Lue keskustelun säännöt.
Toisen polven evakko, ikävöitkö?
26.06.2024 |
Ikääntyessä ymmärrän isääni aina paremmin. Reilut kymmenen ikäisenä joutui jättämään kotitanhuansa Käkisalmessa, Laatokan rannalla. Luulivat pääsevänsä palaamaan, pääsivätkin hetkeksi ja uusi evakkotaival kohti pohjanmaata, erilaista murretta, erilaista elämää. Olen evakko minäkin, ilman juuria, ilman kotia...
Onko teitä muitakin? Ikävöiviä toisen polven evakoita?
Kommentit (223)
Äitini oli 5v kun tulivat evakkoon viimeisen kerran Varsinais-Suomeen, äiti nain aikoinaan paikallisen naapurin pojan eli minun 60-luvulla syntyneen juuret ovat täällä.
Isoäiti aikoinaan haastoi paljon kauniista Karjalasta ja ihanasta Suomenlahden rannasta, meitä serkuksia, jotka kesiä mummolassa vietettiin nauratti, jopa joo.
Äidin vanhemmat sisarukset, 8kpl, kävivät ahkerasti kotikonnuilla jo NL aikana, jolloin ei oikein luvallisesti ilmeisesti paikoille edes päässyt.
Myöhemmin kun tilalle tuli Venäjä, paikalla käytiin kesäisin, niin, että varmasti kaikki serkkuni ovat muutaman kerran käyneet "kotona Karjalassa, suuri osa seuraavastakin sukupolvesta.
Suomenlahden ranta oli kaunis hiekkaranta, joissain paikoissa vielä näki, olisiko ollut Johannes, miten kauniita taloja oli suomalaisilta jäänyt. Isovanhempien talon paikalla oli saunamökki, jonka ehtivät rakentaa jatkosodan aikana, talvisodassa poltetun paikalle.
Minun evakkouteni on tietysti ohutta, äitini ei lapsuutensa Karjalasta mitään muista, mutta Karjalasta ja evakkomatkoista puhuttiin paljon, äidin sisarukset olivat 20v - 5v, viimeisen evakkomatka aikana eli osalla oli kipeitäkin muistoja, mutta niistä puhuttiin, tiedän yhden tädin lehmien tuontimatkasta, yhden sotalapseksi lähdöstä jne.
Minulle karjalaiset juuret ovat serkkujoukko, joka kokoontuu enää hautajaisiin, äidin sisarukset vähenevät kovaa vauhtia.
En ole levoton, mutta kun tulet kahville pöyäs pittää olla seitsemää sorttii ja oot sie varma ettei siul on nälkä, otaha nyt ees piirakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jutuista päätellen Karjalassa oli suurta vain puheet.
Karjalassa kuten kaikkialla muuallakin on/ oli erilaisia ihmisiä erilaisine elintasoineen. Vaikka elämä olisi vaatimatontakin, niin koti on aina koti niin kuin sanonta kuuluu: Rämä mutta oma.
Kuulin tarinan karjalaisesta suurtilallisesta. Hän oli hyvinä päivinään sanonut, että kahta asiaa hän ei tule tekemään; syö ruokaansa penkiltä (kuten jotkut palkolliset, vaan katettuna salin pöydälle) sekä lähde kotoaan ilman hattua (tarkoitettiin herrasmiehen hattuja, ei työväen lippiksiä).
Evakkojunassa hänen nähtiin useiden silminnäkijöiden todistamana tehneen molemmat.
Vaikka kotiseudun menetys oli suuren joukon yhteinen kokemus, niin yksilötasolla jokaisen kokemus oli omanlaisensa.
Kerran olen käynyt äitini kotikaupungissa Viipurissa, enkä kyllä sinne ainakaan kaipaa. Joka paikassa haisi paskalle, se on se mikä siitä reissusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen
Kolmannessa polvessa ja joo ikävöin keisarillisia aikoja. https://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Bergenheim hieno mies. Venäjä oli aina se oikea kotimaa ja suomi piiskuinen pikku etninen tasavalta.
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Ja jotta emme unohtaisi, mikä kauhu sota on. Lähihistoriaamme.
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isoäitini puhui kyllä sodasta ja lähdöstä Karjalasta, mutta ei koskaan elämästä Karjalassa ennen sotaa. Joten ei ole suurta mielikuvaa koko paikasta ja elämästä siellä. Eli en osaa kaivata. Ikävää on tietysti että joutuivat karjalalaiset lähtemään kotikonnuiltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran olen käynyt äitini kotikaupungissa Viipurissa, enkä kyllä sinne ainakaan kaipaa. Joka paikassa haisi paskalle, se on se mikä siitä reissusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen
Me nähdään asiat niin kovin eri tavalla, minä näin rapistuneessa Viipurissa sen mitä se oli ollut ennen vuotta 1939. Mitä se olisi suomalaisena kaupunkina näkyy nykyisissä Suomen isoissa kaupungeissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran olen käynyt äitini kotikaupungissa Viipurissa, enkä kyllä sinne ainakaan kaipaa. Joka paikassa haisi paskalle, se on se mikä siitä reissusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen
Me nähdään asiat niin kovin eri tavalla, minä näin rapistuneessa Viipurissa sen mitä se oli ollut ennen vuotta 1939. Mitä se olisi suomalaisena kaupunkina näkyy nykyisissä Suomen isoissa kaupungeissa.
Veikkaan tyyliä Kouvola tai Lahti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Ikävöidään muistoja, turvallisuutta, rauhaa. Aikaa ennen sotaa. Perinteitä, suvun maita, maisemia. Kukin ikävöi vähän eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Rauhaa, aikaa ennen sotaa, perinteitä, murretta, moni ikävöi eri asioita, maisemaa, orvokkeja, käen kukuntaa... yhteisöä, kulttuuria...
Teidät on nähtävästi traumatisoineet omat vanhempanne ja isovanhempanne jotka ovat teille omat traumansa siirtäneet. Oma äitini ja hänen vanhempansa puhuivat kyllä matkastaan ja elämsätään menetyillä alueilla, mutta eivät traumatisoineet kaikkia mihinkään joukkohysteriaan ja kaipuuseen. Karjalaisjuhlissakin olen käynyt, mutta en tunne noita omakseni ja äitini mielestä ne olivat vaivaannuttavia kun sellaisetkin ihmiset, jotka eivät koskaan olleet sieltä lähetneet, kovasti kaihosivat sinne.
Silti olen iahn ylpeä omista karjalaisjuuristani, samoin kyllä vastaavista pohajalisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne olevani millään lailla karjalainen vaikka isä on evakkoja (Viipuri). En kaipaa yhtään sen enempää äidinkään synnyinseudulle Pohjois-Suomeen, enhän minä itse siellä kasvanut.
N49
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Ikävöidään muistoja, turvallisuutta, rauhaa. Aikaa ennen sotaa. Perinteitä, suvun maita, maisemia. Kukin ikävöi vähän eri asioita.
Turvallisuutta? Karjalassa ei kyllä ollut turvallisuutta nimeksikään edes ennen evakkoaikaa. Sodan uhka häälyi vuosikausia ja kaikki tiesi että evakkokäsky todennäköisesti tulee koska ollaan rajalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Ikävöidään muistoja, turvallisuutta, rauhaa. Aikaa ennen sotaa. Perinteitä, suvun maita, maisemia. Kukin ikävöi vähän eri asioita.
Tähän juurettomuuden tunteeseen, ikävöimiseen vaikuttaa myös se miten varsinaiset evakot ovat sopeutuneet uusille asuinsijoille. Onko asia haudattu syvälle, onko siitä puhuttu, minkä ikäisinä evakkoon on lähdetty.
Itse ainakin puolikarjalaisena ajattelen ettei minua edes olisi, jos Karjalaa ei olisi menetetty. Ei lähes silloisella itärajalla asuvan kalastajan tytär olisi löytänyt isääni länsi-suomalaista raksamiestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No täällähän on paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät edes ymmärrä ketjun otsikkoa. Ikävä on eri asia kuin halu palata. Sotatrauma voi todellakin periytyä kauas. Tunne turvattomuudesta, outo levottomuus, halu kuulua porukkaan. Siksipä karjalaisjuhlat kerää sadoittain, tuhansittain osallistujia. Murre yhdistää. Tätini puhui kuolemaansa asti karjalan murretta, oli rakas. Hänen kanssaan juttelimme evakkoudesta enemmän kuin isän kanssa. Isä oli liian lähellä...
N63
Kaikkien käsitykset siitä Karjalasta jotka ei itse ole evakkona olleet perustuu vain muiden kertomuksista luotuihin mielikuviin. Ikävä? Mitä siinä tarkalleen ikävöidään?
Rauhaa, aikaa ennen sotaa, perinteitä, murretta, moni ikävöi eri asioita, maisemaa, orvokkeja, käen kukuntaa... yhteisöä, kulttuuria...
En minä ainakaan osaa ikävöidä käen kukuntaa tai kukkia, kun en ole siellä käynyt. Ymmärrän kyllä, että on luotu porukalla jonkinlainen tarunhohtoinen onnela, jota ei oikeasti ollut olemassakaan.
Kolmannen polven karjalan evakko. Kaipuuta on iän myötä ilmennyt, mutta ihan kotonani tunnen kuitenkin olevani.
Onko opittu malli evakkosuvun puolelta, että kaivataan "sinne jonnekin, missä kaikki oli paremmin".
Ketjun aiheesta alkoi mielessäni soida Pave Maijasen kappale, Ikävä. Taiteilijat osaavat tulkita sanoin ja sävelin eri ilmiöitä. Videolla kohdassa 2:25 nuoruuteni suosikkimuusikko Kirka pitelee kättä sydämellään ja koskettavasti sanoitta tulkitsee mukana.
Pave Maijanen - Ikävä. Mestarit Stadionilla 5.8.1999 - YouTube
(Kirkan oma, venäjänjuutalainen suku oli lähtenyt venäjältä bolsevikkeja pakoon, joten näin ajatellen hänkin oli 2. tai 3. polven "evakko", jos näin sallitaan.)
Sitten tuosta ikävöimisestä, siinäkin ihmiset ja suvut ovat erilaisia. Tiedän ihmisiä, joilla leskeydyttyään jää pysyvä suru sydämeen. Sitten on heitä, jotka kepeästi vaihtavat kassinsa ja hammasharjansa aina uuteen osoitteeseen, eikä tunnu missään, eikä entisiä muistella.
Äidin äiti taisi olla evakko. Joutui evakkoon Lapin sodan aikana Ruotsin puolelle. En tiedä että hän olisi koskaan kaiholla muistellut lapsuudenkotinsa seutuja. Hänen vanhempansa oli kuolleet jo aiemmin eikä siellä ollut kuin sukulaisia. Muutti nuorena lähelle pk-seutua.