Lue keskustelun säännöt.
Miksi en onnistu äitinä vaikka olen yrittänyt nämä kaikki?
30.06.2024 |
Olen yrittänyt aivan parhaani ja aivan kaiken minkä keksin, aivan kaiken mitä olen hyvistä kasvatusoppaista lukenut. Olen ollut paljon läsnä lapselle, viettänyt todella paljon yhdessä aikaa, olen lukenut, laulanut, kuunnellut murheet, puhaltanut kaikki pipit, opettanut paljon uusia taitoja, jaksanut hermostumatta jokaöiset heräämiset keskellä yötä, rauhoittanut painajaisten jälkeen, lukenut useita kasvatusoppaita ja ottanut niistä hyviä neuvoja käyttöön, olen sanoittanut tunteita, kuunnellut lapsen mielipiteen oikeastaan aina, pitänyt johdonmukaiset rajat, mutta tarvittaessa ollut valmis kompromisseihin kun niihin on ollut hyvä syy, huonosta käytöksesta laittanut seuraamuksia, olen joka päivä kehunut jostain ja kertonut rakastavani, olen yrittänyt olla mahdollisimman lapsentahtinen opettaen samalla kuitenkin että omaa vuoroa pitää välillä odottaa, olen tehnyt lähes uupumukseen asti kaikkeni ollakseni hyvä äiti. Ulkoiset puitteet olen huolehtinut hyviksi, meillä on säännölliset rytmit, hyvää ruokaa, kotona ei käytetä alkoholia, lapsi saa tulla yöllä viereen jos pelottaa mutta oma sänkykin hänellä on hyvä, leluja ym on sanan verran kuin muillakin, kaikki pitäisi olla kunnossa.
Silti tunnen lähinnä epäonnistuneeni. Lapsi (nyt viisi vuotta) itkee usein ja paljon, on usein tyytymätön, testaa ja testaa rajoja (jotka aina pitävät) loputtomiin, kiukuttelee paljon pienistä asioista. Mitä olen oikein tehnyt väärin? Miksi tämä on näin vaikeaa?
Kommentit (189)
Yitätkö liikaa olla täydellinen ja odotat lapsenkin olevan täydellinen? Jotenkin suorittamisen maku jäi suuhun aloituksestasi. Lapsi on ihan hyvä lapsi myös kun kiukuttelee ja itkee, hän ei ole mittari sulle mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rajojen sijasta lapsi tarvitsee kurin. Silloin vältytään jatkuvalta tottelemattomuudelta eli siltä "rajojen testaamiselta". Kuri tarkoittaa sitä, että ei tyydytä vain kieltämään lasta, vaan tarvittaessa pakotetaan lapsi tottelemaan.
Millä tavalla pakotetaan? En ymmärrä. Toki meillä tavallaan pakotetaan vaikka pukemaan sillä tavalla, että jos ei itse pue kun käsketään niin sitten äiti vain ottaa ja pukee, pukematta jättäminen ei ole vaihtoehto. Tai tavallaan pakotetaan lähtemään ulos sillä tavalla, että jos ei suostu lähtemään mukaan ulos kun ollaan lähdössä ja käsketään tulemaan, niin lopulta äiti nappaa kainaloon ja kantaa ulos, lähtemättä jättäminen ei ole vaihtoehto. Mutta on paljon asioita missä ei voi pakottaa. Millä pakotat olemaan hiljaa kun huutaa täysiä kaupassa? Millä pakotat lopettamaan riehumisen kaupungin kaduilla, jossa suhaa pyöriä, potkulautoja, autojakin ja riehuu siellä melkein joka kerta? Jne. Ei pois lähteminen ole vaihtoehto pidemmän päälle. Enkä pidä pakottamista edes hyvänä kasvatustapana, vaan ihan muita kasvatustapoja parempina. Ap
Vierailija kirjoitti:
Yitätkö liikaa olla täydellinen ja odotat lapsenkin olevan täydellinen? Jotenkin suorittamisen maku jäi suuhun aloituksestasi. Lapsi on ihan hyvä lapsi myös kun kiukuttelee ja itkee, hän ei ole mittari sulle mistään.
En odota lapsen olevan täydellinen. Lapsi saa olla sellainen kuin haluaa ja rakastan häntä sellaisena kuin on. Mutta odotin äitiyden ja lapsiarjen olevan edes hieman helpompaa tai sujuvampaa, jos todella tekee kaikki nuo mitä aloituksessa kuvasin tehneeni. Ap
Lapset on erilaisia. Mulla on kolme lasta. Vanhin jo parikymppinen. Oli ihan mahdottoman vaativa lapsi. Vaikka tein kaikkeni. Sai 30-45 min raivareita alle kouluiässä. Rytmiä ei saanut muodostettua mitenkään. Monet asiat ärsytti häntä. Mutta hänestä tuli kilpaurheilija, menestynyt opinnoissaan jne. Toinen lapseni oli helppo kuin mikä. Nukkui säännöllisesti ja aina iloinen. Koulu ei kiinnostanut yhtään. Ei edes alakoulussa. Väännettiin koulun käynnistä kunnes löysi oman juttunsa peruskoulun jälkeen. Pärjännyt hyvin myös urheilussa. Kolmas on uskomattoman helppo, järjestelmällinen ja rytminen, koulu sujuu. Jos kerran vuodessa menettää malttinsa niin silloin on jotain pahasti pielessä. Eli ota rauhassa, voit tehdä parhaasi, mutta et silti voi vaikuttaa kaikkeen. Lapset ovat omia persoonia ja jokaisella on haasteensa eri vaiheissa. Ennen kaikkea lakkaa miettimästä millainen lapsesi kuuluisi olla. Jokaisella on oma polku. Ja se piirre mikä on haaste vanhemmille pienellä lapsella, voi osottautua voimaksi myöhemmin, kunhan se kanavoituu oikein.
Ainoa lapsi ja ylianalysoiva vanhempi. Tyypillistä nykyaikaa. Jos lapsia olisi kaksi, et ehtisi mietiskellä edes asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainoa lapsi ja ylianalysoiva vanhempi. Tyypillistä nykyaikaa. Jos lapsia olisi kaksi, et ehtisi mietiskellä edes asiaa.
On totta, että olen ihan luonteeltaninin ylianalysoiva. Ja lapsi on tosiaan ainoa lapsi. Alunperin haaveissa oli meillä kaksi lasta, mutta todettiin (tai pääasiassa minä totesin), että vauvavuosi oli niin haastava ja rankka, että toista ei voi enää harkita. Ap
Onnistumista voit pohtia vasta kun lapsi on aikuinen. Se, että lapsi tuntuu raskashoitoiselta ei tee sinusta epäonnistunutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kyseessä on ylihoivaaminen. Lapsi tottunut saamaan paljon huomiota ja siksi vaatii sitä koko ajan lisää.Koita ohjata itsenäiseen leikkiin ja kavereiden kanssa leikkimiseen, niin vaatimukset äidille vähenevät.
Onko lapsella todettu aistiyliherkkyyttä? Tämä saattaisi osittain selittää itkuisuutta ja kiukkuisuutta. Siihen voisi auttaa toimintaterapia. Minkälaista palautetta päiväkodista on tullut?Lapsi tosiaan vaatii aivan joka hetki ja loputtomiin minulta huomiota. Muilta niinkään ei. Viihtyy kyllä muiden kanssa, on tosin aika tarkka kenen kanssa tykkää olla. Itsenäiseen leikkiin olen ohjannut ja opettanut pienestä pitäen. Osaa sitä hyvin, mutta ei halua. Haluaa kaiken tehdä äidin kanssa, ei yksin. Ei yksin vaikka siitä saisi joskus jopa palkinnon. Päiväkodista ei ole tullut juuri mitään palautetta mistään, muuta kuin että ei nuku päiväunia (no sen ti
Kun ei ole siellä kotona kaveria, niin äiti sitten mukaan. Itsellä oli 3 lasta eikä tuollaisia ongelmia ollut. Siis kyllä jokainen kaipasi paljon myös minun huomiotani, mutta heillä oli toisistaan seuraa. Eivät hirveästi leikkineet yksin. Oli myös naapurien lapsia kavereina. Eikö lapsella ole kavereita teillä?
Vastaus tuohon ylläolevaan: lapsella on päiväkodissa kavereita, kotona ei. Tässä lähistöllä ei asu muita pieniä lapsia ja suvussa ei ole muita pieniä lapsia. Lapselle on kuitenkin tuntunut riittävän päiväkodissa olevat kaverit, ei koskaan kysele kavereiden perään muulla ajalla. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoa lapsi ja ylianalysoiva vanhempi. Tyypillistä nykyaikaa. Jos lapsia olisi kaksi, et ehtisi mietiskellä edes asiaa.
On totta, että olen ihan luonteeltaninin ylianalysoiva. Ja lapsi on tosiaan ainoa lapsi. Alunperin haaveissa oli meillä kaksi lasta, mutta todettiin (tai pääasiassa minä totesin), että vauvavuosi oli niin haastava ja rankka, että toista ei voi enää harkita. Ap
Kun elämä pyörii aika tavalla yhden lapsen ympärillä, asiat ei mene ehkä ihan mittasuhteisiin. Pienet asiat saa suuren merkityksen omassa päässä.
Yksi tekijä voi olla, että sinulla on niin vahvasti päävastuu kasvatuksessa ja mittaat omaa arvoasi sillä, miten lapsi käyttäytyy. Vähän rentoutta peliin. Ei tarvitse pyrkiä perfektionismiin.
Mikä teillä on toisen vanhemman rooli?
Minäkin olen tehnyt kaikkeni. Todella halusin onnistua. Ja jossain määrin kai kuvittelin että lapsia on mahdollista ns kasvattaa. Nyt kun ovat molemmat saaneet jo diagnoosit (autismin kirjo ja ADHD) ja teini-iässä niin ymmärrän enemmän. Ympäristöllä voi lopulta vaikuttaa yllättävän vähän. Geenit ne on jotka määrää. Lapsista tulee mitä sattuu tulemaan. Ja tällaisille lapsille on vaikea olla hyvä äiti vuodesta toiseen. Minä lopetin muutama vuosi sitten sen yrittämisen ja nyt vain olen. Rakastan heitä toki hyvin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä minun kaikkeen tyytymätön 11v tyttöni ei myöskään ole koskaan kiinnostunut lähtemään kavereita tapaamaan.
Olen ajatellut hänen olevan jonkinlainen introvertti, mutta silti mielestäni tuollainen ei ole "normaalia". :/
Yliajattelet nyt, kyseessä on kuitenkin viisivuotias lapsi eikä aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On menty vikaan siinä, että lapsesta on tehty perheen keskipiste eikä tasavertainen perheenjäsen.
Itse ajattelen että lapsena ne itkut on itkettävä, niin ei sitten tarvitse vanhempana purkaa kymmenien vuosien patoutumia.
Toki sellainen järki itselläni on kiukutteluissa mukana, etten anna lapsen uhriutua tai käyttää hyväkseen itkemistä. Ei siis heru aina myötätuntoa siinä mielessä, vaikka helposti otankin syliin ja lohdutan. Myötätunto on silloin sitä etten halua lapselleni aiheutuvan myöhemmin ongelmia että uhriutuu.
Lapsuus on kasvamista, lapsellasi on joku vaihe menossa. Toivottavasti menee ohi nopeasti.
Olisko vähempi kasvattaminen riittänyt, katsopa suurin osa meistä on suht normaaleja, vaikka meidän vanhemmat ei niin hirveästi vanhemmuutta suorittaneet. Anna lapsen kasvaa välillä ihan itse, opetella kestämään tylsyyttä, keksimään itse, hän on varmaankin päiväkodissa koko aikaisen ohjelmoinnin parissa. Seuraa hetki sivusta, ohjaa kun tarve ja rakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun lapsi on ihminen, jolla on tunteet. Se ei ole merkki sun epäonnistumisesta, jos hän kiukuspäissään polkee jalkaa ja testaa rajojaan. Näin kuuluu ollakin, koska hän on elävä olento. Olen aivan varma, että teidän suhteeseen mahtuu myös paljon hyviä hetkiä:)
Itkee joka päivä. Luulen, että hänellä on joku hätä kun itkee niin usein, en vain keksi mikä. Etsin syitä itsestäni, mutta en tiedä mitä olisin voinut tehdä paremmin. Ap
Millaisista asioista itkee ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoa lapsi ja ylianalysoiva vanhempi. Tyypillistä nykyaikaa. Jos lapsia olisi kaksi, et ehtisi mietiskellä edes asiaa.
On totta, että olen ihan luonteeltaninin ylianalysoiva. Ja lapsi on tosiaan ainoa lapsi. Alunperin haaveissa oli meillä kaksi lasta, mutta todettiin (tai pääasiassa minä totesin), että vauvavuosi oli niin haastava ja rankka, että toista ei voi enää harkita. Ap
Kun elämä pyörii aika tavalla yhden lapsen ympärillä, asiat ei mene ehkä ihan mittasuhteisiin. Pienet asiat saa suuren merkityksen omassa päässä.
Yksi tekijä voi olla, että sinulla on niin vahvasti päävastuu kasvatuksessa ja mittaat omaa arvoasi sillä, miten lapsi käyttäytyy. Vähän rentoutta peliin. Ei tarvitse pyrkiä perfektionismiin.
Mikä teillä on toisen vanhemman rooli?
Toisen vanhemman rooli on aina ollut etäinen hänen oman valinnan vuoksi. Olemme kyllä siis ihan ydinperhe, mutta isä on halunnut keskittyä perhettä enemmän työhönsä ja uraansa ja siksi vastuu lapsesta on jäänyt käytännössä minulle. Itse tunnen tästä pettymystä ja myös vähän huijatuksi tulemisen tunnetta, emme nimittäin sopineet asiaa yhdessä, vaan hän vain yksin päätti jättäytyä etäälle, kaikista keskusteluista huolimatta on jatkanut niin. Sukulaisia meillä on, mutta kukaan heistä ei asu lähellä niin eivät juuri osallistu meidän arkeen. Ap
Toivottavasti et ole kuin oma äitini ja yritä lakaista kaikki murheet maton alle tai jotenkin taikaiskusta lopettaa itku välittömästi.
Lapsen pitää myös antaa tuntea ikäviä tunteita ja käsitellä ne ihan rauhassa, eikä välittömästi yrittää saada lapsi taas iloiseksi
Ehkäpä se missä menee vikaan on että ajattelet onnistumisen äitinä mitattavan siinä onko lapsi mahdollisimman helppo ja tasaisen temperamentin omaava tapaus?
Lasta hankkiessa ei ikinä tiedä mitä tulee ja jokainen lapsi on erilainen yksilö jolla on erilainen temperamentti. Kodin ympäristö voi olla mitä tasapainoisin ja lapsi voi silti olla herkkä, tulinen ja/tai täpäkkätapaus. Se että lapsi on mahdollisimman helppo ja hiljainen ei välttämättä ole merkki täydellisestä kasvatuksesta vaan voi myös kieliä siitä että lapsi kasvaa turvattomissa oloissa joissa ei uskalla kokeilla rajojaan (kasvoin itse tuollaisissa oloissa ja olin erittäin hiljainen ja vetäytyvä lapsi koska en halunnut olla vaivaksi).
Se että lapsi kiukkuaa, itkee ja valittaa on ihan normaalia ja osa kasvatustyötä. Lapset ei osaa käsitellä tunteitaan jonka vuoksi reaktiot aikuisille pieniin ja normaaleihin asioihin kuten vääränvärisiin sukkiin ovat usein voimakkaita ja erikoisia. :)