Toisen polven evakko, ikävöitkö?

Siis mitä te oikein kaipaatte, toisen tai jopa kolmannen polven "evakot"? Minne te olette evakkoon lähteneet? :D En ymmärrä ollenkaan tätä. Minun isomummoni oli evakko enkä edes tiedä mistä päin eikä varsinaisesti edes kiinnosta, kotona ei ole koskaan asiasta keskusteltu eikä kukaan ole minnekään Karjalaan takaisin koskaan haikaillut. Kummallista on mielestäni myös tämä juurista jankuttaminen ja itsensä identifioiminen jonkun kaukaisen sukulaisen asuinpaikan tai hänen elämäntyönsä perusteella. En minä esimerkiksi koe olevani myöskään turkulainen, vaikka isäni äiti oli Turusta kotoisin. En kaipaa Turkua enkä koe Turkua mitenkään ihmeelliseksi. Mikä niissä juurissa on tärkeää teille? Nykyään sukulaisiin on helppo pitää yhteyttä netin välityksellä ja julkinen liikenne pelaa, vierailla voi kaukanakin sukuloimassa. Tämä tuntuu jotenkin niin koomiselta ja teennäiseltä omaan makuun, oletteko oikeasti tosissanne näiden juttujen kanssa?

Käöt kukkuu Karjalas koemmin

Olen toisen polven evakko ja juurettomuus näkyy minussa siten, että en halua muuttaa, vaan olen asunut samassa talossa jo 35 vuotta. Sisarukseni vaihtavat asuntoa tämän tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap

Kuulin luennon Karjala-kesäjuhlilla. Vasta nyt ymmärsin, että ikäväni, juurettomuuteni kumpuaa kauas Karjalaan. Se on niin lähellä, isäni koki ikävää. Miksi näistä ei puhuttu? Mieleni on sekaisin. Itku ja ikävä. Olen karjalainen. Kaihoan. En asetu. Kun ei minulle kerrottu. Ihmisen ikävää. Kotiseun kaipausta...

Vai semmoinen luento, et ole mikään evakko ja haihattelet semmoisen perää mistä et tiedä mitään. Isäsi oli evakko et sinä minkään polven, jos et ole joutunut evakkoon lähtemään. Kaikesta ne ihmiset itsesäälissä rypeekin. Mistäs äitisi on kotoisin ? Märisetkö sinnekin 

No kylläpäs tämä sinua korventaa, m i k s i ? Ihan siinä juhlassakin aina kysytään, montako toisen polven evakkoa yleisössä on, ei ole minun keksimäni kuvaus...

Älkää puuttuko kesku

Eihän otsikossa eikä edes aloituksessa määritelty että evakkotaustan pitäisi olla juuri Karjalasta. Jostain kumman syystä ihmisiltä tuppaa usein unohtumaan, että evakkoon lähdettiin muualtakin kuin Karjalasta.

Minäkin ihmettelen kovasti tätä joidenkin ihmisten tarvetta määritellä itsensä niin tarkasti sukuhistorian kautta. Toki on mukava vierailla esimerkiksi lapsuuden kodissa tai vaikkapa vanhassa mummolassa, mutta mitään erityistä sydäntä riipivää kaipuuta en sinne koe. Ihmettelen myös tässä ketjussa esiintyvää oman pahan olon kiihottamista "itkekää ja kaihotkaa, sinne teidän sydämenne kuuluvat" ???? Miksi? Miksi haluatte itse lietsoa pahaa oloa ja suggestoida itseänne ikävöimään jotain, mitä ette ole edes nähneet ja kokeneet? Mikä siinä suremisessa ja ikävöimisessä vie teitä eteenpäin, miten se kehittää ihmisinä teitä? En voi käsittää. Melko kipeää touhua.

Mitäpä jos loisitte ihan itse oman elämänne ja keskittyisitte nykyhetkeen? Minä en edes tiedä mistä isovanhempani tarkalleen ottaen ovat, olettaisin että kuitenkin samoilta huudeilta kuin missä nytkin asutaan. Varmaan on jokunen syrjähyppykin sekaan mahtunut ja kaikista esi-isistä ei ole tietoa. Asia ei mitenkään vaivaa minua enkä ole lainkaan kiinnostunut minkäänlaisesta sukututkimuksesta, tuikitavallista porukkaa kaikki. Vanhoissa vellominen ei auta ja vanhoja traumoja on turha keinotekoisesti ylläpitää ja romantisoida.

Keskittykää nykyhetkeen, nauttikaa elämästä älkääkä haikailko sellaista, jota ei koskaan ollutkaan. Vanhempienne ja isovanhempienne kokemukset eivät ole teidän kokemuksianne. Teidän ei tarvitse kantaa heidän traumojaan ja piehtaroida niissä. Se jos mikä on hölmöläisen hommaa.

Ap:n märinä on loukkaus oikeita evakoita kohtaan. Et sinä mikään evakko ole.

Vierailija kirjoitti:

Olen toisen polven evakko ja juurettomuus näkyy minussa siten, että en halua muuttaa, vaan olen asunut samassa talossa jo 35 vuotta. Sisarukseni vaihtavat asuntoa tämän tästä.

Se johtuu ihan vain sinun luonteesta.

Evakon lapsena ymmärrän kyllä hyvin nykyisiä pakolaisia. Rankkaa oli joillakin karjalaisilla suomessa kun ryssäksi haukuttiin ja heitettiin ulos luvatusta asunnosta. Traumat siirtyy sukupolvelta toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Olen toisen polven evakko ja juurettomuus näkyy minussa siten, että en halua muuttaa, vaan olen asunut samassa talossa jo 35 vuotta. Sisarukseni vaihtavat asuntoa tämän tästä.

Mä olen ollut levoton koko elämäni, ei missään ole hyvä olla. Kans toisen polven evakon jälkeläinen.

Ap on katsonut vähän liikaa sotaelokuvia. Itsekin ihaillen katson niissä kuvattuja Karjalan maisemia.

Karjalaisuus elää minussa voimakkaana siksi että halusinpa tai en, karjalaisten tavoin koen asiat voimakkaasti. Sydämeni on lämmin ja avoin, olen myös eloisampi kuin useimmat muut suomalaiset. Monta hyvää tunnepuolen asiaa on periytynyt minulle, mutta myös suuret traumat ovat jättäneet jälkensä.

Siis mitä traumoja toisen tai kolmannen polven evakoilla on evakkoon joutumiseen liittyen?

En minäkään ymmärrä mistä traumoista tässä jankutetaan. Te voitte päästää irti traumoista eikä teidän tarvitse keinotekoisesti surkutella. Karjalainen kulttuuri vaikuttaa olevan melko sairasta itsesäälissä rypemistä, hyi v*ttu.

Tämä keskustelu herättää ihan valtavaa myötähäpeää. Tragikoomista.

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä traumoja toisen tai kolmannen polven evakoilla on evakkoon joutumiseen liittyen?

Voi olla jos evakko itse on kärsinyt henkisesti tästä ja purkanut pahaa oloa lapsiinsa. Ja lapsien kärsimys näkyy vielä miten he kohtelevat lapsiaan. Perinteinen kolmanteen polveen ulottuva vaikutus.

Ja vaikka olisikin ylisukupolvista traumaa, miksi ap tuolla ensimmäisillä sivuilla oikein lietsoo itkemään ja kaipaamaan jotain mielikuvituspaikkaa? Melkoinen pipipää 

Vierailija kirjoitti:

No. Kaikki toisen polven evakot, lienette 60v tai jotain. Mie oon 63, nyt vast mie ymmärsin. Ko ei oo kettää, keltä kyssyy. Näist

aphä ei aiemmin puhuttu.

Kyl miul on ikävä Karjalaa, asun tääl enkä sinne taho. Mut ikävä, kaiho on.

Ap

Mä olen toisen polven evakko. Hämeessä syntynyt ja täällä asun. En ikävöi enkä kaipaa Karjalaan. Ei kaivannut äiti ikään. Tänne on juurruttu, koska elämä on ollut täällä melkein 80 vuotta Karjalan jälkeen. Äitini oli aivan pieni kun Karjalasta lähtenyt.

Isä on Hämeestä, ehkä siinä syy. Äiti ei perustanut perhettä toisen evakon kanssa.

51-vuotias toisen polven evakko

Vierailija kirjoitti:

No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...

N63

Sotatraumat ovat eri asia. Kuolemaa, silpoutumisia, raakuuksia verrataan siihen kun koti jäi rajan taakse.

Mulla tulee tästä mieleen, kun huomasin, että seurakunnan tiloissa kokoontuu sotaorvot-ryhmä. Siis ihan oikeasti, ne orvot on jotain 80- 100 vuotiaita vanhuksia ja vieläkin vellovat siinä, eträ isä kaatui rintamalla joskus 80 vuotta sitten. Ihan kuin olisivat ainoita vanhempansa menettäneitä ja siitä legendaarisesta isästä on tullut joku pyhimys.

Ihan naurettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Karjala pitäisi ottaa takaisin. Ne on meidän maita.

Minä luulen että tuo enemmän tarkoittaa ikävöintiä aikaan ennen sotia. Äitini ikävöi aina Viipuria, Monrepon puistoa, Pyöreää tornia  ja sitä että sota vei opiskelumahdollisuudet. Tie vei muonituslotaksi, sota antoi kuitenkin puolison ja sittemmin perheen. Molemmat vanhempani olivat evakkoja. Ei ole enää sitä Karjalaa minkä voisi saada takaisin.