Miksi lapsi haluaisi viikko-viikko elämään vanhempien eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lasten niin halutessa sopeutunut yksinhuoltajuuteen ja siihen, että asuvat minun kanssani. Heillä on ihan oikea koti. Kyllähän sitä omaa aikaa saisi olla enemmänkin. Olisihan se kiva ihan vaan lepuuttaa aivoja ja tietty deittaillakin. Mutta itse olen lapseni halunnut ja he ovat minulle prioriteetti numero 1. Oikeustajuuni kyllä särähtää esim joku sellainen tuttava, joka erosi alkoholiongelmaisesta miehestään, mutta kumminkin jätti lapset tuolle miehelle viikko-viikko-mallilla ja varmaan usein vähän enemmänkin. Äidille tuntuu olevan tärkeämpää uuden suhteen löytäminen mahdollisimman nopeasti. Näistä suhteista sitten vaan jauhaa ja hekumoi. Lapsilla menee koulu huonosti jne. En tiedä, minä en vaan voisi toimia niin. Mulla painaa aivan ensisijaisesti vastuu lapsista kaikissa päätöksissäni.

Meillä 8-vuotias ei halua edes yökyläillä isänsä luona enkä häntä voi isälleen antaakaan puhumattakaan vuoroasumisesta. Toisaalta olen kokenut itse myös sen painostamisen toisen vanhemman osalta vuoroviikkoasumiseen vaikka edellytyksiä ei  siihen ole ollut (tai aina on uusi kumppani saanut olla päävastuussa lapsista). Erosimme lapsen isän kanssa jo kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen isä on ehtinyt kerran jo naimisiin ja toisen kerran kihloihinkin - tosin nyt taas kerran erottu. Molemmilla uusilla naisilla ollut lapsia ja ns äiti- ja sisarpuolet ovatkin sitten yhdessä yössä hävinneet lapseni elämästä. Isä kyllä haluaa olla lapsen kanssa, tosin siinäkin vaikuttaa juuri parisuhdetilanne - välillä kauhea into saada nähdä lasta ja sitten tuleekin kuukauden tauko. 

Itse olen ajatellut asian niin, että jos joskus kumppania enää haluan niin voin sen hankkia lapseni kasvettua aikuiseksi. Tai jos alan seurustelemaan joskus niin yhteen en enää kenenkään kanssa halua muuttaa. Meillä on oma ns. pikkuperhe eikä siihen tarvita mitään uusia kumppaneita tai isäpuolia. Onhan se tietysti raskasta olla käytännössä yh-vanhempi. Yritän tukea lapsen suhdetta isäänsä ja isä tapaileekin yleensä kerran viikossa lastaan. Itse joudun kuitenkin olemaan aina hieman tuntosarvet pystyssä, koska isä ei välttämättä aina pysty pysymään sopimuksessa, että hän on päihteettömänä lapsen kanssa edes sitä noin 4 tuntia. Olemme molemmat vanhemmat ns. hyvätuloisia, mikä varmasti on käytännön arkea helpottanut.

Ennen omaa eroani sain olla se ns. bonarimutsi vuoroviikkoasumisessa teini-ikäisestä aikuisuuteen kasvaneelle nuorelle miehelle. Tämä ratkaisu toimi silloin todella kivasti ja saimme sovittua sovussa aikuisten kesken kaikista käytännön asioista. Poikaan on pysynyt lämpimät välit hänen jo aikuistuttuaankin.

Kysyn säännöllisesti lapsiltani, kokevatko he raskaana sen, että heillä on kaksi kotia. Kyllä kokevat. Kysyn joka kerta myös, haluaisivatko he olla pysyvämmin jommassa kummassa kodissa. Eivät. Eivät he voi valita äidin ja isän välillä, ymmärrän täysin. Ehkä sekin päivä vielä tulee (lapset ovat nyt 16 ja 14) mutta vielä ei ole se päivä. 

Se mitä eniten ihmettelen on, että niin monet menevät eron jälkeen vaikka minkälaiselle mutkalle ajatellessaan mikä olisi lapselle parasta. Kuitenkaan nämä samat ihmiset eivät ole olleet millänsäkään huutaessaan ja mykkäkouluillessaan ennen eroa, aiheuttaen siten lapselle vahinkoa. Mikä siinä on, että sitä lasta ajatellaan vasta sitten kun on jo tehty hänen kannaltaan se huonoin mahdollinen päätös, eli ero? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lasten niin halutessa sopeutunut yksinhuoltajuuteen ja siihen, että asuvat minun kanssani. Heillä on ihan oikea koti. Kyllähän sitä omaa aikaa saisi olla enemmänkin. Olisihan se kiva ihan vaan lepuuttaa aivoja ja tietty deittaillakin. Mutta itse olen lapseni halunnut ja he ovat minulle prioriteetti numero 1. Oikeustajuuni kyllä särähtää esim joku sellainen tuttava, joka erosi alkoholiongelmaisesta miehestään, mutta kumminkin jätti lapset tuolle miehelle viikko-viikko-mallilla ja varmaan usein vähän enemmänkin. Äidille tuntuu olevan tärkeämpää uuden suhteen löytäminen mahdollisimman nopeasti. Näistä suhteista sitten vaan jauhaa ja hekumoi. Lapsilla menee koulu huonosti jne. En tiedä, minä en vaan voisi toimia niin. Mulla painaa aivan ensisijaisesti vastuu lapsista kaikissa päätöksissäni.

Meillä 8-vuotias ei halua edes yökyläillä isänsä luona enkä häntä voi isälleen antaakaan puhumattakaan vuoroasumisesta. Toisaalta olen kokenut itse myös sen painostamisen toisen vanhemman osalta vuoroviikkoasumiseen vaikka edellytyksiä ei  siihen ole ollut (tai aina on uusi kumppani saanut olla päävastuussa lapsista). Erosimme lapsen isän kanssa jo kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen isä on ehtinyt kerran jo naimisiin ja toisen kerran kihloihinkin - tosin nyt taas kerran erottu. Molemmilla uusilla naisilla ollut lapsia ja ns äiti- ja sisarpuolet ovatkin sitten yhdessä yössä hävinneet lapseni elämästä. Isä kyllä haluaa olla lapsen kanssa, tosin siinäkin vaikuttaa juuri parisuhdetilanne - välillä kauhea into saada nähdä lasta ja sitten tuleekin kuukauden tauko. 

Itse olen ajatellut asian niin, että jos joskus kumppania enää haluan niin voin sen hankkia lapseni kasvettua aikuiseksi. Tai jos alan seurustelemaan joskus niin yhteen en enää kenenkään kanssa halua muuttaa. Meillä on oma ns. pikkuperhe eikä siihen tarvita mitään uusia kumppaneita tai isäpuolia. Onhan se tietysti raskasta olla käytännössä yh-vanhempi. Yritän tukea lapsen suhdetta isäänsä ja isä tapaileekin yleensä kerran viikossa lastaan. Itse joudun kuitenkin olemaan aina hieman tuntosarvet pystyssä, koska isä ei välttämättä aina pysty pysymään sopimuksessa, että hän on päihteettömänä lapsen kanssa edes sitä noin 4 tuntia. Olemme molemmat vanhemmat ns. hyvätuloisia, mikä varmasti on käytännön arkea helpottanut.

Ennen omaa eroani sain olla se ns. bonarimutsi vuoroviikkoasumisessa teini-ikäisestä aikuisuuteen kasvaneelle nuorelle miehelle. Tämä ratkaisu toimi silloin todella kivasti ja saimme sovittua sovussa aikuisten kesken kaikista käytännön asioista. Poikaan on pysynyt lämpimät välit hänen jo aikuistuttuaankin.

Ainoa mikä tässä jäi ihmetyttämään on se, että miksi ihmeessä edes perustit perheen eksäsi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Se mitä eniten ihmettelen on, että niin monet menevät eron jälkeen vaikka minkälaiselle mutkalle ajatellessaan mikä olisi lapselle parasta. Kuitenkaan nämä samat ihmiset eivät ole olleet millänsäkään huutaessaan ja mykkäkouluillessaan ennen eroa, aiheuttaen siten lapselle vahinkoa. Mikä siinä on, että sitä lasta ajatellaan vasta sitten kun on jo tehty hänen kannaltaan se huonoin mahdollinen päätös, eli ero? 

Jaa'a. Liian pitkään tulee varmaan sinniteltyä kun on se ydinperheihanne. 18 vuotta kun on yhteistä elämää niin kuin meillä oli, niin ei edes älyä miten syödykierteessä liitto on ennen kuin on liian myöhäistä. Jos ei ole sen kummempia kriisejä eikä toisaalta vuosiin ole ollut mitään intohimon ilotulitusta tai tunteen paloakaan niin ei vaan koskaan herää siihen, että huomenna on ehkä myöhäistä yrittää korjata kuolleita tunteita.

Mun lapsi ainakin tykkäs. Joka toinen viikko ok-talossa, joka toinen kerrostalossa. Tuntui kuin seikkailulta kun ei ollut koskaan kerrostalossa asunut. Nyt sillä on jo oma kerrostalokaksio ja menee jussiksi vaarin kanssa mökille (mistä omistaa puolet).

mun vanhemmat ei koskaan eronneet, vaikka olis pitänyt. muutin pois jo lukiossa. enkä todellakaan ole uskollinen vanhemmilleni. olivat yhdessä ja sotivat hiljaa tai kovaa, mutta erota ei saanut koska mitä muutkin ajattelee ja jeesus sitä ja jeesus tätä. ilman toisiaan olivat ihan normimukavia ihmisiä.

Sama kuin edellisellä. Olisin toivonut että olisivat eronneet kun oli jatkuvasti niin kireää ja äidillä varsinkin tuntui olevan kaikki niin v..Un huonosti koko ajan. Muutin pois 17 vuotiaana. Vasta aikuisena olen tajunnut että eivät vaan ole erikoisen kivoja ihmisiä. Äiti on kateellinen ja katkera ja isä umpinarsistinen. Eli olisiko tuo eron jälkeen sen kummemmaksi muuttunut, tiedä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se mitä eniten ihmettelen on, että niin monet menevät eron jälkeen vaikka minkälaiselle mutkalle ajatellessaan mikä olisi lapselle parasta. Kuitenkaan nämä samat ihmiset eivät ole olleet millänsäkään huutaessaan ja mykkäkouluillessaan ennen eroa, aiheuttaen siten lapselle vahinkoa. Mikä siinä on, että sitä lasta ajatellaan vasta sitten kun on jo tehty hänen kannaltaan se huonoin mahdollinen päätös, eli ero? 

Jaa'a. Liian pitkään tulee varmaan sinniteltyä kun on se ydinperheihanne. 18 vuotta kun on yhteistä elämää niin kuin meillä oli, niin ei edes älyä miten syödykierteessä liitto on ennen kuin on liian myöhäistä. Jos ei ole sen kummempia kriisejä eikä toisaalta vuosiin ole ollut mitään intohimon ilotulitusta tai tunteen paloakaan niin ei vaan koskaan herää siihen, että huomenna on ehkä myöhäistä yrittää korjata kuolleita tunteita.

Jos ei ole mitään kriisejä, niin miksi pitää erota?

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin edellisellä. Olisin toivonut että olisivat eronneet kun oli jatkuvasti niin kireää ja äidillä varsinkin tuntui olevan kaikki niin v..Un huonosti koko ajan. Muutin pois 17 vuotiaana. Vasta aikuisena olen tajunnut että eivät vaan ole erikoisen kivoja ihmisiä. Äiti on kateellinen ja katkera ja isä umpinarsistinen. Eli olisiko tuo eron jälkeen sen kummemmaksi muuttunut, tiedä sitten.

Luultavasti ainakin sinun elämäsi olisi muuttunut huonommaksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapset asuvat kotona ja isä ja äiti vuorottelevat vuokrakämpässä viikko-viikko

Tuo nyt ei toimi kuin hyvin harvoissa tapauksissa. 

Ai miksi haluaisi? No jotta pääsisi mahdollisimman usein liikuntakeskuksen lapsiparkkiin!

Kysyykö lapsi, missä minun koti on?

Rankkaa lapselle ja niin olis aikuisellekin, jos samaan systeemin menis. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluterveydenhoitaja ja tapaan kaikenikäisiä lapsia joka vuosi terveystarkastuksissa. Kysyn aina eroperheiden lapsilta, miten heillä toimii lapsen mielestä arki äidin ja isän kodissa ja suurin osa sanoo, että menee ihan hyvin kahdessa kodissa, kun siihen on tottunut. Aika moni sanoo, että joskus harmittaa kun tavarat onkin väärässä paikassa tai jos kodit on niin kaukana, ettei pysty kavereita näkemään tms. Mutta lopulta aika vähän sieltä tulee lapsilta puhetta, että olisi jotenkin aivan kamalaa. 

Sen sijaan aika paljon on jaksamisongelmia ja nepsyasioita yh perheissä. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus...

Niin ehkäpä ne tulee hiukka viivellä ne on ongelmat ja onhan ne lisääntyneet. Vuoroviikoista tykkää vaan vanhemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi ainakin tykkäs. Joka toinen viikko ok-talossa, joka toinen kerrostalossa. Tuntui kuin seikkailulta kun ei ollut koskaan kerrostalossa asunut. Nyt sillä on jo oma kerrostalokaksio ja menee jussiksi vaarin kanssa mökille (mistä omistaa puolet).

Aikas löyhät perusteet kahteen kotiin. Tottakait lapsi vastaa noin jos kysytään. 

Kummityttöni(sisareni lapsi,15 vuotias) on kahden kodin lapsi koska vanhemmat erosi.Hänen äitinsä löysi uuden rakkauden.Isällään ei ole vieläkään ketään,erosta 4 vuotta.

Kummityttöni käy usein luonani ja joka kerta puhuu ajatuksistaan ja olostaan kuinka on haamu.Ei pysyvää paikkaa,yläaste kärsii.

Ei se kaikille lapsille helppoa ole olla nappula jota siirrellään viikon välein. Kummassakin kodissa vähän eri säännöt yms. 

Olen itse yli nelikymppinen ja vanhemmat erosi -90-luvun alussa. En suin surminkaan olisi halunnut asua isäni ja tämän uuden naisen luona ja onneksi meille ei oltu sovittu mitään viikonlopputapaamisiakaan, kun eihän siellä juopottelun seassa olisi voinut ollakaan. Nähtiin pari kertaa vuodessa ja pari kertaa jouluna, isälle oli tärkeää että sai meidät lapset matkaan aina jouluaattona ja juhannuksena ja tämmöisinä perhepyhinä. Ei siis rakkaudesta meihin vaan rangaistakseen äitiäni. Ikävää isälle ja meille, mutta kyllä rankaisu osui vain meihin, äiti käytti yksinoloajat siivoamisiin yms ja oli vain tyytyväinen, kun sai tehdä joulujärjestelyt kunnolla. 

Suurin syy siihen, että kaikkeni kyllä pyrkisin tekemään avioliiton pelastamiseksi on se, etten halua omia lapsia vuoro-viikkoasumiseen. En haluaisi olla noiden elämästä puolet poissa, joku viikonloppuhomma nyt olisi vielä jotenkin siedettävä, vaikka harmittavaa sekin. Ja jos tulisi ero, ei tulisi pieneen mieleenkään hommata jotain uutta miestä lasteni kotiin. Ei siinä mikään elämä jää tauolle, jos ihminen ajattelee lastensa etua ja haluaa niiden saavan kasvaa rauhassa aikuisiksi. Kyllä viisikymppisenäkin ehtii etsiä uutta rakkautta, kaiken ikäisenä nimittäin ehtii. Eikä se elämä olisi mitenkään pilalla vaikkei löytyisikään, uskon että olisin ihan tyytyväinen itseksenikin, jos noin kävisi. Toisaalta vuoriviikkoasumista en eron tullessa voisi kieltääkään, lasten isä on nimittäin hyvä isä ja lapsille kuitenkin monissa jutuissa jopa tärkeämpi ja rakkaampi kuin minä, minä taas olen äitinä joissain muissa asioissa rakkaampi ja parempi. En voisi mennä sanomaan, että koska minä haluan, niin näette isäänne vain kymmenenä päivänä kuussa. Kaikille hyviä ratkaisuja näissä asioissa on harvoin, pitää sitten vaan löytää joku lapsille parhaiten sopiva kompromissi.  

Omassa lähipiirissä aika tiukasti kyllä noudatettu tätä viikko viikko mallia jopa läpi kesät joutuu lapsi hyppimään kotien väliä. Ja voin kertoa, että lapsista kukaan ei vaikuta tasapainoiselta. Epäilen että harvassa kodissa isä pystyy samanlaiseen hoivaan kuin äiti, koska erottu on yleensä hyvästä syystä eikä se isä ole eron myötä muuttunut yhtään paremmaksi. Yhdessäkin perheessä isä ryyppää ja lämmittää lapsille nakkeja, viikonloppuisin ja juhlapyhinä esim vappuna talo täynnä ryyppyporukkaa ja lapset huoneissaan Mutta sinne ne vaan joka toinen viikko välittämättä onko joulu, juhannus vai kesä viedään. 549

Se oli sinun kokemus ja joku muu lapsi haluaa viikko äidin kans ja viikko isän kans. 

Mä olin ala-asteella viikko-viikko lapsi. Se oli hankalaa mun mielestä. Äiti asui koulun vieressä ja iskälle oli n. kolmisen kilsaa käveltävä. Samaa koulupiiriä oli, mutta alueen reunamilla asui.

Koulun jälkeen kävelin äidin kodin ohi, ehkä moikkasin äitiä ja (puoli)sisaruksiani ja raahustin järjettömän väsyneenä sinne isän poikamieskaksioon. Oli siellä pelit ja pensselit ja ruokaa aina kaapissa. Usein piti itlakasiin odottaa, että uraa uurtava isäni tulee töistä. Kaverit ei vielä silloin saanut niin pitkälle lähteä, että yksin sitten tuli oltua tai naapurin Helmi-mummon kanssa.

Tuosta kiukuttelin aika paljon. Mä olin uupunut siihen jatkuvaan vaihtoon ja yksinoloon, turvattomuuteen isän viikoilla.

Isän luonahan mulla oli alkovissa sänky ja muutamia tavaroita. Äidin luona oli omahuone. Aiheutti sitten tietty tappelua isän ja äidin välillä myös. Äiti yritti lopettaa sen viikko-viikko systeemin mun etuani ajatellen, mutta isä halusi olla elämässä fifty-fifty. Sossu puolsi sitten tätä.

Hyvässä tapauksessa vielä sitten viikonloput tuli vietettyä jommalla kummalla mummolla. Kun nekin tykkäs mua nähdä, tai tädeillä. Laukku pakattuna kuljin paikasta toiseen katsomaan rakkaita.

Kolme-neljä vuotta sitä kesti. Sitten isä muutti uuden ladyn kanssa yhteen. Enkä mä enää mahtunut isän elämään kuin kerran kesässä, kun piti näyttävästi ulkomailla käydä. Satunnaisesti nähtiin mummolla, kun siellä kerran kuussa viikonloppuja vietin.

Sen jälkeen sitten kärsin jatkuvasta isä ikävästä. Muistan, kun isä rähjäs mun kiukkuuni kerran, että "itehän sä olet tätä koko ajan halunnut!! Sitä saa mitä tilaa!". Yläasteella lopetin noi lomailutkin. Ei ollut mitään mieltä lähteä maailmalle kattomaan, kuka on kolmas pyörä.

Onhan tuo jättänyt jälkensä. Meidän perhe ei juuri matkustele tai kyläile, kun pitää olla yhdessä. Vähän mennyt mulla överiksi. On paljon muutakin, joita mä käyn läpi. Yritän olla siirtämättä traumojani omiin lapsiini.

Alettiin isän kanssa käymään keskusteluita, kun meidän esikoinen syntyi. Isä haluaa olla meidän elämässä, mutta kun kerroin vaatimukseni, niin hän hämmästyi. Hän on aina luullut, etten siedä häntä! Mähän oli pieni lapsi aina yksin hänen kotonaan tai seurassa. Siitä oli kyse. Ehkä siitä on hänelle jo silloin sanottu, mutta eipä hän kuunnellut, kun oli tärkeää tehdä sitä uraa. Hyvän ja komean uran on tehnytkin.

Nyt hänellä on ymmärrystä ja aikaa mulle, mun perheelle ja lapsenlapsille. Jos joskus ero tulee, niin omia lapsia en viikko-viikko prässiin altista. Mieheni on erilainen kuin isäni, silti en usko, että tuo jatkuva vaihto ilman vakikotia on kenellekään hyväksi.