Miksi lapsi haluaisi viikko-viikko elämään vanhempien eron jälkeen?

Ap on varsinainen jaarittelija.

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Vierailija kirjoitti:

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Ja äitisi eli teitä varten ja unohti oman elämänsä? Eikö se ole susta yhtään surullista? 

Mulla esim. mun lapset ja mies tulee tosi hyvin juttuun. Meillä on paljon naurua ja iloa arjessa. Mies on meidän kodissa yksi aikuinen, ei lasten vanhempi (tämän ilmoitti lapsille jo heti alussa) ja teinit myös juttelee hänelle esimerkiksi huolistaan. Ovat tavallaan kavereita, vaikka toki mies heitä ohjailee tarvittaessa. (Meillä ei juurikaan esim riidellä, eikä lapsia tarvii olla komentamassa). Lasten isällä ja minulla on hyvät välit. Asiat voi hoitaa myös hyvin eron jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Harva lapsi, varsinkaan pieni, haluaa mitään viikko-viikko systeemiä. Mutta eihän siinä lasta ajatella, vaan itsekkäästi sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mikä autuas olo, kun ei viikkoon _tartte_ olla tekemisissä oman rakkauden hedelmänsä kanssa. 

Niin, toisaalta lienee samalla lailla itsekästä, että haluaa olla oikeasti lastensa elämässä, eikä pelkästään joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikkoilta. Jonkun ajan kuluttua lapset alkaa toivomaan, ettei tarttisi olla vieraannutetun vanhemman kanssa, viimeistään silloin kun alkaa olla kavereita kotona jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Ja äitisi eli teitä varten ja unohti oman elämänsä? Eikö se ole susta yhtään surullista? 

Mulla esim. mun lapset ja mies tulee tosi hyvin juttuun. Meillä on paljon naurua ja iloa arjessa. Mies on meidän kodissa yksi aikuinen, ei lasten vanhempi (tämän ilmoitti lapsille jo heti alussa) ja teinit myös juttelee hänelle esimerkiksi huolistaan. Ovat tavallaa

Ei äiti unohtanut omaa elämäänsä, eikä isäpuolen puuttuminen ole minusta yhtään surullista. Meillä oli myös paljon naurua ja iloa arjessa. Kehittyi mm. paljon erilaisia inside-vitsejä, jotka ei muille auenneet mutta meitä nauratti kovasti. 

Ovatko sinun lapsesi siis viikko-viikko systeemillä teillä ja eksälläsi? Oletko tietoinen mitä he ihan rehellisesti ajattelevat systeemistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva lapsi, varsinkaan pieni, haluaa mitään viikko-viikko systeemiä. Mutta eihän siinä lasta ajatella, vaan itsekkäästi sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mikä autuas olo, kun ei viikkoon _tartte_ olla tekemisissä oman rakkauden hedelmänsä kanssa. 

Niin, toisaalta lienee samalla lailla itsekästä, että haluaa olla oikeasti lastensa elämässä, eikä pelkästään joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikkoilta. Jonkun ajan kuluttua lapset alkaa toivomaan, ettei tarttisi olla vieraannutetun vanhemman kanssa, viimeistään silloin kun alkaa olla kavereita kotona jne.

Mutta miksi niistä lasten toiveista aletaan välittää vasta eron jälkeen? Ne lapset on näes toivoneet alusta alkaen, että vanhemmat eivät eroaisi alun alkaenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Ja äitisi eli teitä varten ja unohti oman elämänsä? Eikö se ole susta yhtään surullista? 

Mulla esim. mun lapset ja mies tulee tosi hyvin juttuun. Meillä on paljon naurua ja iloa arjessa. Mies on meidän kodissa yksi aikuinen, ei lasten vanhempi (tämän ilmoitti lapsille jo heti alussa) ja teinit myös jut

Ei äiti unohtanut omaa elämäänsä, eikä isäpuolen puuttuminen ole minusta yhtään surullista. Meillä oli myös paljon naurua ja iloa arjessa. Kehittyi mm. paljon erilaisia inside-vitsejä, jotka ei muille auenneet mutta meitä nauratti kovasti. 

Ovatko sinun lapsesi siis viikko-viikko systeemillä teillä ja eksälläsi? Oletko tietoinen mitä he ihan rehellisesti ajattelevat systeemistä?

Aika surullista nähdä miten monille naisille oma elämä = mies. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva lapsi, varsinkaan pieni, haluaa mitään viikko-viikko systeemiä. Mutta eihän siinä lasta ajatella, vaan itsekkäästi sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Mikä autuas olo, kun ei viikkoon _tartte_ olla tekemisissä oman rakkauden hedelmänsä kanssa. 

Niin, toisaalta lienee samalla lailla itsekästä, että haluaa olla oikeasti lastensa elämässä, eikä pelkästään joka toinen viikonloppu ja joka toinen keskiviikkoilta. Jonkun ajan kuluttua lapset alkaa toivomaan, ettei tarttisi olla vieraannutetun vanhemman kanssa, viimeistään silloin kun alkaa olla kavereita kotona jne.

Tai sitten käy niin kuin meillä, että sen lähivanhemman persoonallisuushäiriö kohdistuu pelkästään lapsiin puolison sijaan, ja parin vuoden päästä lapset haluaakin muuttaa sen etävanhemman luokse

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Ja äitisi eli teitä varten ja unohti oman elämänsä? Eikö se ole susta yhtään surullista? 

Mulla esim. mun lapset ja mies tulee tosi hyvin juttuun. Meillä on paljon naurua ja iloa arjessa. Mies on meidän kodissa yksi aikuinen, ei lasten vanhempi (tämän i

Mies ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Oletko todella yksinkertainen? Itse valitsen elää ilman parisuhdetta tällä hetkellä, mutta ei se minusta superäitiä tee. En ole koskaan kuullut, että eronneelle miehelle tehtäisiin mitään vaatimuksia parisuhteettomasta elämästä.

En jaksanut todellakaan lukea kaikkea 15 sivua tästä keskustelusta, mutta luin riittävän monta viestiä havaitakseni, että täällä (ehkä vähemmän yllättävästi) valtaosa suhtautuu vuoroasumiseen varsin negatiivisesti. Tämä on mielestäni jännä juttu siihen nähden, että käsittääkseni nykyaikaisen tutkimustiedon valossa vuoroasuminen eron jälkeen on useissa tilanteissa hyvä ratkaisu lapsen ja varmasti vanhempienkin kannalta.

Olen itse uusperheellinen, eli puolisollani on yhteisen lapsemme lisäksi edellisestä suhteesta lapsi, joka vuoroasuu meillä.  Tuntuu, että vuoroasumiseen liittyen todella yleinen käsitys, kuten tässäkin ketjussa näkyy, on se, että kyse olisi nimenomaan "viikko-viikko-mallista", vaikka lapsen vuoroasuminenhan voidaan toteuttaa muunkinlaisellakin jaolla ("vuoroasuminen" käsitehän tarkoittaa sitä, että lapsi asuu vähintään 40% ajasta sen vanhemman luona, jonka luona on vähemmän). Varsinkaan kovin pienten lasten kohdalla en itsekään todellakaan lähtisi toteuttamaan vuoroasumista vuoroviikkosysteemillä, vaan mielestäni kotia kannataa vaihtaa lyhyemmissä sykleissä, jotta lapselle ei tule liian kova ikävä toista vanhempaa.

Mieheni erosi esikoisensa äidistä, kun heidän lapsensa oli hyvin pieni, nyt hän täyttää 7 vuotta, ja vielä tänäkin päivänä vuoroasuminen toimii lähtökohtaisesti meillä niin, että lapsi on yhdellä vanhemmalla putkeen 2-3 yötä ja sitten vaihtaa kotia. Lomien osalta vuorot sovitaan erikseen tapauskohtaisesti ja tällöin jaksot ovat usein pidempiä, jotta on mahdollista esim. mökkeillä ja matkustella pidempiäkin jaksoja. Asumme lapsen äidin nykyisen perheen kanssa samalla asuinalueella siten, että kävelymatka kotien välillä on alle 20 minuuttia, mutta emme kuitenkaan juurikaan sattumalta törmää arjessa. Tietääkseni kaikki asianosaiset ovat tyytyväisiä järjestelyyn ja lapsi viihtyy oikein hyvin molemmilla vanhemmillaan. :) Meillä on aina ollut lapselle oma huone ja kaikki normaaliin asumiseen liittyvät systeemit, vaatteet jne, eli en kyllä yhtään usko, että hän kokee olevansa joku vierailija omassa kodissaan, vaan ihan oikea asukas. Toki hän on tottunut vuoroasumiskuvioon niin pienestä pitäen, että se on käytännössä ainoa asumismuoto, jonka hän muistaa. Ainoastaan harrastusvälineet ja tyyliin fillari ovat sellaisia, joiden osalta pitää välillä koordinoida kotien välillä, että missä ne ovat milloinkin, kun niitä ei ole hankittu tuplana, mutta sekin on kohtuullisen helppoa, kun asumme niin lähekkäin.

Itse mutuilisin, että vuoroasumisen suurimpia haasteita on se, että jos halutaan tarjota lapselle asumisratkaisu, jossa lapsella on molemmissa kodeissa oma huone/muuten riittävästi omaa tilaa, niin se on aika kallista ja edellyttää vanhemmilta varsin hyvää taloudellista tilannetta. Esimerkiksi Ruotsissa ilmeisesti vuoroasumista tuetaan julkisen sektorin puolesta eri tavalla kuin Suomessa. Toki vuoroasumista auttaa myös paljon, jos vanhemmat ovat keskenään vähintään siedettävissä väleissä ja asuvat lähellä toisiaan, kun vuoroasuminen vaatii aika paljon yhteistyötä vanhemmilta. :)

Mitä tulee ylipäänsä kysymykseen, että eroavatko ihmiset liian helposti, kannattaako erota, jne., niin tämä on tietysti kovin tapauskohtaista, mutta meidän tilanteessa ainakin asiat ovat järjestyneet molemmilla erolapsen vanhemmilla varsin mukavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini jäi leskeksi kun olin 5-vuotias. Mielestäni parasta mitä hän teki, oli sinkkuna pysytteleminen. Kyllähän meillä oli rankkaa välillä, mutta olisi ollut aivan kamalaa, jos olisi pitänyt ruveta jakamaan kotia jonkun vieraan miehen ja mahdollisesti vielä tämän lasten kanssa. Nyt kun äiti on kahdeksankymppinen, isoveljen kanssa hoidetaan aika paljon hänen asioitaan. Ollaan molemmat oltu 20+ vuotta avioliitoissamme ja lapset jo isoja. Ei ole onneksi tarvinnut pakottaa heitä mihinkään viikko-viikko kurimukseen.

Ja äitisi eli teitä varten ja unohti oman elämänsä? Eikö se ole susta yhtään surullista? 

Mulla esim. mun lapset ja mies tulee tosi hyvin juttuun. Meillä on paljon naurua ja iloa arjessa. Mies on meidän

Mies ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Oletko todella yksinkertainen? Itse valitsen elää ilman parisuhdetta tällä hetkellä, mutta ei se minusta superäitiä tee. En ole koskaan kuullut, että eronneelle miehelle tehtäisiin mitään vaatimuksia parisuhteettomasta elämästä.

En tiedä mihin viestiin vastasit, koska et lainannut edeltävää viestiä. Mutta tiedän kaksi yh-isää, ja molempien lapset kyllä vankkumattomasti esittivät toiveen, ettei isä ottaisi uutta naista arkea sekoittamaan. Toinen jäikin sinkuksi, toinen otti jonkun random, eukon, joka osoittautui piilojuopoksi, ja huonostihan siinä kävikin.

Vierailija kirjoitti:

Aika sekava oli tuo vuodatuksesi. Lapset ovat erilaisia ja myös vanhemmat. Mutta, jos vanhemmat ovat hyviä ja huolehtivia molemmat, niin lapsen parasta on nähdä molempia yhtä paljon. Se, miten asia järjestetä on toinen juttu ja riippuu tilanteesta. Paras vaihtoehto olisi, että lapsella olisi yksi koti, vanhemmat vaihtaisivat kotia vuoroviikoin. Mutta eihän siihen aikuiset pysty/halua, mutta lasten pitää pystyä ja haluta, vaikka pakosta.  

Lapsiparat tällaisten vanhempien armoilla ovat täysin vailla ymmärrystä. Koska lapset eivät halua arvostella vanhempiaan, niin heistä tulee hiljaisia ja sulkeutuneita, kun asiasta kysyy " Miten menee". Pahaolo jää sisälle. Tätä eivät kuraattorit eikä kouluterveydenhoitajat ymmärrä/ älyä. 

 

Molempia olen elänyt: vuoroviikoin yhteisessä kodissa lasten kanssa ja vuoroviikoin lapset kahdessa kodissa.

Kuinka nuo kaksi eroaa lasten elämässä muuten kuin niin, että koulurepun ja lempivaatteet joutuu kuljettamaan viikon välein kodista toiseen (isän tai äidin kantamana, isän tai äidin autossa, 2 kilometrin päähän)?

Vierailija kirjoitti:

Meillä miehen poika teiniksi tultuaan olisi halunnut asua viikko-viikko periaatteella, ettei tarvitsisi olla äitinsä kanssa niin paljoa tekemisissä, mutta meille vanhemmille se ei sopinut. Poika saa kuitenkin tulla meille vaikka joka päivä käymään jos haluaa, ja näkevät isänsä kanssa harrastuksessa 3x vko, plus tietty joka toinen vkl to-su ja lomat puoliksi. 

 

Oma aikuinen lapseni on kiittänyt siitä ettei häntä pakotettu muuttamaan joka viikko kotoa pois isän luo. Isällään on myös toinen, jo aikuinen lapsi ja hän on hyvin traumatisoitunut viikkoviikosta, hänestä tuntui että molemmat vanhemmat aina vain odotti sitä milloin saa olla häneltä rauhassa taas viikon. 

Ja ei, siihen ei auta se että vanhemmat vakuuttaa ettei näin ole

Onpa hullua!

Ei siihen mitään vakuuttamista ole meillä tarvittu. Eiköhän tuo tiedä olevansa odotettu kun pyydetään mukaan joka reissuun, tullessaan kotiin odottaa häntä vaikka vastapaistetut letut jne.

Osoitamme mielenkiintoa ja välittämistä. Miksi hän miettisi ettei ole toivottu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkusivut ovat jankutusta, miten lapset kärsivät viikko - viikko -systeemissä. Kukaan ei silti kerro, miten.

 

 

Etkö itse kärsisi jos joutuisit vaihtamaan asuntoa viikon välein?

Minä ainakin. Just kun on asettunut aloilleen, pitäisi taas vaihtaa toiseen paikkaan. Javerisuhteetkin olisivat viikon pätkissä. Voi ei, ei ikinä! Hulluksihan siinä tulisi.

minä vaihdan. Noin viikon välein kodin ja mökin väliä. Lapset otin vielä nuorempina mukaan tuohon rumbaan. Kamalaa, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Harva eronnut suostuisi itse kahden kodin malliin itselleen, "koska se ei toimisi". Mutta lapsilta sitä vaaditaan. Lapsi päätyy tilanteeseen, jossa hän ei ole kunnolla kotona missään.

VOI EI!

Meillä on lapsen kanssa ollut aina kahden kodin malli. Kuinka paljon hän onkaan kärsinyt! Toinen vielä sijaitsee lähes 100 kilometrin päässä koulusta ja kavereista. Joka viikko pakataan laukut ja vaihdetaan kotia, ja hetken päästä sama uudestaan toiseen suuntaan. Toisessa kodissa ei ole edes omaa huonetta tai kavereita lähimainkaan! On varmasti raskasta ja tuntuneeko kumpikaan edes kodille. Pitänee myydä mökki pois.

Siis joutuuko lapsesi käymään koulussa joka toinen viikko mökiltä 100 km päästä asti? Se on kyllä aika raskasta hänelle. Ai ei oikeasti joudu vaan asutte arjet koulun vieressä? No

No eikös valtaosa erovanhemmista järjestä asumista niin, että lapsi pysyy vanhassa koulussa ja kavereillekin pääsee pyörällä molemmista kodeista?

Tiedätkö, että ydinperheiden lapsista monet elää niin, että kouluun ja kavereille on matkaa? Miehenikin kävi lapsuutensa bussilla koulussa, matkaa alakouluun puolisen tuntia, yläkouluun 45min. Eikä yhtään kaveria pyörämatkan päässä. sellaista se on nytkin maaseudulla.

Ei haluakaan. Se on miesten epätoivoinen lakisääteinen pakotus viedä lasten elämänenergiat ja traumatisoida heidät iäksi. Jos nainen ei kestä miestä, lapset kestävät vielä vähemmän. Itsekin lopetin vierailut isällä heti 12v iässä kun se tuli mahdolliseksi

Kyllähän se näkyy nyt, että avo ja avioliittojen pituudet lyhenevät koko ajan. Nyt synnytysikäiset sukupolvet eivät suostu enää edes avoliittoihin, ja zoomerit eivät halua että heitä kohdellaan edes naisina :DD mikä on jo mielestäni todella huvittavaa. Miehet niin oksuja, että kielletään oma naiseus, jotta saa elää rauhassa

Veikkaan, että aika moni nainen olisi oikeasti valmis äitiyteen, jos ei olisi tätä miespakkoa siinä kyljessä. Toki viranomaisväkivaltakin pitäisi saada kitkettyä. Mutta ilmeisesti suomen kansa on tarkoitus nitistää, niin mitäpä sitä pullikoimaan. Elämästä voi nauttia sinkkunakin

Vierailija kirjoitti:

Onkohan jo tutkimustuloksia viikko äidin, ja viikko isän luona järjestelystä? 

On, Ruotsissa on julkaistu kattava pitkäaikaistutkimus jonka pohjalta lastenpsykiatrian ammattilaiset suosittelevat mallia eroperheissä, jos siihen ei muuten ole esteitä

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on, että aina eroLAPSILTA kysyttäessä kokemuksia asumisjärjestelyistä, on eronneiden vanhempien kiire tulla puolustelemaan (huonoja) valintojaan. Minä kasvoin erolapsena viikko-viikko-systeemillä ja aikuisena meni vuosia oppia luottamaan kotini pysyvyyteen. Vihasin viikottaista muuttoa. Ja kyllä, huone ja tavaroita oli molemmissa "kodeissa", mutta koettakaapa erovanhemmat ensin itse vuosien ajan muuttaa viikottain (jonkun muun määräämänä aikana) ja miettikää sitten, haluatteko laittaa lapsianne läpi sen helvetin.

Tunnen useita aikuisia ihmisiä, jotka ovat vuosia eläneet kahden kodin välillä töiden vuoksi. Raskainta on ollut ero perheenjäsenistä, huoli asioiden hoitumisesta kotona poissaollessa ja osalla taloudelliset tappiot. Enpä usko että heistä yksikään suosittelisi mallia jossa lähintä perheenjäsentä tavataan vain kerran kuukaudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin just 12-vuotiaalta, joka asuu vuoroviikoin. Sanoi, että joskus ärsyttää hakea kamoja, et vaikeuttaa silleen elämää, mutta ei haittaa muuten. 

 

Oikestiko luulet, että lapsesi vastaa sinulle rehellisesti? Lapset suojelevat vanhempiaan pahalta mieleltä.

Niinkö ne tekee. Joskus tuntuu, että tuo teini haluaa tuottaa tahallaan mulle pahaa mieltä, sellaisia töksäytyksiä sieltä tulee. Yleensä liittyen aikaan ennen eroamme kun kuulemma aina huusin. Itse en muista niin mutta mikä minä olen lapsen kokemusta kiistämään. Kuulema kotia tullessa kuului aina jo ulos asti päläpäläpälä kun valitin jostain asiasta :D

No, tuo ei ollut edes sellainen ruma kommentti, mutta enpä viitsi kaikkia muistella tai tähän alkaa listaamaan, yleensä ne on liittyneet tilanteeseen, jossa joku asia ei ole mennyt teinin mieltä myöden. Mies sitten aina ilmeellään sanoo mulle, että "älä provosoidu, se yrittää tahallaan ärsyttää ja tietää mistä naruista vetää".

Mutta sitä ei poika ole vielä myöntänyt että vuoroasuminen olisi huono ratkaisu. On kaksi omaa huonetta, on tullut todella tärkeä "isäpuoli", on kivat reissut meidän perheen kesken ja isän kodissa "puolisisarukset" ja heidän kanssaan yhteiset harrastukset. Kun muutettiin miehen kanssa yhteen poika sai itse sisustaa oman huoneensa. Tulkitsin, että se kaikki oli jotenkin "jännää" hänestä.

Useimmiten lapsi on lojaali vanhempiaan kohtaan. Valitettavasti edes Vilja-Erika ei osannut / uskaltanut / ymmärtänyt tms. sanoa, missä ja miten haluaisi asua.

Vastuu on erotilanteessa vanhemmilla ja kumpikaan ei saisi "dominoida" tms. toista, kuten monien kohdalla ilmeisesti usein valitettavasti käy. Kysyin vähän aikaa sitten 18-vuotiaalta, miltä hänestä tuntui, kun vanhempansa erosivat hänen ollessa 10-vuotias. Tärkeää hänelle oli tuolloin se, ettei hänen tarvinnut muuttaa kahteen uuteen kotiin, ja on voinut vapaasti olla molempien vanhempiensa kanssa. Ikävää oli se, että hänen oli kuultava vanhempien riitoja.

Turvallisuuden tunteen säilyttäminen ja ylläpitäminen lienee erolapselle tärkeintä.