Toisen polven evakko, ikävöitkö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en tosiaankaan 

Oletin apn olevan itse joku evakko, joka lähtenyt karjalasta omien vanhempiensa kanssa, mutta että evakkolapsen lapsi. 

Ihan älytöntä. Äitini oli evakko ja suomalainen. Olen kotonani tässä maassa sukulaisteni ja perheeni seurassa. Mitä ihmettä sieltä muka pitäisi ikävöidä? Multaa ja kiviäkö?

No kuule, toisen polven evakķo oon, issäin lähti Karjalast toisel kymmenell... siit pohin mie. Kannan muistoo myös

Siis mistä sä olet lähtenyt evakkoon? Isäsi ymmärrän, mutta en kyllä ymmärrä sinua. Karjalaisjuuret on itselläkin äidin puolelta, mutta ei se minusta evakkoa tee.

Jos vaikka viemärirempan takia evakossa omasta kämpästä? Ainoa mikä nyt tuli mieleen. Eikö se silloin tavallaan toteutuisi

Vierailija kirjoitti:

Näkisipä näiden evakkojen ilmeen kun heidät vietäisiin takaisin karjalaan. Ei olisi hymy huulilla eikä ilo sydämessä.

Jos kävisi naapurista käsky, että Karjalaisjuuriset henkilöt pitää palauttaa alkuperäisille asuinsijoilleen, niin veikkaan että Ruotsinlaivat kyntäisi syvällä ja lentokentät olisi tukossa ja Pohjois-Ruotsi yllättyisi ihmistsunamista. Se siitä ikävöinnistä.

Minun entisen pomoni lapset olivat jo omasta mielestään kolmannen polven evakoita. Pomo oli syntynyt -50 luvulla ja lapset -80 luvulla Etelä-Pohjanmaalla. Pomo leuhki, että lapset kertovat ains olevansa Karjalasta kotoisin. ! Tuo oli mielestäni liioittelua ja suoranaista valehtelua.

Näin kolmannen polven evakkona olisi mukavaa nähdä iso äidin kotiseudun kuolema järvellä ja perkjärvellä. Isä ja äiti ovat käyneet. Omat juuret tiukasti Hämeessä ja Helsingissä. Lapsuuden kesät Porkkalan saaristossa 

Olen kolmannen polven evakko. En ikävöi Ihantalaan, mutta tunnen suurta yhteenkuuluvuutta juuri evakkosukuuni, ja tekee hirveän kipeää luopua niistä suvun varsinaisista, ensimmäisen polven evakoista. He on olleet se henkinen koti, ja opettaneet eteenpäin katsomista suurimpien menetystenkin keskellä.

Ain myö o pärjätty.

Olen alta kuudenkymmenen ja edeltävä sukupolvi on jo manan majoilla. Isä oli veljessarjansa vanhin ja ainoa, joka ehti lähelle aikuisuutta, kun lopullinen lähtö tuli. Isoisä poltti talonsa kahdesti, kun käsky kävi.

Jos se olisi mahdollista, lähtisin ensimmäisellä junalla raivaamaan kannasta r*ss*n saastasta. Olisi vihdoinkin jotakin järjellistä tehtävää elämässään.

En nyt tiedä minkä polven evakko olen kun isäni syntyi matkalla.  Mutta en haikaile mitään vanhoja laulumaita vaan juureni ovat siellä missä olen syntynyt ja kasvanut. Ihan samalla tavalla en myöskään kaipaa äitini synnyinpaikalle. Karjalan murretta puhuvien parissa kuitenkin synnyin ja kasvoin ja meillä puhuttiin lapsena murretta, vaikka ihan sisämaassa asuttiin. Tajusin vasta joskus ala-asteella, että kaikkia ihmisiä ei olekaan siirretty kotikuntaani jostain.  Samoin se tuntui oudolta,  että joillain suvuilla on paljon vanhoja esineitä tallessa ja meillä oli kaikki sodan jälkeen hankittua.  

Traumat periytyy kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, taakkasiirtymä. Kaiho, ikävä ja kaipuu on todellista mutta ei välttämätöntä.

En ikävöi. Äitini oli aktiivisesti mukana evakkotoiminnassa, kävi karjalassa ja raahasi minutkin kerran mukaan. Kertoi, kuinka toisen polven evakkoja on mukana. En minä kuitenkaaan mitään kiinnekohtaa sinne ole löytänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani lähtivät alunperin evakkoon maassa jota ei nykyään ole enää olemassa. Sen jälkeen muuttivat Suomeen. Minä synnyin ennen Suomeen muuttamista. En koe ikävää vanhempieni kotiseuduille, koska ei siellä enää ole oikeastaan mitään sellaista kuin silloin oli.

Haista paska! Älä viitsi puhua Suomeen muuttamisesta. Menetetty Karjala OLI Suomea. Voi sanoa että muuttivat toisaalle/muualle Suomeen! Ettäs kehtaat!

No johan oli vastaus. Niin, vanhempani lähtivät ensin evakkoon siellä entisessä kotimaassaan. Mutta eivät voineet jäädä edes sinne mihin oli alunperin lähdetty evakkoon, vaan oli pakko muuttaa pois, joten päätyivät Suomeen.

Knnattaisiko jättää noin vanhat asiat jo taakseen ja jatkaa työntekoa eikä itkeä turhista?

Mummoni oli evakkoon ja voi jestas sitä kaihoa ja murteella haikailua. Oli kuulemma isot talot ja maat kauniilla järvenrannalla ja kaikki niin hyvin ja paremmin. Käytiin siellä hänen entisessä kotikylässään joskus 90-luvulla ja voi mikä nauru, kun paljastui että kotitalo olikin vanha harmaa pikkutönö missä ei ollut edes omaa pihaa, lähin järvikin kilometrien päässä. Sen jälkeen ei mummo kauheasti puhunut Karjalasta.

Isäni nuorena sisaruksineen ja vanhempineen asettui tänne missä olemme, melko lähellä rajaa. Isäni sekä sisarusparvensa perustivat omat perheensä tänne. Varsin nuori toispolvelainen olen, mutta suvussa on vielä serkuksissa muutama itseänikin nuorempi. Isän vanhemmat ehti nukkua pois ennen syntymääni, kuvia on. Isäni sisarusparvineen, myös jo poisnukkuneita. Vuokselasta tänne tulivat. Meitä toispolvelaisia on täällä vielä paljon.

Lapsuudessani kotona puhuttiin paljon ja kerrottiin tarinoita. Nyt aikuisiällä olen paljon lisää selvittänytkin itseäni vanhemmilta. Omasta perheestäni, kukaan ei siellä enää käynyt, mutta isäni nuorempi veli kävi muutaman kerran nuorimmaisensa kanssa.

En tunne juurettomuutta. Omat juureni ovat täällä, mutta aina olen ollut kiinnostunut siitä mistä ja kuinka suku tänne päätyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkisipä näiden evakkojen ilmeen kun heidät vietäisiin takaisin karjalaan. Ei olisi hymy huulilla eikä ilo sydämessä.

Jos kävisi naapurista käsky, että Karjalaisjuuriset henkilöt pitää palauttaa alkuperäisille asuinsijoilleen, niin veikkaan että Ruotsinlaivat kyntäisi syvällä ja lentokentät olisi tukossa ja Pohjois-Ruotsi yllättyisi ihmistsunamista. Se siitä ikävöinnistä.

 

Ymmärrättekö te tahallanne väärin vai ihan aidostiko ette ymmärrä?

Tietenkään käskystä vieraan vallan alle ei kukaan halua muuttaa, ei edes niille suvun entisille, nykyään tuhotuille seuduille.

Mitä ikävöimiseen tulee, ymmärrän helposti, että juuriaan ikävöi. Emme me ihmiset ole pelkkiä esineitä, joita voi siirrellä yhdeltä hyllyltä toiselle ja se oli siinä. Sanotaan vaikka, että yksi isovanhempi olisi lähtöisin Rhodesiasta tms. (vain esimerkki, maasta, jota ei enää ole), niin oikeastiko olette sitä mieltä, että teissä ei tämän isovanhemman geenit, ominaisuudet, kulttuuriperintö, tunnemuistot, mikään vaikuta?

Minulla ei ole karjalaisia juuria itselläni, mutta lähisuvun jäsenen kautta aihepiiri on tullut tutuksi.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni oli evakkoon ja voi jestas sitä kaihoa ja murteella haikailua. Oli kuulemma isot talot ja maat kauniilla järvenrannalla ja kaikki niin hyvin ja paremmin. Käytiin siellä hänen entisessä kotikylässään joskus 90-luvulla ja voi mikä nauru, kun paljastui että kotitalo olikin vanha harmaa pikkutönö missä ei ollut edes omaa pihaa, lähin järvikin kilometrien päässä. Sen jälkeen ei mummo kauheasti puhunut Karjalasta.

Tämä! 40 hehtaarin tila todellisuudessa 4 hehtaaria ja pieni rötiskötalo. Niin se aika kultaa muistot.

Vierailija kirjoitti:

Traumat periytyy kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, taakkasiirtymä. Kaiho, ikävä ja kaipuu on todellista mutta ei välttämätöntä.

Esiintymistä jo meidän sukupolvissa. Ei mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Isoisä oli Karjalasta, mutta ei hänellä jäänyt sukutilat ja kotitanhuvit sinne. Hän oli köyhästä perheestä ja asui jossain vuokraläävässä, muutti sitten vuokraläävään Helsinkiin, omat juuret on siellä Helsingissä enkä ole mitään ikävää tuntenut nykyisen Venäjän maille.

Onko isoisä ainoa köyhä evakko, joka tarinassa puhutaan että sinne jäi kotitila ja perintöhuonekalut ja isot pellot ja mitä lie.

Ol hää koton Karjalas ku kaikk ol suurta, sinne jäit kartanot, sahat ja myllyt.

Kartano on piha, saha jäi vajan seinälle ja kahvimylly keittiön pöydälle. Ja jäihän sinne kaikki huonekalut, vaikka vain se keittiön pöytä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkisipä näiden evakkojen ilmeen kun heidät vietäisiin takaisin karjalaan. Ei olisi hymy huulilla eikä ilo sydämessä.

Jos kävisi naapurista käsky, että Karjalaisjuuriset henkilöt pitää palauttaa alkuperäisille asuinsijoilleen, niin veikkaan että Ruotsinlaivat kyntäisi syvällä ja lentokentät olisi tukossa ja Pohjois-Ruotsi yllättyisi ihmistsunamista. Se siitä ikävöinnistä.

 

Ymmärrättekö te tahallanne väärin vai ihan aidostiko ette ymmärrä?

Tietenkään käskystä vieraan vallan alle ei kukaan halua muuttaa, ei edes niille suvun entisille, nykyään tuhotuille seuduille.

Mitä ikävöimiseen tulee, ymmärrän helposti, että juuriaan ikävöi. Emme me ihmiset ole pelkkiä esineitä, joita voi siirrellä yhdeltä hyllyltä toiselle ja se oli siinä. Sanotaan vaikka, e

Isäni joka kuoli kun olin lapsi oli kotoisin Australiasta, enkä edes ole varma tai tiedä mistä hänen vanhempansa oli kotoisin. Ilmeisesti ainakin toinen muuttanut sinne, mutta en tiedä mistä. En ikävöi Australiaa millään tavalla.

Jutuista päätellen Karjalassa oli suurta vain puheet.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni oli evakkoon ja voi jestas sitä kaihoa ja murteella haikailua. Oli kuulemma isot talot ja maat kauniilla järvenrannalla ja kaikki niin hyvin ja paremmin. Käytiin siellä hänen entisessä kotikylässään joskus 90-luvulla ja voi mikä nauru, kun paljastui että kotitalo olikin vanha harmaa pikkutönö missä ei ollut edes omaa pihaa, lähin järvikin kilometrien päässä. Sen jälkeen ei mummo kauheasti puhunut Karjalasta.

Onpa ikävä asenne, täytyy todeta. No, meitä on tietysti moneen junaan. Onnekseni oman sulupolveni jälkeinen kolmas sukupolvi on edelleen kiinnostunut sukunsa varhaisista vaiheista ja kokemuksista.