Miksi en onnistu äitinä vaikka olen yrittänyt nämä kaikki?

Lapsella on oma temperamentti ja sinulla omasi, ette ole toistenne kopioita. Elämässä on kaikenlaisia tunteita, ei niitä poisteta tekemällä ns. oikein. Eskari-iässä lapsella voi olla pienimuotoinen murrosikä. 

Helpon lapsen äidin on helppo tuntea onnistuneensa. Haastavan temperamentin omaavan lapsen äidin taas on helppo tuntea epäonnistuneensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karmiva aloitus.

"Minä minä minä minä minä olen tehnyt ja osannut ja raatanut ja minä minä minä olen täydellisesti noudattanut jokaista käyttöohjetta millintarkasti, miksi tämä tilaamani tuote ei toimi niin kuin haluan?"

Lapsesi on ihminen. Hänellä on oma elämänsä ja omat tunteensa. Hän on oman tarinansa päähenkilö - ei sivuhahmo sinun tarinassasi. Hänen olemassaolonsa tarkoitus ei ole olla maailmalle esiteltävä todiste siitä, miten sinä olet saanut vanhemmuussuorituksestasi täydet pisteet.

Käsitit aloitukseni aivan väärin. Aloitukseni ei koskenut lastani, ei lapseni ominaisuuksia tai käytöstä. Kirjoitin aloitukseni aiheesta äitiys ja äitinä oleminen ja epäonnistumisen tunteet äitiydessä. Ap

Ihan sama, minkä tarkoitit aloituksesi aiheeksi. Sisältö on karmivaa luettavaa.

Ei lapselle 7 vuoden iässä kehity mikään käsitys itsestä äidistä irrallisena henkilönä. Se kehittyy kylläkin jo aika pian vauvaiän jälkeen. 

Vanhemmuus on nykyään kauheaa suorittamista. Omat lapseni kasvoivat onneksi maaseudulla, kylältä löytyi aina kavereita mennä vaikka uimaan joukolla tai ratsastamaan jonkun hevosilla tai rakennella yhdessä majoja. Vanhemmat valvoivat yhdessä niitä tekemisiä kenen pihapiirissä lapsijoukko kulloinkin puuhaili ja soiteltiin jos jotain erikoista tapahtui. Se oli sellaista yhteisökasvattamista kylällä, maalla oli sellainen tapa. Ei ollut edes kännyköitä eivätkä lapset olleet siis koko ajan tavoitettavissa, isommat katsoivat pienempien perään ja lapsille oli opetettu vaaranpaikat. Kyllä ne niitä noudattivat. En tiedä voisiko nykyään enää näin leikkiäkään, vapaasti ilman vanhempien läsnäoloa koko ajan sanoittamassa niitä tunteita ja pohtimassa, mikä nyt on vialla? Silloin ei koko ajan mietitty mikä voi mennä pieleen vaan elettiin vaan ja luotettiin lapsiin enemmän, ei ne olleet jatkuvasti näkösällä. Ajat on muuttuneet. Mutta nämä leikkivät lapset oppivat ainakin ottamaan toiset huomioon, neuvottelemaan, sopimaan kiistansa ja toimimaan yhdessä laatimalla yhteiset omat sääntönsä toimilleen. Ehkä nykyajan vanhemmille voisi sanoa ettei kaiken tarvitse olla niin täydellistä, huumoria peliin ja armollisuutta itselle. Kyllä ne lapset siitä kasvaa ja asiat lutviutuu omia aikojaan, murheet asettuu omiin lokeroihinsa ja mittasuhteisiinsa kun ikää tulee. 

Vierailija kirjoitti:

En saa kyllä nyt ollenkaan kiinni mitä tarkoitat enkä tunnista että väitteesi koskisi itseäni. Ei meillä lapselta mitään kiitollisuudenosoitusreaktioita odoteta eikä suhtauduta lapseen kuin robottiin. Enkä ajaudu epäonnistumismurehtimiseen joka kerta kun lapsi vaikka kiukuttelee. Saa meillä kiukutella enkä siitä tunne epäonnistumista. Tunnen epäonnistumista siitä, että arki on todella hankalaa, raskasta eikä suju vaikka kaikkeni yritän. Ap

Teillä ei odoteta lapselta mitään kiitollisuudenosoitusreaktioita... mutta silti, kun lapsi reagoi jollain muulla tavalla kuin äidin täydellisyyttä kiillotellen, äidin ensireaktio on ruveta murehtimaan omaa täydellistä epäonnistumistaan koko äitiydessään. Teillä ei suhtauduta lapseen kuin robottiin... mutta silti äiti luettelee rönsyilevän kriisipostauksen kaikista niistä täydellisiksi viilatuista ja pitkään opiskelluista kasvatustavoista, joita hän on lapseen käyttänyt. Lapsen vaikeat tunnereaktiot eivät aiheuta äidille mitään epäonnistumisen huolia... mutta silti, kun äiti tuntee elämän oman lapsensa kanssa raskaaksi ja hankalaksi, hän vetää sen johtopäätöksen että hänen on siis täytynyt epäonnistua äitinä.

Lapsi ei koskaan ole pahalla tuulella ilman syytä. Aikuiset monesti väittävät lasten kiukuttelevan tyhjästä, pikkujutuista ja ilman mitään syytä, mutta se johtuu vain siitä, että aikuiset eivät tunne kyseisiä lapsia tarpeeksi hyvin eivätkä ymmärrä, mistä kenkä puristaa. Joskus syy lapsen pahaan oloon voi olla aikuisen näkökulmasta pieni, mutta se ei tarkoita, etteikö kyseinen murhe saisi olla lapselle iso ja merkittävä asia.

Mitä jos vaikka yrittäisit selvittää, miksi lapsi tuntee niin kuin tuntee sen sijaan, että käännät lapsen ongelmat sinä-keskeiseksi draamaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saa kyllä nyt ollenkaan kiinni mitä tarkoitat enkä tunnista että väitteesi koskisi itseäni. Ei meillä lapselta mitään kiitollisuudenosoitusreaktioita odoteta eikä suhtauduta lapseen kuin robottiin. Enkä ajaudu epäonnistumismurehtimiseen joka kerta kun lapsi vaikka kiukuttelee. Saa meillä kiukutella enkä siitä tunne epäonnistumista. Tunnen epäonnistumista siitä, että arki on todella hankalaa, raskasta eikä suju vaikka kaikkeni yritän. Ap

Teillä ei odoteta lapselta mitään kiitollisuudenosoitusreaktioita... mutta silti, kun lapsi reagoi jollain muulla tavalla kuin äidin täydellisyyttä kiillotellen, äidin ensireaktio on ruveta murehtimaan omaa täydellistä epäonnistumistaan koko äitiydessään. Teillä ei suhtauduta lapseen kuin robottiin... mutta silti äiti luettelee rönsyilevän kriisipostauksen kaikista niistä täydellisiksi viilatuista ja pitkään opis

No minä olen tehnyt kaikkeni selvittääkseni miksi lapsi tuntee niin kuin tuntee ja miksi itkee. Kaiken mitä ikinä vain keksin. Olen epäonnistunut siinäkin. Välillä onnistun, mutta usein en. Eli mitä teen väärin? Eikä minun ensireaktio ole koskaan, että olen epäonnistunut, vaikka niin jostain syystä väitit. Eikä aloitus ollut kriisipostaus, vaikka halusit sen sellaisena nähdä. Olen miettinyt näitä epäonnistumisen tunteita välillä, ajoittain enemmän, ajoittain vähemmän. En yleensä lapsen kanssa ollessa vaan kun olen yksin, esim iltaisin tai joskus kun on hetki omaa aikaa. Aloitus oli rauhallinen ja harkittu kuvaus useamman vuoden pohdinnastani, ei kriisivuodatusta. Kirjoitin asiat listana ollakseni ytimekäs ja välttääkseni sen, että minua neuvotaan kokeilemaan jotain sellaista asiaa, jota olen jo pitkään toteuttanut ja sitten haukutaan kun vastaan neuvoon, että olen tuota jo pitkään toteuttanutkin. Ap

Ei lasta voi eikä pidä yrittääkään muuttaa itseä miellyttäväksi, joka ei itke tai itkee vain vähän, joka ei kokeile rajoja jne.

Siinä on väärä tavoite.

Kaikki lapset saa kokeilla rajoja ja itkeä. Vanhemman tehtävä on jaksaa siitä huolimatta pitää niitä rajoja ja opastaa kärsivällisesti aina uudestaan.

Lapselle kuuluu kasvaa oma tahto. Se on edellytys terveelle lapselle.

Jätä lapsi isälle ja lähde itse reissuun vaikka kolmeksi päiväksi. Älä kysele vaan ilmoita asia. Sen jälkeen alat hommaamaan itsellesi muutakin tekemistä/harrastusta, jotta saatte lapsen kanssa vähän etäisyyttä toisistanne ja puolison tulee osallistua. Omasta tahdostaan ei kumpikaan vanhempi vaan voi jättäytyä etäiseksi pikkulapsiperheessä. Ei voi kun on siihen lähtenyt. 

 

Mielestäni sinulla on liian kova vaatimus, jos tavoitteena ja mittarina on hyvä päivä. Kokonainen päivä! Itselläni tavoitteena saattoi olla esim. onnistunut kirjastossakäynti ja jos se meni putkeen, niin se oli hyvä päivä!! Kaikki loppu kiukuttelu kotona oli sitten sitä muuta. Ala laskemaan niitä onnistumisia, älä epäonnistumisia (jos nyt lasket aina itkut ja kiukut epäonnistumisina) ja pohdi itse aina joku pieni juttu joka tänään sujui. Vaikka sitten vain sukkien laitto jalkaan jos ei sille päivälle muuta löydy. Ei tätä tarvi lapselle sanoittaa, mutta pohdi itse ja ole tyytyväinen siihen. Joskus olin itse tyytyväinen rankan päivän jälkeen vaan siihen, että olimme kaikki edelleen hengissä kun illalla pääsi huokaisemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei lasta voi eikä pidä yrittääkään muuttaa itseä miellyttäväksi, joka ei itke tai itkee vain vähän, joka ei kokeile rajoja jne.

 

Siinä on väärä tavoite.

 

Kaikki lapset saa kokeilla rajoja ja itkeä. Vanhemman tehtävä on jaksaa siitä huolimatta pitää niitä rajoja ja opastaa kärsivällisesti aina uudestaan.

 

Lapselle kuuluu kasvaa oma tahto. Se on edellytys terveelle lapselle.

Kyllä tottakai näin. Enkä minä haluakaan sitä, että lapsi ei kokeilisi rajoja tai itkisi. Päinvastoin olen tyytyväinen, että hän uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Ei tässä siitä ole kyse ollenkaan. Vaan siitä, että meidän arki on jotenkin mahdottoman hankalaa ja raskasta, ja syytän siitä itseäni, sitä, että olen kai sitten epäonnistunut äitinä kun en vain saa lapsiarkea sujumaan hyvin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän siltä, että teet kaikkea ulkoa ohjautuen ns. oikein. Mutta käytätkö omaa luovuutta, kuunteletko tilanteita, oletko tutustunut lapseesi? Löysäisit vähän tuosta jatkuvasta suorittamisesta. Ehkä lasta ärsyttää olla kokoajan suorittamisesi kohteena.

Olen viettänyt lapseni kanssa niin paljon aikaa ja ollut hänelle niin paljon läsnä, että tunnen lapseni erittäin hyvin, kehtaan jopa sanoa että paremmin kuin moni tuntee oman lapsensa. Ja nimenomaan omaa luovuuttani käytän ja kuuntelen tilanteita, en ole mikään jäykkä kävelevä kasvatusopas. Pyrin siihen, että arki on rentoa ja aika vapaata, en ole suorituskeskeinen ollenkaan. Kiinnostaisi tietää mikä kirjoittamissani asioissa saa tulkitsemaan, että olisin suorittaja. Ap

Joo nyt alkaa hahmottua.

Kun äiti pelkää epäonnistuneensa äitinä, kyse voi olla kahdesta asiasta. Joko hän on onnistunut ihan hyvin ja pelko epäonnistumisesta on aiheeton, tai sitten hän on oikeasti epäonnistunut jossain ja pelko on aiheellinen.

Sinun kohdallasi alkaa näyttää siltä, että pelkosi on ihan aiheellinen.

Huomaatko, että joka kerta kun täällä tuodaan esille mahdollisia tapoja, joita työstämällä voisi yrittää paikantaa ongelmaa, niin aloitat hirveän selittelyn siitä, miten koko kommentti oli ihan väärin, eikä voisi ikinä koskea sinua millään tavalla, koska sinä olet tehnyt kaiken ihan tismalleen tarkalleen PRIKULLEEN oikein?

Miten on mahdollista, että lapsi tuntee olonsa kurjaksi niin usein, että se häiritsee jo normaalia elämää, jos kotona kerran on kaikki aivan täydellisesti kunnossa eikä äiti ole koskaan ikinä tehnyt yhdessäkään asiassa ainoatakaan virhettä?

(Ja tähän tietysti vastaat, että "kyllä minä olen moniakin virheitä tehnyt ja niistä olen aina opiksi ottanut".)



Tsemppiviestejä voi saada ihan sillä, että rehellisesti sanoo "aaa äitiys raastaa hermojani huhhuh onpa tämä raskasta". Mutta kun sinä niin tarkalleen ja yksityiskohtaisesti haluat koko ajan selitellä, miten täydellisesti olet jokaisesta asiasta suoriutunut ja kaiken olet oikein tehnyt, niin tulee vain sellainen fiilis että piilottelet sillä jotain tosi isoa ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasta voi eikä pidä yrittääkään muuttaa itseä miellyttäväksi, joka ei itke tai itkee vain vähän, joka ei kokeile rajoja jne.

 

Siinä on väärä tavoite.

 

Kaikki lapset saa kokeilla rajoja ja itkeä. Vanhemman tehtävä on jaksaa siitä huolimatta pitää niitä rajoja ja opastaa kärsivällisesti aina uudestaan.

 

Lapselle kuuluu kasvaa oma tahto. Se on edellytys terveelle lapselle.

Kyllä tottakai näin. Enkä minä haluakaan sitä, että lapsi ei kokeilisi rajoja tai itkisi. Päinvastoin olen tyytyväinen, että hän uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Ei tässä siitä ole kyse ollenkaan. Vaan siitä, että meidän arki on jotenkin mahdottoman hankalaa ja raskasta, ja syytän siitä itseäni, sitä, että olen kai sitten epäonnistunut äitinä kun en vain saa lapsiarkea sujumaan hyvin. Ap

Voisitko ottaa rennommin?  

Hääräät liikaa lapsen ympärillä. Mieti, jos joku olisi jatkuvasti kuulostelmassa sun tunteita, sanoittamassa, valmiina syöksymään avuksi ja jatkuvassa valmiustilassa. Vähemmästäkin stressaantuu, lapsi kyllä vaistoaa tuollaisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän siltä, että teet kaikkea ulkoa ohjautuen ns. oikein. Mutta käytätkö omaa luovuutta, kuunteletko tilanteita, oletko tutustunut lapseesi? Löysäisit vähän tuosta jatkuvasta suorittamisesta. Ehkä lasta ärsyttää olla kokoajan suorittamisesi kohteena.

Olen viettänyt lapseni kanssa niin paljon aikaa ja ollut hänelle niin paljon läsnä, että tunnen lapseni erittäin hyvin, kehtaan jopa sanoa että paremmin kuin moni tuntee oman lapsensa. Ja nimenomaan omaa luovuuttani käytän ja kuuntelen tilanteita, en ole mikään jäykkä kävelevä kasvatusopas. Pyrin siihen, että arki on rentoa ja aika vapaata, en ole suorituskeskeinen ollenkaan. Kiinnostaisi tietää mikä kirjoittamissani asioissa saa tulkitsemaan, että olisin suorittaja. Ap

Joo nyt alkaa hahmottua.

Kun äiti pelkää epäonnistuneensa

Ehkä ymmärryskyvyssäni on vikaa, mutta en oikeasti tiedä mitä konkreettisia neuvoja tehdä toisin olen täällä saanut, joita olisin jotenkin ampunut alas ja vain kerjännyt tsemppiä. Nimenomaan haluan niitä konkreettisia neuvoja miten toimia jatkossa toisin kuin ennen ja nyt. Joten voisiko joku vielä vääntää minulle rautalangasta ne neuvot, ihan siis konkreettisina asioita joita en ole kertonut ennen jo paljon tehneeni?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karmiva aloitus.

"Minä minä minä minä minä olen tehnyt ja osannut ja raatanut ja minä minä minä olen täydellisesti noudattanut jokaista käyttöohjetta millintarkasti, miksi tämä tilaamani tuote ei toimi niin kuin haluan?"

Lapsesi on ihminen. Hänellä on oma elämänsä ja omat tunteensa. Hän on oman tarinansa päähenkilö - ei sivuhahmo sinun tarinassasi. Hänen olemassaolonsa tarkoitus ei ole olla maailmalle esiteltävä todiste siitä, miten sinä olet saanut vanhemmuussuorituksestasi täydet pisteet.

Käsitit aloitukseni aivan väärin. Aloitukseni ei koskenut lastani, ei lapseni ominaisuuksia tai käytöstä. Kirjoitin aloitukseni aiheesta äitiys ja äitinä oleminen ja epäonnistumisen tunteet äitiydessä. Ap

Miehesi jättää sinut yksin olemaan vanhempi, ei ihme että väsyt ja tunnet epäonnistumisen tunteita. Molempien vanhempien pitää olla mukana lapsen arjessa ja tukea toisiaan. 

Jospa pitäisit kehityskeskustelun sen lapsen isän kanssa. Syytät itseäsi ja tarkkailet lapsen reaktioita. Mikset nyt sitä miestäsi ota mukaan lapsen kasvatukseen ja yhteiselämään? Lapsikin saisi enemmän virikkeitä siis ihmissuhteista. Ja niitä kavereita voi sieltä päikkäristä pyytää kylään. Nyt vain rasita itseäsi ja olet tyytymätön kuten lapsennekin. Eikö isä ole epäonnistunut myös kumppanina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla on erilaiset luonteet, toinen on hyväntuulinen ja toinen ei. Et ole epäonnistunut, lapsesi vain uskaltaa näyttää tunteensa. Hän on vielä pieni, kyllä se itkuisuus lähivuosina loppuu.

Suomessa akateemiset vanhemmat haluavat kasvattaa lapsensa itsenäisiksi ja työläistaustaiset tottelevaisiksi. Kuulut ilmeisesti ensimmäiseen ryhmään. Haluat kasvattaa lapsesi niin, että hän uskaltaa olla eri mieltä ja vaatia itselleen asioita. Tämä on vanhemmille raskaampaa, mutta lapsi voi myöhemmin elämässään päästä pidemmälle, koska osaa tehdä omat päätöksensä itsenäisesti.

Olen akateeminen ja haluan kasvattaa lapseni itsenäiseksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi onnelliseksi ihmiseksi, joka tottelee yhteiskunnan sääntöjä kyllä ja käyttäytyy hyvin, mutta toisaalta uskaltaa kyseenalaistaa typerät säännöt viisaalla argumentoinnilla ja uskaltaa pitää puoliaan t

Ei lapsi ole mikään projekti. Hän on oma henkilönsä. Liika kunnianhimo pois!

Minulla myös yksi lapsista oli negatiivinen ja temperamenttinen 0-16v, sitten alkoi muuttua positiivisemmaksi. Temperamenttia riittää kyllä aikuisena edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Hääräät liikaa lapsen ympärillä. Mieti, jos joku olisi jatkuvasti kuulostelmassa sun tunteita, sanoittamassa, valmiina syöksymään avuksi ja jatkuvassa valmiustilassa. Vähemmästäkin stressaantuu, lapsi kyllä vaistoaa tuollaisen.

En häärää. Lapsi häärää minun ympärillä ja oikein vaatimalla yrittää vaatia tauotonta huomiotani kaikkeen ja koko ajan. Itse yritän häntä lempeästi kannustaa vähän suurempaan itsenäisyyteen. Toki silti joka päivä annan ja haluan antaa hänelle huomiota ja yhteistä aikaa. Mutta haluan myös tehdä välillä omia asioita, vaikka olisin kaksin lapsen kanssa kotona, ja haluan, että lapsi suostuisi jostain selviämään ja vähän ilman minua. Lapsi ei sitä halua. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jospa pitäisit kehityskeskustelun sen lapsen isän kanssa. Syytät itseäsi ja tarkkailet lapsen reaktioita. Mikset nyt sitä miestäsi ota mukaan lapsen kasvatukseen ja yhteiselämään? Lapsikin saisi enemmän virikkeitä siis ihmissuhteista. Ja niitä kavereita voi sieltä päikkäristä pyytää kylään. Nyt vain rasita itseäsi ja olet tyytymätön kuten lapsennekin. Eikö isä ole epäonnistunut myös kumppanina?

Olemme me puhuneet miehen kanssa paljonkin. Olen monta kertaa pyytänyt häntä osallistumaan enemmän vanhemmuuteen, tulemaan enemmän perhearkeen mukaan. Ei hän tule, ei hän osallistu, ei kai sitten halua. Koen, että mies on epäonnistunut sekä kumppanina että isänä kun on jättäytynyt sivuun pyynnöistäni huolimatta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on ihan normaalia, että lapsi on välillä tyytymätön ja kiukkuaa! Eihän sun omakaan elämä ole koko ajan mitään iloista hattarapilvillä leijumista. Nyt vähän realismia tuohon mitä itseltäsi ja muilta vaadit.

On normaalia että välillä on tyytymätön ja kiukkuaa. Mutta minusta ei ole normaalia, että yli viisi vuotta joka päivä. Vauvanakin itki paljon ja herkästi. Edelleen tekee niin. En minä hattarapilviä vaadi vaan edes yhden hyvän päivän joskus. Ap

Katso joskus kellosta, kauanko ihan objektiivisesti lapsi itkee tai kiukuttelee vuorokauden aikana. Se on todennäköisesti paljon vähemmän kuin miten asian koet. Vaadit itseltäsi ja lapseltasi liikaa. Kaikki lapset kiukuttelevat ja itkevät, jotkut enemmän kuin toiset. Ei se ole mikään vanhemman epäonnistuminen. Lapsi luottsa sinuun ja uskaltaa osoittaa tunteensa sinulle. 



Lapset ei lähtökohtaisesti osoita kiitollisuutta hyvästä vanhemmuudesta. Olisi aivan epärealistista odottaa sellaista viisivuotiaalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän siltä, että teet kaikkea ulkoa ohjautuen ns. oikein. Mutta käytätkö omaa luovuutta, kuunteletko tilanteita, oletko tutustunut lapseesi? Löysäisit vähän tuosta jatkuvasta suorittamisesta. Ehkä lasta ärsyttää olla kokoajan suorittamisesi kohteena.

Olen viettänyt lapseni kanssa niin paljon aikaa ja ollut hänelle niin paljon läsnä, että tunnen lapseni erittäin hyvin, kehtaan jopa sanoa että paremmin kuin moni tuntee oman lapsensa. Ja nimenomaan omaa luovuuttani käytän ja kuuntelen tilanteita, en ole mikään jäykkä kävelevä kasvatusopas. Pyrin siihen, että arki on rentoa ja aika vapaata, en ole suorituskeskeinen ollenkaan. Kiinnostaisi tietää mikä kirjoittamissani asioissa saa tulkitsemaan, että olisin suorittaja. Ap

Joo nyt alkaa hahmo

Kyllä, nyt vika on ymmärryskyvyssäsi. Sanoin: "mahdollisia tapoja, joita työstämällä voisi yrittää paikantaa ongelmaa". Sinä käänsit sen päässäsi muotoon "konkreettisia neuvoja, miten toimia toisin".

Et sinä täältä anonyymistä netistä löydä mitään jumalaa, joka tietää elämäsi läpikotaisin ja osaa antaa sinulle valmiin paketin toimintaohjeita, millilitran tarkkoja reseptejä paremman lapsen leipomiseksi. Me osaamme vain tarjota ideoita mahdollisista ongelmakohdista, joita sinun täytyisi ihan itse osata tulkita, ja sitten soveltaa oma toimintasi niihin tulkintoihin pohjautuen.

Täällä on nostettu esiin oikein hyviä kysymyksiä, joilla tilannetta voisi yrittää purkaa. Onko lapsella ketään muuta huoltajaa, voiko lapsenhoidon taakkaa jakaa tasaisemmin useammalle aikuiselle? Tunnetko oman lapsesi ja hänen henkilökohtaiset tarpeensa? Onko lapsesi erityisherkkä tai onko hänellä jotain muita erityistarpeita? Oletko sinä itse kenties liian vaativa itseäsi tai elämääsi kohtaan ja oikeasti mitään ongelmaa ei olekaan olemassa?

Ja eikö teillä ole jotain neuvolapalveluita käytössä, tai muuta sellaista, missä näitä huolenaiheita voisi käsitellä ammattilaisen kanssa?