Miksi en onnistu äitinä vaikka olen yrittänyt nämä kaikki?
Olen yrittänyt aivan parhaani ja aivan kaiken minkä keksin, aivan kaiken mitä olen hyvistä kasvatusoppaista lukenut. Olen ollut paljon läsnä lapselle, viettänyt todella paljon yhdessä aikaa, olen lukenut, laulanut, kuunnellut murheet, puhaltanut kaikki pipit, opettanut paljon uusia taitoja, jaksanut hermostumatta jokaöiset heräämiset keskellä yötä, rauhoittanut painajaisten jälkeen, lukenut useita kasvatusoppaita ja ottanut niistä hyviä neuvoja käyttöön, olen sanoittanut tunteita, kuunnellut lapsen mielipiteen oikeastaan aina, pitänyt johdonmukaiset rajat, mutta tarvittaessa ollut valmis kompromisseihin kun niihin on ollut hyvä syy, huonosta käytöksesta laittanut seuraamuksia, olen joka päivä kehunut jostain ja kertonut rakastavani, olen yrittänyt olla mahdollisimman lapsentahtinen opettaen samalla kuitenkin että omaa vuoroa pitää välillä odottaa, olen tehnyt lähes uupumukseen asti kaikkeni ollakseni hyvä äiti. Ulkoiset puitteet olen huolehtinut hyviksi, meillä on säännölliset rytmit, hyvää ruokaa, kotona ei käytetä alkoholia, lapsi saa tulla yöllä viereen jos pelottaa mutta oma sänkykin hänellä on hyvä, leluja ym on sanan verran kuin muillakin, kaikki pitäisi olla kunnossa.
Silti tunnen lähinnä epäonnistuneeni. Lapsi (nyt viisi vuotta) itkee usein ja paljon, on usein tyytymätön, testaa ja testaa rajoja (jotka aina pitävät) loputtomiin, kiukuttelee paljon pienistä asioista. Mitä olen oikein tehnyt väärin? Miksi tämä on näin vaikeaa?
Kommentit (189)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasta täytyy ohjata kunnioittamaan ja huomioimaan muita ihmisiä ja heidän tilaansa ja rajojaan, ja puhua tästä asiasta ääneen. Se ei ole syyllistämistä, vaan kerrotaan ja keskustellaan lempeästi siitä missä rajat menevät. Tämä vaatii toistamista ja kärsivällisyyttä.
Tuo on boomerien aikaista ajattelua. Nykyään uskotaan, että hyvät tunnetaidot ja itsetunto ovat lapselle tärkeitä. Lapsen tarkoitus ei ole miellyttää toisia.
Tuo on vain yksi pieni erillinen osa kokonaisuutta. Itsetunto kehittyy siitä, että lapsi opettelee keskittymään asioiden tekemiseen, keskustelemaan, esittämään ajatuksiaan ja perustelemaan niitä. Keskustellaan hänen kanssa kunnioittavasti ja lempeästi. Hänelle annetaan myös paljon tilaa ja rauhaa löytää ja tutustua asioihin itse, kuuntelemaan itseään, eikä kokoajan olla holhoamassa. Toisaalta rauhallinen yhdessäolo on tärkeää. Muiden ihmisten tervehtiminen ja huomioiminen kuuluvat myös tähän.
Ap, teet ja yrität aivan liikaa siihen nähden, ettet usko itsekään omaan tekemiseesi. Sinun tulee uskoa siihen mitä teet, niin lapsikin uskoo ja tulee tyytyväisemmäksi. Häntä ärsyttää se, että taivut tuhannelle mutkalle hänen edessään.
Kolme lastani kasvatin oikein, mutta yhden kohdalla epäonnistuin. En tiedä vieläkään, miten suvussa periytyvän ahneuden piirteen voi kitkeä luonteesta. Olisi halunnut olla ainut lapsi, jotta olisi saanut kaiken yksin. Aina tyytymätön, katkera ja vihainen. Itkee vielä aikuisenakin, jollei ole huomion keskipiste tai saa enemmän lahjoja, kuin lapsensa. Mikään puhe tai teot muiden huomioonottamisesta eivät ole auttaneet. Suuttuu ja huutaa.
Olet varmastikin tehnyt kaiken ihan oikein, koska lapsi näyttää tunteensa kotona. Lapsi sitten vain on tuollaiseen tunteiden purkuun taipuva tapaus. Äitiys harvoin on kovin kiitollista puuhaa. Varsinkaan jos sen tekee oikein. Se kiitos tulee kun lapset on isoja ja edelleen tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Olisko vähempi kasvattaminen riittänyt, katsopa suurin osa meistä on suht normaaleja, vaikka meidän vanhemmat ei niin hirveästi vanhemmuutta suorittaneet. Anna lapsen kasvaa välillä ihan itse, opetella kestämään tylsyyttä, keksimään itse, hän on varmaankin päiväkodissa koko aikaisen ohjelmoinnin parissa. Seuraa hetki sivusta, ohjaa kun tarve ja rakasta.
Tässä todella hyvä pointti. Lue kirja metsästäjä, keräilija, kasvattaja. Tämä kirja auttoi itseä lastani ymmärtämään. Liika keskittyminen lapseen ja käytökseen ei ole hyvä asia. Lapsi osa perhettä, ei pääkohde.
Vierailija kirjoitti:
Olet varmastikin tehnyt kaiken ihan oikein, koska lapsi näyttää tunteensa kotona. Lapsi sitten vain on tuollaiseen tunteiden purkuun taipuva tapaus. Äitiys harvoin on kovin kiitollista puuhaa. Varsinkaan jos sen tekee oikein. Se kiitos tulee kun lapset on isoja ja edelleen tekemisissä.
Entisaikaan lasten ei annettu näyttää tunteita vapaasti. Ja siihen aikaan vanhemmat ja aikuiset lapset olivat keskimäärin paljon läheisempiä kuin nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Kolme lastani kasvatin oikein, mutta yhden kohdalla epäonnistuin. En tiedä vieläkään, miten suvussa periytyvän ahneuden piirteen voi kitkeä luonteesta. Olisi halunnut olla ainut lapsi, jotta olisi saanut kaiken yksin. Aina tyytymätön, katkera ja vihainen. Itkee vielä aikuisenakin, jollei ole huomion keskipiste tai saa enemmän lahjoja, kuin lapsensa. Mikään puhe tai teot muiden huomioonottamisesta eivät ole auttaneet. Suuttuu ja huutaa.
Tästä tulee mieleen, kyllä lapsen kanssa voisi puhua ahneudestakin ja sen seurauksista pitkällä tähtäimellä. Mikä estäisi keskustelemasta lapsen kanssa siitä miten tuota piirrettä voisi yrittää ottaa hallintaan ja tähdätä siihen, ettei lapsesta kasva ikävää, itsekästä, katkeraa ja ilkeää ihmistä. Minun mielestäni asioista voi puhua rehellisesti ääneen, mutta tiedän, että monet voivat olla toista mieltä. Rehellisesti puhumalla asia tulee näkyväksi ja sille voi tehdä jotakin. Mutta en sano, että se siltikään on helppoa. Paljon virheitä tulee tehtyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus voisi olla minun kirjoittamani, kuinka olen toiminut. Kaikkeen tyytymätön lapseni on 11v tyttö.
Mietin myös päivittäin, mikä tässä meni pieleen, että lapsi on noin pahantuulinen ja synkkä. ;(
Niin. Mikä tässä meni pieleen, en tiedä. Itse olen aina yrittänyt saada lapsen näkemään kaikista asioista myös positiivisen puolen, kannustanut aina että kaikesta selvitään jne. Miksi silti lapsi on niin pahantuulinen ja synkkä, en käsitä. Ahdistaa kun en tiedä mitä olen tehnyt väärin ja miten korjata tilanne. Ap
Itsellä on kans temperamentiltään haastava lapsi ja tein myös aika paljon tuota että yritin kääntää positiiviseksi kannustamalla ja että kaikesta selvitään jne. Sitten huomasin että teen sitä ehkä hieman liikaa, toisin sanoen lapselle tuli tunne että hänen murhettaan/tunteitaan vähäteltiin eikä häntä kuunneltu. Aloin sitten tietoisesti vähentää sitä ja siirtyä enemmän lohduttamiseen ja siihen, että lapselle tulee tunne että olen todella kuunnellut hänen murheensa. Vasta siinä vaiheessa kun lapsi on rauhoittunut, niin sanon että kyllä tästä selvitään.
Se on sellaista nuoralla kävelyä, koska lapsi myös hyvin helposti jumittuu niihin negatiivisiin tunnetiloihin, eli pitää myös varoa ettei vaan vahvista sitä tunnekuohua. Mutta minusta tilanne on parantunut, eikä lapsi enää koe että tarvitsee joka asiasta tehdä ns. elämää suurempaa kysymystä, kun hän kokee että vähemmälläkin hän tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.
Sen vielä sanon että ihmiset joilla on temperamentiltään helpot ja mukautuvat lapset eivät tajua millaista se on. Varmasti jostakin tuntuu että aivan turhaa lässytystä tai että ei sitä ennen vanhaan ollut "hankalia" lapsia. No varmasti oli, mutta ne kasvatettiin väkivallalla rikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmastikin tehnyt kaiken ihan oikein, koska lapsi näyttää tunteensa kotona. Lapsi sitten vain on tuollaiseen tunteiden purkuun taipuva tapaus. Äitiys harvoin on kovin kiitollista puuhaa. Varsinkaan jos sen tekee oikein. Se kiitos tulee kun lapset on isoja ja edelleen tekemisissä.
Entisaikaan lasten ei annettu näyttää tunteita vapaasti. Ja siihen aikaan vanhemmat ja aikuiset lapset olivat keskimäärin paljon läheisempiä kuin nykyään.
No höpö. Eivät taatusti olleet läheisempiä kun koivuniemen herra oli käytössä.
En koko lankaa lukenut läpi, mutta yhdestä vastauksestasi tuli selväksi miten miehesi ei panosta perheaikaansä yhtä paljon kuin työhönsä, josta progressiivisen verotuksen vuoksi ei kostu mies eikä perhekkään. Ainakaan kun kokonaisuutta katsoo. Monet naiset ovat kertoneet palstalla, miten lapsi on saanut isänsä huomiota kun on erottu ja huoltajuus puoliksi. Toivottavasti teille ei mene siihen asti, sillä itsessään ydinperhe on lapselle paras kasvuympäristö. Olen sitä mieltä että lapsesi ei saa tarpeeksi isänsä läsnäoloa, etkä sinäkään. Tämä näkyy sitten lapsen oireiluna myöhemmin itsensä arvostamattomuutena ihmissuhteissa. Ehkä voisit muistuttaa miten tärkeää isän läsnäolo on lapsen kehitykselle ja sille ettei saalistajat pääse hänen lähelleen. Parisuhde psykologi luennolla kertoi miten suurin osa avioliittokriiseistä liittyy rahaongelmiia ja siihen, että äiti kokee ettei isä vietä aikaa lasten kanssa. Hän sanoi että 10 min jalkapallon potkiminen päivittäin lapsen kanssa ratkaisee paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmastikin tehnyt kaiken ihan oikein, koska lapsi näyttää tunteensa kotona. Lapsi sitten vain on tuollaiseen tunteiden purkuun taipuva tapaus. Äitiys harvoin on kovin kiitollista puuhaa. Varsinkaan jos sen tekee oikein. Se kiitos tulee kun lapset on isoja ja edelleen tekemisissä.
Entisaikaan lasten ei annettu näyttää tunteita vapaasti. Ja siihen aikaan vanhemmat ja aikuiset lapset olivat keskimäärin paljon läheisempiä kuin nykyään.
Nahkaremmi taisi loppujen lopuksi olla paljon parempi kasvatusväline kuin tunnekortit. Nykyään ei tajuta sitä että tie onneen kulkee monesti kärsimyksen kautta.
Luin koko ketjun läpi ja minusta tuo on aika selkeä juttu: lapsi aistii kodin ilmapiirin, äidin uupumuksen ja sen, ettei isä oikein välitä.
Toki lapsen temperamentti myös vaikuttaa käytökseen, mutta... Olisiko parempi jos pistäisit sen miehen pihalle kokonaan, jos ei perhe-elämä kerran kiinnosta? Miksi alistut tuohon, hän ei arvosta teitä. Herää!
Ap kuulostaa rasittavalta ja sellaiselta, jolla ei ole omia aivoja eikä tunteita. Vähemmästäkin lapsi kärsii.
Et voi vaikuttaa lapsesi luonteeseen.
Meillä lapsella rauta-arvot oli matalat (ferritiini) ja kaikki harmitti. Rautakuurin myötä on vähemmän kiukkuinen.
Ehkä et olekaan niin hyvä äiti kun kuvittelet. Suoritat hampaat irvessä äitiyttä ja lapsi kyllä vaistoaa milloin välität hänestä aidosti ja milloin et. Esim. oma äitini elää kuvitelmassa, että on ollut niin hyvä äiti ja tehnyt kaikkensa lasten eteen. Sen kaiken uhriutumisen taustalta vaan paistaa läpi vihamielisyys omia lapsia kohtaan. On passiivisaggressiivinen ollut aina ja kommentoinut ilkeästi lapsiaan, niiden tekemisiä ym. Ei oikein mistään lapseen liittyvästä ollut koskaan aidosti iloinen.
Ehkä et kuitenkaan ihan ymmärrä lastasi ja ylläpidät kireää ilmapiiiriä.
Olet tehnyt väärin yrittämällä aivan liikaa, unohtanut itsesi ja elänyt vain lasta varten. Nyt lapsi on huomannut sen ja pomputtaa vielä entistä enemmän.
Ryhdistäydy nyt ja luovu Täydellisen Äidin roolista ja ryhdy omaksi itseksi Maija Meikäläiseksi, tai mikä nimesi lieneekin. Ei sinun tarvitse yrittää niin mahdottomasti, koska se vain pahentaa asiaa. Mutta sen sinä olet tainnut jo huomata.
Tietenkin kannattaa selvittää, onko lapsella jotain terveysongelmaa, joka aiheuttaa itkuisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme lastani kasvatin oikein, mutta yhden kohdalla epäonnistuin. En tiedä vieläkään, miten suvussa periytyvän ahneuden piirteen voi kitkeä luonteesta. Olisi halunnut olla ainut lapsi, jotta olisi saanut kaiken yksin. Aina tyytymätön, katkera ja vihainen. Itkee vielä aikuisenakin, jollei ole huomion keskipiste tai saa enemmän lahjoja, kuin lapsensa. Mikään puhe tai teot muiden huomioonottamisesta eivät ole auttaneet. Suuttuu ja huutaa.
Tästä tulee mieleen, kyllä lapsen kanssa voisi puhua ahneudestakin ja sen seurauksista pitkällä tähtäimellä. Mikä estäisi keskustelemasta lapsen kanssa siitä miten tuota piirrettä voisi yrittää ottaa hallintaan ja tähdätä siihen, ettei lapsesta kasva ikävää, itsekästä, katkeraa ja ilkeää ihmistä. Minun mielestäni asioista voi puhua rehellisesti ääneen, mutta tiedän, että monet voivat olla toista mieltä. Rehellisesti puhumalla asia
Minullakin on kolme lasta, joita olen kasvattanut samalla tavalla. Yhden kohdalla en ole havainnut erityistä epäonnistumista, mutta kahden muun kohdalla olen, ja vielä eri tavalla. Ovat jo aikuisia, joten tulos on nähtävissä. Ei liene kenellekään useamman lapsen äidille yllätys, että se mikä yhden lapsen mielestä on ollut oikein ja hyvin, onkin toisen mielestä ollut aivan väärin.
Sellaista se on, että äitiys on kovasti epäkiitollista hommaa. Ap:lla on vielä kymmenen vuotta aikaa kasvattaa ja varsinkin totuttautua siihen, että huomaa epäonnistuneensa äitinä.
Luin ajatuksella ketjun läpi. Voisiko ongelma olla siinä, että lapsesi kaipaa enemmän kavereiden tapaamista ja muita ihmisiä ympärilleen, sekä myös isänsä huomiota?
Äiitinä kokeilisin parin viikon ajan niin, että järjestäisin leikkipuisto- tai sukulaisvierailuja parille arki-illalle ja viikonlopulle kunnollisia leikkitreffejä jonkun lapsen kaverin kanssa.
Tämä kommenttini kuului tämän keskustelun viimeiseen kommenttiin.
Eivät ole. Vanhemmilla on auktoriteetti ja he ohjaavat lasta kärsivällisesti, kommunikoivat hänen kanssaan ja opettavat häntä keskustelemaan.