Miksi en onnistu äitinä vaikka olen yrittänyt nämä kaikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni lapselle kannattaa ihan suoraan sanoa mitä häneltä odottaa.  Esim. se, kun kiukuttelee aina ulos lähtiessä tuntuu minusta raskaalta ja on epämiellyttävää lähteä ulos. Minun mielestä tuosta lähtökiukuttelusta pitäisi päästä eroon. Jotakin tällaista, ihan suoraan, eikä mitään harhauttavia temppuja, joilla yrität ohjata lapsen huomiota muualle. 

Sama juttu lapseni jatkuvan huomiohakuisuuden kanssa. Puhu suoraan asiasta, sen seurauksista ja siitä miltä se tuntuu. Sekä siitä, että tarvitset omaa rauhaa ja mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Tavoitteena siis on, että teillä molemmilla olisi parempi olla yhdessä. Kumpikin huomioi omalla tavallaan toisiaan. Tämän kaiken voi mielestäni puhua rehellisesti. Oma juttunsa vielä on saada miehesikin osallistumaan. 

 

Juuri oli Hesaris

"  SYYLLISTÄVÄ kasvatus on Aunolan mukaan hajottavaa, koska siinä puututaan ihmisen minuuteen ja perusoikeuksiin mitä lapsi saa tuntea ja ajatella?

Aunola käyttää termiä psykologinen kontrollointi, sillä vanhempi pyrkii hallitsemaan lasta nujertamalla tämän tunteet ja ajatukset. Olennaista on vain se, mitä vanhempi tuntee, ei se, mitä lapsi. Vanhempi myös hyväksikäyttää lapsen kokemaa kiintymyssuhdetta.

Mutta mikä sitten saa vanhemman käyttämään syyllistävää kasvatustapaa?

Tutkimusten mukaan ainakin vanhemman oma heikko psyykkinen hyvinvointi altistaa syyllistävälle kasvatukselle. Takana saattaa olla esimerkiksi uupunut äiti, joka kokee kodinhoidon ja lastenhoidon olevan vain hänen harteillaan.

Vanhemman käyttäytyminen tai puhe voi olla juurikin marttyyrimaista: hän ei itsekään voi elämässä hyvin, Aunola kuvailee.

Heikko itsetunto, alttius loukkaantua helposti tai lapsen tavallista haastavampi käytös voivat nekin johtaa syyllistävään kasvatukseen, Aunola kertoo. Kun kovin uhmakas lapsi vaikkapa kieltäytyy pukemasta ja lähtemästä päiväkotiin, vanhempi yrittää saada lapsen tottelemaan syyllistämällä. Katso nyt, mitä käytöksesi aiheuttaa, äidille tuli paha mieli!

Taustalla on silloin usein eräänlaista keinottomuutta ei vain yksinkertaisesti tiedetä, mitä tässä voisi vielä tehdä.

Tutkimukset viittaavat Aunolan mukaan myös siihen, että hyvin sallivaan kasvatustapaan voi liittyä syyllistävää kasvatusta. Kun vanhempi ei ota selvää auktoriteetin roolia, hän saattaa yrittää vaikuttaa lapseen syyllistämällä.  "  (HS)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni lapselle kannattaa ihan suoraan sanoa mitä häneltä odottaa.  Esim. se, kun kiukuttelee aina ulos lähtiessä tuntuu minusta raskaalta ja on epämiellyttävää lähteä ulos. Minun mielestä tuosta lähtökiukuttelusta pitäisi päästä eroon. Jotakin tällaista, ihan suoraan, eikä mitään harhauttavia temppuja, joilla yrität ohjata lapsen huomiota muualle. 

Sama juttu lapseni jatkuvan huomiohakuisuuden kanssa. Puhu suoraan asiasta, sen seurauksista ja siitä miltä se tuntuu. Sekä siitä, että tarvitset omaa rauhaa ja mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Tavoitteena siis on, että teillä molemmilla olisi parempi olla yhdessä. Kumpikin huomioi omalla tavallaan toisiaan. Tämän kaiken voi mielestäni puhua rehellisesti. Oma juttunsa vielä on saada miehesikin osallistumaan. 

 

Juuri oli Hesaris

Ei, vaan rajat laitetaan, mutta asioita ei perustella sillä miltä vanhemmasta TUNTUU. Vaan sillä, mitä täytyy tehdä.  Esim. ulkovaatteet laitetaan, koska ulkona on kylmä. Kylmässä voi paleltua sormet ja korvat. Jos ne paleltuu niistä tulee kipeät. 

Ulkovaatteiden laittoa ei perustella lapselle sillä, että vanhempi tuntee rasittuneisuutta kun lapsi ei pue nätisti.

Anna vähän itsellesi armoa, ei lapsen onnellisuus ole vain äidistä kiinni. Suuri osa selittyy perimällä. Useamman lapsen äitinä huomaa selvemmin, miten kuikin lapsi on ihan omanlaisensa.

Googleta primitiivirefleksit ja sensomotorinen valmennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni lapselle kannattaa ihan suoraan sanoa mitä häneltä odottaa.  Esim. se, kun kiukuttelee aina ulos lähtiessä tuntuu minusta raskaalta ja on epämiellyttävää lähteä ulos. Minun mielestä tuosta lähtökiukuttelusta pitäisi päästä eroon. Jotakin tällaista, ihan suoraan, eikä mitään harhauttavia temppuja, joilla yrität ohjata lapsen huomiota muualle. 

Sama juttu lapseni jatkuvan huomiohakuisuuden kanssa. Puhu suoraan asiasta, sen seurauksista ja siitä miltä se tuntuu. Sekä siitä, että tarvitset omaa rauhaa ja mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Tavoitteena siis on, että teillä molemmilla olisi parempi olla yhdessä. Kumpikin huomioi omalla tavallaan toisiaan. Tämän kaiken voi mielestäni puhua rehellisesti. Oma juttunsa vielä on saada miehesikin osallistumaan. 

 

Juuri oli Hesarissa juttu tuosta, että lasta ei pidä kasvattaa muut

Pointtini ei ole siinä miltä äidistä tuntuu. Tuo oli vain yksi esimerkki. Kerron mitä käytöksestä seuraa. Äitiin takertumisesta ei tule lapselle itsellekään hyvä olo. Hän voi itsekin paremmin kun lakkaa takertumasta kokoajan äitiin ja opettelee keskittymään asioihin, nauttimaan asioiden tekemisestä ja vähitellen uusien taitojen oppimisesta. Kumpikin antaa tilaa toisilleen, eivätkä kyttää toisiaan. Siihen tähdätään, ja tietenkään siitä ei tule kerralla valmista. 

Mutta onhan se nyt fakta, että jos lapsi käyttäytyy huonosti niin äidille tulee paha mieli. Miksi sitä ei saisi sanoa lapselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla on erilaiset luonteet, toinen on hyväntuulinen ja toinen ei. Et ole epäonnistunut, lapsesi vain uskaltaa näyttää tunteensa. Hän on vielä pieni, kyllä se itkuisuus lähivuosina loppuu.

Suomessa akateemiset vanhemmat haluavat kasvattaa lapsensa itsenäisiksi ja työläistaustaiset tottelevaisiksi. Kuulut ilmeisesti ensimmäiseen ryhmään. Haluat kasvattaa lapsesi niin, että hän uskaltaa olla eri mieltä ja vaatia itselleen asioita. Tämä on vanhemmille raskaampaa, mutta lapsi voi myöhemmin elämässään päästä pidemmälle, koska osaa tehdä omat päätöksensä itsenäisesti.

Olen akateeminen ja haluan kasvattaa lapseni itsenäiseksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi onnelliseksi ihmiseksi, joka tottelee yhteiskunnan sääntöjä kyllä ja käyttäytyy hyvin, mutta toisaalta uskaltaa kyseenalaistaa typerät säännöt viisaalla argumentoinnilla ja uskaltaa pitää puoliaan t

Aika paljon lataat lapselle omia odotuksiasi. Lasta ei voi muokata mieleisekseen ilman että siitä on haittaa hänelle. Päätökset eivät aikuisenakaan  ole itsenäisiä jos ne ovat vanhemman ohjelmoimia. Lapsi ei ole vanhempansa tahdoton jatke, eikä vanhempansa unelmien toteuttaja.

Maalaat kuvaa onnettomasta lapsesta, joka haastaa koko ajan ja itkee joka päivä. Lapsi kuulostaa ahdistuneelta ja ap ahdistavalta. Miksi ei voi antaa kasvurauhaa ilman tehtävälistaa?

Tavallisesti sanoisin, että kyseessä on todennäköisesti normaali ikään kuuluva kehitysvaihe, mutta nuo taustatiedot, äitiyden suorittaminen ja lapsikäsitys herättää huolta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta onhan se nyt fakta, että jos lapsi käyttäytyy huonosti niin äidille tulee paha mieli. Miksi sitä ei saisi sanoa lapselle?

Miksi pitäisi? Häpeäkasvatus? Syyllistäminen? Manipulointi?

En ymmärrä miksi lapsen käytöksestä pitäisi pahoittaa mielensä. Varsinkaan jos lapsi ei saa pahoittaa mieltään aikuisen käytöksestä. 

Joku edellä kirjoitti Onko lapsella todettu aistiyliherkkyyttä? Tämä saattaisi osittain selittää itkuisuutta ja kiukkuisuutta. Siihen voisi auttaa toimintaterapia.

Samaa mieltä siitä että tämä mahdollisuus olisi syytä ottaa huomioon. 

Vierailija kirjoitti:

Aloitus voisi olla minun kirjoittamani, kuinka olen toiminut. Kaikkeen tyytymätön lapseni on 11v tyttö. 

Mietin myös päivittäin, mikä tässä meni pieleen, että lapsi on noin pahantuulinen ja synkkä. ;(

Meillä kaikilla on synnynnäinen temperamentti. Onhan osa aikuisistakin aina naama nurinperin, vaikka miten hyvin olisi asiat ja elämä kunnossa.

On harha-ajatus, että kaikki lapset ovat hyväntuulisia, iloisia, nauravaisia, leikkisiä, mielikuvituksellisia, heittäytyväisiä, idearikkaita, sosiaalisia jne. Osa on, osa ei. Ihan kuten aikuissakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta onhan se nyt fakta, että jos lapsi käyttäytyy huonosti niin äidille tulee paha mieli. Miksi sitä ei saisi sanoa lapselle?

Miksi pitäisi? Häpeäkasvatus? Syyllistäminen? Manipulointi?

En ymmärrä miksi lapsen käytöksestä pitäisi pahoittaa mielensä. Varsinkaan jos lapsi ei saa pahoittaa mieltään aikuisen käytöksestä. 

Ikäänkuin lapsi ja aikuinen olisivat tasavertaisia toimijoita.

Onko lapsella kavereita? Osaako lapsi kertoa miksi hän itkee? Kuulostaa oikeasti, että olet tehnyt liikaa..äitiyttäkin voi suorittaa liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa lapsi ja ylianalysoiva vanhempi. Tyypillistä nykyaikaa. Jos lapsia olisi kaksi, et ehtisi mietiskellä edes asiaa.

 

On totta, että olen ihan luonteeltaninin ylianalysoiva. Ja lapsi on tosiaan ainoa lapsi. Alunperin haaveissa oli meillä kaksi lasta, mutta todettiin (tai pääasiassa minä totesin), että vauvavuosi oli niin haastava ja rankka, että toista ei voi enää harkita. Ap

Kun elämä pyörii aika tavalla yhden lapsen ympärillä, asiat ei mene ehkä ihan mittasuhteisiin. Pienet asiat saa suuren merkityksen omassa päässä.

Yksi tekijä voi olla, että sinulla on niin vahvasti päävastuu kasvatuksessa ja mittaat omaa arvoasi sillä, miten lapsi käyttäytyy. Vähän rentoutta peliin. Ei tarvitse pyrkiä perfektionismiin.

Mikä

Ei kai tuon "Olen huono äti" ajatuksen takana ole epäonnistumisen tunnetta? Parisuhde on epäonnistunut (mies ei osallistu, ole osa perhettä), vanhemmuus on epäonnistunut (mies ei pitänyt sanojaan isyydestä), suunnitelmat ovat epäonnistuneet (kasvatetaan lapsi yhdessä), minä puolisona olen epäonnistunut (mies on mieluummin töissä ja etäinen), nyt lapsikin vielä kiukkuaa koko ajan eli olen äitinäkin epäonnistunut.

Meillä 5-vuotias itkee aika harvoin. Jotain pientä pipiä tai hajonnutta Lego -rakennelmaa toki voi itkeä ihan pienen hetken, mutta tunnetila vaihtuu yhtä nopeasti iloiseksi. Toisaalta, meillä on kolme lasta ja kaikilla heillä on erilaiset temperamentit. Perheen 11 -vuotias taitaa itkeä useammin kuin 5-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ap menee neuvolaan ym. puhumaan ja isän osallistumattomuus nousee esiin isoimpana ongelmana, niin mitä ap tekee? Lähtisikö isä edes sinne neuvolaan? Toivottavasti ei tuon kaiken takia lapselle lätkäistä jotain diagnoosia ja problem solved.

Olen puhunut neuvolassa siitä, että isä ei osallistu. He eivät sano siihen mitään. Tai enintään, että tsemppiä. Ja että kyllä isän pitäisi osallistua. No niinpä, niin pitäisi. Mutta kun ei. Isä ei lähde mukaan neuvolaan. Ei myöskään mihinkään pariterapiaan mitä olen ehdottanut. Ap

Eli mies on turha riippakivi, joka hengailee teidän vavavedessä, koska se on hänelle paras mahdollinen juttu nyt. Ap:lta saa ruokaa, jonkun jakamaan kuluja ja seksiäkin. Lapsikin on ja vaimo, joten yhteiskunnallisestikin on sopiva muiden silmissä.

Mieshän tuntuu jo ottaneen teistä eron ja elelee lähinnä poikamiehenä yhteisessä taloudessa. Mies ei tule tästä muuttumaan, koska ei ole lähtenyt terapiaankaan pyynnöstä huolimatta. Hän kokee, että kaikki on OK, joten miksipä erota hänen puolestaan. Tai vastaavasti jättää erosuunnittelut sulle, että voi seuraavalle kumppanille satuilla, että yhyy vaimo ikävästi lähti, ihan puskista tuli ero :(

Mies luiskaan tai vaihtoehtoisesti tiedostat, että parisuhteesi tulee olemaan tällaista kuin se nyt on myös jatkossa. Jos miehellä olisi halu muuttua, hän tekisi sen kyllä.

Saman asian kanssa painiskellut; siis rankan vauvavuoden trauma jonka suhteen olen työstämisen tehnyt. Ei siis katkeruutta enää, ison työstämisen jälkeen. Toisaalta ei uskallustakaan lähteä katsomaan mitä toinen vauvavuosi voisi tuoda tullessaan. 

Surutyötä tämäkin, varsinkin kun mies haluaisi toisen lapsen. Eniten epäilyttää oma jakamiseni tai siis sen kipurajoilla olo jo nykyisin. 

Kyllä lasta täytyy ohjata kunnioittamaan ja huomioimaan muita ihmisiä ja heidän tilaansa ja rajojaan, ja puhua tästä asiasta ääneen. Se ei ole syyllistämistä, vaan kerrotaan ja keskustellaan lempeästi siitä missä rajat menevät. Tämä vaatii toistamista ja kärsivällisyyttä.

Ap, sinä et vaukuta luottavan itseesi, auktoriteettiisi ja tavoitteeseesi, vaan yrität vain suorittaa kaikkea. Lapsi vaistoaa epävarmuutesi. Kommunikoi hänen kanssaan rajoista ja tavoitteista.

Eivät ole. Vanhemmilla on auktoriteetti ja he ohjaavat lasta kärsivällisesti, kommunikoivat hänen kanssaan ja opettavat häntä keskustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lasta täytyy ohjata kunnioittamaan ja huomioimaan muita ihmisiä ja heidän tilaansa ja rajojaan, ja puhua tästä asiasta ääneen. Se ei ole syyllistämistä, vaan kerrotaan ja keskustellaan lempeästi siitä missä rajat menevät. Tämä vaatii toistamista ja kärsivällisyyttä.

Tuo on boomerien aikaista ajattelua. Nykyään uskotaan, että hyvät tunnetaidot ja itsetunto ovat lapselle tärkeitä. Lapsen tarkoitus ei ole miellyttää toisia.