etuoikeutettuja lapsia saavia, vaan kaikki loppuelämä ollaan aikalailla samassa veneessä. Lapseton ei ymmärrä, kuinka karmiva on se vuosia kestävä lapsen irtautuminen. Sitä heidän ei tarvitse kokea. Suuri lapsilauma ei siltä pelasta, vaan silloin koetaan lasten lähdön murhe moninkertaisesti. 

Tässä on kieltämättä ajattelemisen aihetta. Jotenkin ajattelen, että se yhteys lapseen säilyy ja sukupolvien ketju jatkuu. Omalla elämällä on joku tarkoitus, järki.

Vierailija kirjoitti:

Meistä jokainen on Jumalan tänne suunnittelema ja siksi meidän kaikkien elämällä on tarkoitus. Jumala haluaa, että saisimme tarkoituksen elämällemme Hänen yhteydessään. Sitä kannattaa rukoilla ja sen saa jos haluaa. 

Miksei se jumalanne oikein auta missään asiassa? Miksei se lakkauta vaikka sotia ja tehoteurastamoja? Kun kuulemma pitää itse toimia ja muuttaa asioita, ja jumala sitten vain seuraa vierestä. Miksi siltä pitäisi mitään apua pyytää kun se ei kerran auta?

Kun hyväksyy sen että millään ei tosiaan ole mitään väliä niin se helpottaa vähän. Tällä kertaa roolini nyt vaan oli tämmönen. 

Jos sinä saisit lapsen, ja hän jäisi lapsettomaksi, niin olisiko sinun ja lapsesi elämä myös turha? 

Elämä ei ole koskaan turhaa.

Jatkan vielä, että eniten ainakin itselleni antaa merkityksellisyyden tunnetta se, että teen jotain hyödyllistä. Olen ystävä jollekin, teen työni, olen ystävällinen ihmisille, autan avun tarvitsijaa, autan luontoa, hoidan eläintä ym. Teen siis niitä hyviä juttuja, joihin pystyn. Näin on ollut aina. Sekä nuorena, että nyt keski-iän paremmalla puolella.

Vierailija kirjoitti:

Teet todella arvokasta työtä, kiitos sinulle siitä

ja tämä oli se kommentti joka sitten sai itkemään, kiitos sinulle kauniista sanoista😊 Kaikkea hyvää sinulle. 

Kiitos, samoin sinulle <3 

Vierailija kirjoitti:

Jos sinä saisit lapsen, ja hän jäisi lapsettomaksi, niin olisiko sinun ja lapsesi elämä myös turha? 

Elämä ei ole koskaan turhaa.

En kyllä osaa sanoa, kokisinko silloin elämäni turhaksi. En koskaan ole ajatellut niin pitkälle. Varmaan en tuntisi turhaksi, ainakaan näin turhaksi.

Olen kolmekymppisten puolivälissä, ei lapsia, ei miestä, olen ollut nyt 10 v sinkku. Niin paljon valehtelivat mulle miehet, ettei ole enää inspannu tutustua. Biologisia lapsia en aionnutkaan hankkia, kun mul on lievä autismi, enkä halua riskeerata antamalla sitä lapselle... Kyllä, mietin usein, miksi minä olen täällä, ja miksi en saanut normaalia elämää, ilman autismia, niin, että olisi kaveriporukka, mies, jne. Asun/työskentelen nykyään ulkomailla, mut Suomea köyhemmässä maassa. Täällä on paljon mitä tehdä, mitä yrittää, ja löydän elämääni tarkoituksen oikeastaan siitä, että pyrin täällä tekemään parhaani, jotta en joudu palaamaan sinne, mistä tulin (väkivaltaisin äitini luo tuppukylään keskelle peltoa). Mutta kyllä välillä ärsyttää herätä uuteen päivään ja ponnistaa yrittään parhaansa, kun ei ole miestä tai kaveripiiriä, joilta saada henkistä tukea. Olen kyl työkavereiden kanssa kaveria, mut ei muita sit mul ole. Kyl välillä mietin, et voisin rukoilla lyhyttä elämää. Jos näin yksinäisenä jatkuu, en tajua miten kestän.

Vierailija kirjoitti:

Olen kolmekymppisten puolivälissä, ei lapsia, ei miestä, olen ollut nyt 10 v sinkku. Niin paljon valehtelivat mulle miehet, ettei ole enää inspannu tutustua. Biologisia lapsia en aionnutkaan hankkia, kun mul on lievä autismi, enkä halua riskeerata antamalla sitä lapselle... Kyllä, mietin usein, miksi minä olen täällä, ja miksi en saanut normaalia elämää, ilman autismia, niin, että olisi kaveriporukka, mies, jne. Asun/työskentelen nykyään ulkomailla, mut Suomea köyhemmässä maassa. Täällä on paljon mitä tehdä, mitä yrittää, ja löydän elämääni tarkoituksen oikeastaan siitä, että pyrin täällä tekemään parhaani, jotta en joudu palaamaan sinne, mistä tulin (väkivaltaisin äitini luo tuppukylään keskelle peltoa). Mutta kyllä välillä ärsyttää herätä uuteen päivään ja ponnistaa yrittään parhaansa, kun ei ole miestä tai kaveripiiriä, joilta saada henkistä tukea. Olen kyl työkavereiden kanssa kaveria, mut ei muita sit mul ole. Kyl

Kiitos kirjoituksestasi. Pysäytti ja pisti ajattelemaan. Muiden näkökulmasta asioiden tarkastelu näyttää auttavan. Kaikkea hyvää elämääsi

Vierailija kirjoitti:

Olen kolmekymppisten puolivälissä, ei lapsia, ei miestä, olen ollut nyt 10 v sinkku. Niin paljon valehtelivat mulle miehet, ettei ole enää inspannu tutustua. Biologisia lapsia en aionnutkaan hankkia, kun mul on lievä autismi, enkä halua riskeerata antamalla sitä lapselle... Kyllä, mietin usein, miksi minä olen täällä, ja miksi en saanut normaalia elämää, ilman autismia, niin, että olisi kaveriporukka, mies, jne. Asun/työskentelen nykyään ulkomailla, mut Suomea köyhemmässä maassa. Täällä on paljon mitä tehdä, mitä yrittää, ja löydän elämääni tarkoituksen oikeastaan siitä, että pyrin täällä tekemään parhaani, jotta en joudu palaamaan sinne, mistä tulin (väkivaltaisin äitini luo tuppukylään keskelle peltoa). Mutta kyllä välillä ärsyttää herätä uuteen päivään ja ponnistaa yrittään parhaansa, kun ei ole miestä tai kaveripiiriä, joilta saada henkistä tukea. Olen kyl työkavereiden kanssa kaveria, mut ei muita sit mul ole. Kyl

Hieno kirjoitus! Kaikkea hyvää sinulle elämääsi!😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.

Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.

Hei. Olen alle 50-vuotias nainen, lapset aikuisia. Deittaillut, seurustellutkin mutta nyt sinkku. Elämäni tuntuu todella turhalta. Ihmettelen nykyään todella usein, miksi täällä ollaan,mikä merkitys meillä kaikilla on? Käyn töissä mutta se ei tuo sisältöä elämään. Lapsetkaan eivät varsinaisesti. Heillä on omat jutut eivätkä paljonkaan täällä nykyisin käy. Eikä minua huvittaisikaan sellainen. Harrastukset eivät kiinnosta, ystävyyssuhteita en osaa enkä jaksa pitää yllä. Tuntuu että muut ikäiseni vouhottavat joutavista asioista kuten puutarha, matkustelu, harrastukset, ruuanlaitto jne. Minua näistä ei kiinnosta mikään. Koen että ehkä tarkoitukseni oli saada lapset ja nyt tehtäväni on täytetty. Elämällä ei ole tarjota mitään uutta enää. Ja ei, tähän ei nyt auta keittiöpsykologin kommentointi siitä että aloita joku sinua kiinnostava harrastus niin elämäon ihanaa! En vain ymmärrä miksi täällä ollaan. 

Lainaus ei jostain syystä nyt onnistu. Vastaus on nro. 97. Eli olet samassa pisteessä, kuin minä, vaikka sinulla on lapsia. Elämä voi siis silti tuntua tarkoituksettomalta. Ehkä isovanhemmuus tuo sinulle taas aikanaan sisältöä. Yllättävä kirjoitus kuitenkin. Kiitos tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tässä ryypätessä toisten rahoilla.

Minä ryyppään töistä tienatuilla rahoilla. Tämä on vielä pahempaa paskaa, kun ne rahat kuuluisi perheelle, jota ei ole. Turhaa on elämä. Naiset ei halua olla minun kanssani missään tekemisissä. Pahinta on etten tiedä miksi. m38

Tervetuloa kerhoon. Sama tilanne, mutta ikää 11 vuotta enemmän. Ei se tästä mihinkään muutu. Maksa-arvot on jo tapissa, vaan ei kiinnosta. Ryyppään itteni hengiltä.

Itsellä samanlaisia ajatuksia kuin nro 97 vastaajalla. Kohta 50-vuotias, pian lapset aikuisia, olen yrittänyt seurustella mutta sekin tuntuu nykyään merkityksettömältä. Ystävien näkeminen monesti vie enemmän energiaa kuin tuo. Harrastaminen tuntuu myös turhalta. Tuntuu että puuttuu intohimo kaikkeen. Elän toki niin että lapset eivät huomaa tätä "angstiani". Mietin kyllä että onko tämä jonkinlainen ikäkriisi kun ei aina ole tuntunut tältä. Se aika kun lapset oli pieniä oli ihanaa mutta se meni niin nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Ei lisääntyminen ole ainut elämän tarkoitus. Historia tuntee paljon merkittäviä ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Maailmalle voi antaa paljon muutakin ja elämästä saa myös irti paljon ilman vanhemmuuttakin. Se toki on sitten eri asia, että sinulla on oikeus surra sitä elämää, jota olisit toivonut ja joka ei toteutunut. Sitä meistä monet joutuu tekemään, esimerkiksi omalla kohdallani lapsuudentraumat pilasivat koko nuoren aikuisuuteni, ja olen menetetyn lapsuuden lisäksi joutunut suremaan myös niitä masennusvuosia. Kun sen surun suree pois vaikka terapian avulla ja kirjoittamalla tunteistaan joka päivä pidemmän aikaa, niin pikkuhiljaa hyväksyy todellisuuden sellaisena kuin se on, mikä taas avaa ihan valtavan määrän uusia mahdollisuuksia ja kokemuksia. Jos tykkäät olla lasten ympärillä, niin olisiko jotain vapaaehtoistyötä tai muuta, jonka kautta voisit auttaa perheitä? Tai kouluttautua vaikka lastentarhanopettajaksi? Tai muuta. Joka tapauksessa ne

Tämä on toki vain oma mielipiteeni, mutta tuollainen "siedätyshoito", kuulostaa omaan korvaani aikalailla yhtä houkuttelevalta kuin pornon katsomisen suositteleminen impotentille. Mutta ehkä se joillekin auttaakin oloon, en tiedä sanoa.