Mikä diagnoosi, kun millään ei ole mitään väliä? Ei ole kyse masennuksesta.

"Vien tätä poikaa aika ajoin lounaalle ja kutsun mökille käymään. Onko sinulla ehdotuksia, mitä minun pitäisi keskustella hänen kanssaan, millaisia kysymyksiä esittää?"

Hyvin vaikea sanoa, mikä "auttaisi", koska vaikuttaa siltä, ettei tuttusi halua/koe tarvitsevansa apua. Kirjoitat, että hän on hyväntuulinen, elämä on hänestä mukavaa eikä hän halua, että kukaan puuttuu hänen tilanteeseensa. Omalla kohdalla koen, että avainasemassa on ollut se, että tiedostan jonkin olevan pielessä ja haluan muuttaa asioita. En keksi, mitä voisit tehdä, jos ymmärrys ja motivaatio ei lähde tutustasi itsestään. Ehkä jos toteat, että haluat sanoa olevasi huolissasi hänestä ja että hän voi pyytää sinulta apua, jos koskaan tuntee tarvitsevansa, ja sitten jätät asian auki, siten että on täysin hänen oma valintansa, mitä haluaa tehdä. Voisin kuvitella, että sitten hän ehkä voisi uskaltaa sinua lähestyä jonain päivänä, jos alkaa kaivata muutosta. Ja ihan sekin voi häntä "herättää", että tietää jonkun välittävän.

Tunnistan jossain määrin itseni. Ulkoisesti vaikutan hyväntuuliselta. Se on on vuosikymmenien tarpeideni ohittamisen tulos ja selviytymiskeino. Se on mennyt niin pitkälle, että minuuteni on oikeastaan kadonnut. En tiedä mitä haluan, kyseenalaistan sen olenko olemassa, onko minua edes koskaan ollut olemassa. Minua kirjaimellisesti kuvottaa ja meinaan oksentaa jos sanon mitä todellisuudessa ajattelen itseeni liittyen. Jos on tilanne jossa voisin olla rehellinen en silti ole, huomaan jälkijunassa että en ollut rehellinen. Tämä kaikki on ulottumattomissani, ja paljastuu minulle joskus harvoin, kun on jokin "aikaikkuna" auki ja kokemus ja tunne yhdistyy koherentiksi kokonaisuudeksi. Tai sitten puhun jostain aivan eri asiasta kuin ap:n tapauksessa. Se on hyvin mahdollista.

Masennustakin on monenlaista. Kahden masentuneen oireet voivat olla hyvinkin erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennuslääkket voivat tehdä turraksi ja tunteettomaksi. Venlafaxin teki musta zombin, joka oli voinut tuijottaa seinää koko päivän.

Hän oli silloin turta ja tunteeton, kun söi venlaflaxin isoimmalla annoksella. Mutta nyt hän syö pienempää annosta, ja on ihan eloisa ja sanavalmis.

Mutta jos kerran ei mikään kiinnosta, niin ei se hyvältä kuulosta ja syy saattaa olla lääkkeessä. Toisaalta ilman lääkettä masennus voi aiheuttaa samaa ja paljon pahempaakin tietysti. Ei se helppoa ole löytää täydellisesti toimiva lääke, jopa mahdotonta (itselleni oli ainakin).

Jos on vaikka joku yhdistelmä asperger ja adhd ja korkea äo, niin ei ne masennuslääkkeet ole yleensä oikea ratkaisu. Tämmöistä henkilöä ei usein tunnisteta autistiksi eikä adhd:ksi, koska nuo piirteet peittävät toisiaan. Tärkeää olisi tunnistaa olevansa sellainen ja etsiä tietoa ja vertaistukea, vaikkei edes olisi virallista diagnoosia, koska se jo auttaa suhtautumaan itseensä ja elämään eri tavalla. Youtubessa on mahtavia kanavia AuDHD-termillä. 

Näiltä "älykkäiltä nihilisteiltä" puuttuu yksi oleellinen ominaisuus: kiitollisuus. Sekä arvostus elämää kohtaan. Ei ole erityisen tavatonta tai korkeaa äo:ta vaativaa tajuta, kuinka hullu maailma on, tai kuinka epäreilusti hyvä jakautuu, kuinka tietystä katsontakannasta voi todeta, ettei millään ole mitään väliä.

Mutta jos on kiitollinen siitä, että on edes päässyt kokemaan tämän maailman ihmeineen (luonnosta löytyy ihmeteltävää vaikka millä mitoin ja luonto välittää piut paut yhteiskunnan säännöistä), tai että saa tilaisuuden elää tässä hetkessä, näiden läheisten ihmisten kanssa ja arvostaa elämää itsessään, voi löytää elämäänsä sen pienen pilkahduksen ja arvon, jotka auttaa elämään ilon kautta.

Jos ei arvosta elämän ihmettä itsessään, voi varmasti päätyä siihen, ettei millään ole mitään väliä. Silloin kyllä asettaa itsensä jonnekin jalustalle, eikä ymmärrä omaa pienuuttaan aidosti. Vaikka niin juuri väittäisikin.

Vierailija kirjoitti:

Näiltä "älykkäiltä nihilisteiltä" puuttuu yksi oleellinen ominaisuus: kiitollisuus. Sekä arvostus elämää kohtaan. Ei ole erityisen tavatonta tai korkeaa äo:ta vaativaa tajuta, kuinka hullu maailma on, tai kuinka epäreilusti hyvä jakautuu, kuinka tietystä katsontakannasta voi todeta, ettei millään ole mitään väliä.

Mutta jos on kiitollinen siitä, että on edes päässyt kokemaan tämän maailman ihmeineen (luonnosta löytyy ihmeteltävää vaikka millä mitoin ja luonto välittää piut paut yhteiskunnan säännöistä), tai että saa tilaisuuden elää tässä hetkessä, näiden läheisten ihmisten kanssa ja arvostaa elämää itsessään, voi löytää elämäänsä sen pienen pilkahduksen ja arvon, jotka auttaa elämään ilon kautta.

Jos ei arvosta elämän ihmettä itsessään, voi varmasti päätyä siihen, ettei millään ole mitään väliä. Silloin kyllä asettaa itsensä jonnekin jalustalle, eikä ymmärrä omaa pienuuttaan aidosti.

Miten ymmärrät sanan "kiitollinen"? Ketä kiität ollessasi kiitollinen? Jumalaako? Tai vanhempiasi? Ketä?

Mitä sen on väliä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiltä "älykkäiltä nihilisteiltä" puuttuu yksi oleellinen ominaisuus: kiitollisuus. Sekä arvostus elämää kohtaan. Ei ole erityisen tavatonta tai korkeaa äo:ta vaativaa tajuta, kuinka hullu maailma on, tai kuinka epäreilusti hyvä jakautuu, kuinka tietystä katsontakannasta voi todeta, ettei millään ole mitään väliä.

Mutta jos on kiitollinen siitä, että on edes päässyt kokemaan tämän maailman ihmeineen (luonnosta löytyy ihmeteltävää vaikka millä mitoin ja luonto välittää piut paut yhteiskunnan säännöistä), tai että saa tilaisuuden elää tässä hetkessä, näiden läheisten ihmisten kanssa ja arvostaa elämää itsessään, voi löytää elämäänsä sen pienen pilkahduksen ja arvon, jotka auttaa elämään ilon kautta.

Jos ei arvosta elämän ihmettä itsessään, voi varmasti päätyä siihen, ettei millään ole mitään väliä. Silloin kyllä asettaa itsensä jonnekin jalustalle, eikä ymmärrä omaa pienuuttaan aidosti.

Miten ymmärrät sanan "kiitollinen"? Ketä kiität ollessasi kiitollinen? Jumalaako? Tai vanhempiasi? Ketä?

Täytyykö sitä olla jokin kohde, jota kiittää? Voisiko olla, että otat asian liian kirjaimellisesti? Kiitollisuus voi olla samanlainen tunne kuin onnellisuus, tai ilo, ilman, että on tekijää, joka sen aiheuttaa tai jotakin tahoa, jolle olisi kiitollinen.

Kiitollisuuteni tulee siitä ymmärryksestä, että voitin siinä kuuluisassa uintikisassa. Arvostan siis elämää itsessään ja olen kiitollinen siitä, että voitin sen kisan. Hahmotan ja ymmärrän syvällisesti, kuinka onnekas olen, että elän ja hengitän juuri tässä hetkessä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen mustarastaan laulua, en osaa oikein edes selittää miten onnellinen olen, että saan sitä kuunnella.

Olet vaan oppinut vihdoin aidoksi hyväksi suomalaiseksi ja sisäistänyt suomalaiskansallisen apatian. Ei mitään väliä mitä maassa tapahtuu, jonkun muun ongelma. Ja kyselyihin vastaat että olet just niin onnellinen kuin ihminen vaan voi olla etkä edes halua mitään enempää. 

Hän on rento-reiska,koittaa elää tavallaan. Voisiko pyytää apua, oliskokuitenkin jämiä masiksesta? Tai Onko äiti aina tehnyt hänen puolestaan kaiken?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on ollut paska psykiatri ja oikeasti on vielä aika syvällä suossa. 

Terveisin, 10v masennuksen kokenut. 

Jäin miettimään tätä. Ehkä hän todellakin on syvällä sisimmässään masentunut, mutta sitten kyse on kroonisesta masennuksesta. Tällaistako hänen loppuelämänsä sitten on?

Masennus voi muuntautua. Itselläni tuo 10v masennus aikoinaan muuntautui juuri tuollaiseksi. Mikään ei kiinnostanut ja millään ei ollut väliä. Tosin omat kokemukseni terveydenhuollosta teki sen. Kukaan ei uskonut selityksiäni kehon ongelmista ja leimattiin luulotautiseksi. ADHD tutkimuksiin ei päästetty ja labralähetteisiin laitettiin tietämättäni huumeseulat. Kukaan terveydenhuollosta ei kuunnellut ja vain vältteli vastuuta. 

Sitä hällä väliä asennetta rakenti ikään kuin omaksi suojaksi, kunnes sitä ei enää kestänyt. Lopulta ärsyynnyin maailmaan niin paljon, että nostatin jokaiselle puoskarilääkärille keskisormea, jos eivät edes yksinkertaiseen argumentaatioon pystyneet. Se hällä väliä otti muodon vitutus maximus ja laittoi liikkeelle. Lopulta pääsin asiallisiin tutkimuksiin ja sieltähän paljastui lonkkaluun epämuodostuma ja ADHD. Sain itseni takaisin ja asioissa oli taas järkeä. 

Hieman veikkaisin pojan kokeneen niin paljon vähättelyä ja asioiden edessä voimattomuutta, että on mennyt kuoreensa. Tekeminen ja onnistumisen kokemukset voivat auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tuosta pitäisi saada joku diagnoosi? Varmaan ihan hyvä toisaalta, ettei ainakaan lietso hysteriaa. Jos joku tuo jatkuvasti eteen uusia huolenaiheita, osaa stopata sen.

Sanoinkin, että en etsi diagnoosia, mutta en keksinyt muuta lyhyttä tapaa otsikoida juttua.

On hyvä, ettei lietso hysteriaa, mutta aika lailla kylähullun näköinen ja käytöksinen on.

ja niin, tyhmä hän ei ole. Äo korkea. 

Siinä sun diagnoosi: kaveri on sen verran fiksu, että ymmärtää maailman olevan sillä mallilla, ettei millään tarvitsekaan olla mitään väliä.

Älykkäät ihmiset usein ovat hiukan "outoja", joten sun ei tarvitse olla huolissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi tuosta pitäisi saada joku diagnoosi? Varmaan ihan hyvä toisaalta, ettei ainakaan lietso hysteriaa. Jos joku tuo jatkuvasti eteen uusia huolenaiheita, osaa stopata sen.

Sanoinkin, että en etsi diagnoosia, mutta en keksinyt muuta lyhyttä tapaa otsikoida juttua.

On hyvä, ettei lietso hysteriaa, mutta aika lailla kylähullun näköinen ja käytöksinen on.

ja niin, tyhmä hän ei ole. Äo korkea. 

Siinä sun diagnoosi: kaveri on sen verran fiksu, että ymmärtää maailman olevan sillä mallilla, ettei millään tarvitsekaan olla mitään väliä.

Älykkäät ihmiset usein ovat hiukan "outoja", joten sun ei tarvitse olla huolissaan.

Tämä ajattelutapa pohjaa jollekin omituiselle jumalharhalle. Kun tarpeeksi paljon raaputtaa pintaa, näistä "millään ei ole mitään väliä "kaveriesta" löytyy katkeroitunut ihminen, joka ei arvosta mitään eikä ketään, tai arvostaa ulkoisia asioita liian korkealle. Sitä sitten selitetään korkealla äo:lla ja sillä, että näkisi jotenkin kirkkaammin kuin muut tai sillä, että on oivaltanut, ettei millään lopulta ole mitään väliä. Näin voi kätevästi oikeuttaa itsensä tekemään rikoksia, kohtelemaan muita huonosti, käyttäytymään huonosti, koska: millään ei ole mitään väliä. Käytännössä, kun näin päättää, onkin itse luoja, jolla on lupa kaikkeen. Ei mene minulle läpi.

Ap:n tuttu kuulostaa syvästi masentuneelta, apaattiselta. Väitän ennen kuin mitään oivallusta, että aivojen serotoniinit ja dopamiinitasot vinksallaan. Nämä voi pilata ihan vaan istumalla netissä aamusta iltaan. Hänet pitäisi saada liikkeelle ja ulos kotoaan.

Kiitos kaikille esimerkeistä. En tosin tiedä, onko hän syvästi apaattinen vai mistä on kyse. Ei hän kuitenkaan roiku netissä, pelaakin ilmeisen vähän.  Hän vain elää omassa kuplassaan, johon kuuluu ainakin kvanttifysiikka. Tosielämä vain on toista: hän tuli viikoksi mökilleni, niin hänellä ei ollut vaihtovaatteita mukana, mutta lääkkeet, uimahousut ja pyyhe oli. 

Hän ei koe tarvitsevansa apua. 

Sisaruksellani samaa ollut aina. Ei mitään väliä millään. Rikesakkoja, velkaantumista, huumeita, hampaat hajoaa suuhun. Ei mitään väliä millään. Lääkitty ja terapioitu enemmän kuin ketään. 

Vierailija kirjoitti:

Sisaruksellani samaa ollut aina. Ei mitään väliä millään. Rikesakkoja, velkaantumista, huumeita, hampaat hajoaa suuhun. Ei mitään väliä millään. Lääkitty ja terapioitu enemmän kuin ketään. 

Joku mainitsi aiemmin korkean älykkyyden ja adhd:n plus aspergerin yhdistelmän. Jotain tällaista lienee sisarellanikin. On hyvin älykäs mutta ei sitä koskaan missään ole hyödyntänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä se masennus johtui? Olisiko taustalla se, että hän on jonkinlainen diagnosoimaton nepsy? Silloin tuo kaikki voi liittyä siihenkin. Masennus on aiheuttanut puolestaan ehkä anhedoniaa. Tai sitten hän on vain hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on, mikä on sinänsä hyvä, mutta ei kenellekään ole hyväksi elää mistään kiinnostumatta ja välinpitämättömänä kaaoksen keskellä. Myös se, jos on yrittänyt ja mikään ei ole onnistunut ja innostanut, on voinut lannistaa hänet, ja siitä on toipunut tavallaan suojautumalla tuolla välinpitämättömyydellä. Tai sama jos ei näe tulevaisuudessa mitään toivoa tai parempaa. Ei diagnooseilla niin väliä, vaan syy-seuraussuhteilla.

Itse asiassa hän on jonkin sortin nepsy. Jotin asperger-adhd välillä. Diagnoosia ei ole. 

Mielialalääkezombi. Ne sekoittaa aivojen kemian (palkitsemisen). Mikään ei tunnu miltään. Se on niihin lääkkeisiin speksattu mekanismi. Kun masentaa, niin ne "vie terän" siltä ikävältä tunteelta. Valitettavasti kaikilta tunteilta. Ja latistaa ne mitäänsanomattomalle tasolle. Siitä ei parannuta. Jos jatkaa lääkitystä. Ei aina silloinkaan, vaikka lopettaisi lääkityksen. Kemiallinen mekanismi on kemiallisin ulkoa annetuin tekijöin manipuloitu toimimattomaksi.

 

Vaikka sai puhtaan paperit aikasempaa niin aina voi sairastua uudestaan. Ei sille masennukselle tule immuuniksi jos sen on kerran sairastanut.

Onko koskaan mietitty mitää kirjaindiagnoosia? Saattaa olla autistisia piirteitäkin ihan. Esm toi hampaitten pesu heillä ei mene automatiikalla lihasmuistista.

Jos olemme epävarmoja omassa elämässämme, emme osaa arvostaa muidenkaan elämänvalintoja. Pitäisi kysyä, ketä haittaa että toinen tekee eri tavalla. Kenen ongelma tämä oikeastaan on. Kuka yrittää muuttaa ja mitä ja millä motiiveilla.