Miksi lapsi haluaisi viikko-viikko elämään vanhempien eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljen eroperheessä kaksi teini-ikäistä olisi halunnut asua nimenomaan isän luona pääsääntöisesti ja käydä äidin luona joka toinen viikonloppu, äidille tämä järjestely ei kuitenkaan sovi, koska raha. Lasten äiti yritti pitkään hakea  yksinhuoltajuuttakin, että olisi saanut ex-puolisoltaan elatusapua, vaikka lapset itse vaati vähintään vuoroviikkoja. Nyt ovat tilanteessa, jossa lapset käy jopa äitiviikoilla isän luona syömässä, kun äiti ei ole muistanut hommata ruokaa kaappiin ja liihottelee uuden miesystävänsä kanssa ympäri kyliä. 

Mistä mielikuva, ettei elareita tarvitse maksaa, jos lapsi asuu vuoroviikon vanhemmillaan?

Teini-ikäiset lapset kuluttavat paljon ja mitä vanhempi lapsi, sitä enempi se maksaa vanhemmille, oli kysymyksessä ydin- tai eropethe. 

Huvittavaa, kuinka moni mies, jopa naiset kuvittelevat, että teinit lakkaavat k

Kyllä se parempituloinen maksaa ne elarit vaikka lapsi asuisi viikko/viikko systeemillä.

Olen itse eroperheen lapsi ja olin isällä joka toinen viikonloppu. Se on tosi vähän ja jäätiin aika etäisiksi, mikä harmittaa aikuisena. Mun mielestä parasta olisi ollut yksi koti ja vanhemmat asuisivat niin lähellä, että voisi nähdä toistakin koska vaan, tehdä yhdessä juttuja arki-iltaisin jne. 

Mun omat lapset on olleet vuoroviikkoasujia kohta 3v. Aluksi mentiin lyhyemmällä syklillä, pienin oli vasta 4v, kun erottiin. Lapset on nyt 7v, 13v ja 15v. Tasaisin väliajoin tästä jutellaan ja lapset haluaa asua vuoroviikoin. Meillä on suht samanlaiset kasvatustavat isänsä kanssa (lapset mm. sanoo että ollaan ärsyttävän samaa mieltä asioista ja sovitaan aina asiat yhdessä lasten isän kanssa). 

Lapset kokee mun luona olevan kodin, isällään ei ehkä niinkään. Hän on muuttanut monesti ja siellä ei ole kaikilla omaa tilaa kun asuu aika ahtaasti. Isommat sanoo, että joskus ärsyttää, kun kamat on aina väärässä paikassa. Koitetaan aikuisena kuskata niitä, ettei tarvitsisi heidän kuljettaa itse tavaroitaan. 

Nyt tuntuu, että tämä on paras vaihtoehto huonoista. Mulla on uusi kumppani ollut jo pari vuotta ja lapset tykkää mun kumppanista. Lapset itseasiassa ehdottivat, että muuttakaa yhteen. Aina siis lapsille uusien puolisoiden tulo elämään ei ole mikään katastrofi. Ja ollaan kyllä valmiita ottamaan lapset tähän enemmänkin, jos niin haluavat, mutta kieltämättä nautin myös viikoista, kun meillä on paljon aikaa vain toisillemme.

Olin juuri koulutuksessa aiheesta. Tutkimusten mukaan vanhempien ero on lapsille yksi isoimmista kriiseistä, mutta jos lapsi selviää siitä hyvin, se on myös vahvistava kokemus. Elämässä tapahtuu monenlaista ja lapsi oppii, että asiat järjestyy ja niistä selviää. 

Olen kouluterveydenhoitaja ja tapaan kaikenikäisiä lapsia joka vuosi terveystarkastuksissa. Kysyn aina eroperheiden lapsilta, miten heillä toimii lapsen mielestä arki äidin ja isän kodissa ja suurin osa sanoo, että menee ihan hyvin kahdessa kodissa, kun siihen on tottunut. Aika moni sanoo, että joskus harmittaa kun tavarat onkin väärässä paikassa tai jos kodit on niin kaukana, ettei pysty kavereita näkemään tms. Mutta lopulta aika vähän sieltä tulee lapsilta puhetta, että olisi jotenkin aivan kamalaa. 

Sen sijaan aika paljon on jaksamisongelmia ja nepsyasioita yh perheissä. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus...

Vierailija kirjoitti:

Harvoin lapsi saa myös sinne toiseen kotiin oikeasti oman huoneen ja tavallisen kunnollisen arjen. En ole yhdestäkään tällaisesta tuttavapiirissäni kuullut. Vaan kaikissa lapsi joutuu asumaan huoneessa, joka on oikeasti työhuonekäytössä, mutta lapsella on siellä sänky ja vaatekaapissa muutama hylly tilaa. Ja uusi vaimo antaa ymmärtää, ettei lapsen hammasharjalle ole oikein pysyvästi tilaa kylpyhuoneen kaapissa, vaan se voisi sijaita vaikka siellä vaatekaapin hyllyllä paitsi juuri silloin kun on käytössä.

Uuden kumppanini kodissa on lapsilla omat huoneet, jopa oma (yhteinen) vessa, vaikka lapset ovat vain joka toinen viikonloppu ja lomaisin. Sen sijaan minä olen joutunut kamani ujuttamaan sinne missä tilaa, eikä mulla ole työhuonetta tmv vaikka teen paljon etätyöpäiviä. Usein lasten ollessa väistynkin omaan kotiini.

Tätä kokemusta peilaankin viikko-viikko-kuvioon. Jos jostain syystä lapsella ei ole omaa huonetta tai omaa yksityistä tilaa, ja lapsen on väistettävä muita, niin varmasti on stressaavaa. Sen sijaan, jos lapsella aidosti on oma tila ja omat jutut molemmissa (kaikissa) kodeissa, niin kotien välillä liikkuminen voi olla luontevaa ja jouhevaa.

(Toinen juttu onkin kamat. Aina muistettava ennakoida ja ottaa mukaan kaikki, mitä ajattelisi tarvitsevansa. Mulle todella stressaavaa, ja tappaa tietyn spontaaniuden.)

Meillä miehen poika teiniksi tultuaan olisi halunnut asua viikko-viikko periaatteella, ettei tarvitsisi olla äitinsä kanssa niin paljoa tekemisissä, mutta meille vanhemmille se ei sopinut. Poika saa kuitenkin tulla meille vaikka joka päivä käymään jos haluaa, ja näkevät isänsä kanssa harrastuksessa 3x vko, plus tietty joka toinen vkl to-su ja lomat puoliksi. 

 

Oma aikuinen lapseni on kiittänyt siitä ettei häntä pakotettu muuttamaan joka viikko kotoa pois isän luo. Isällään on myös toinen, jo aikuinen lapsi ja hän on hyvin traumatisoitunut viikkoviikosta, hänestä tuntui että molemmat vanhemmat aina vain odotti sitä milloin saa olla häneltä rauhassa taas viikon. 

Ja ei, siihen ei auta se että vanhemmat vakuuttaa ettei näin ole

Ei lapsi ehkä haluaisikaan. Lapsi haluaisi että vanhemmat olisivat yhdessä ja että mikään ei muuttuisi. 

Aikuiset tietävät, että vuoroasuminen auttaa pitämään molemmat vanhemmat lapsen elämässä jotakuinkin tasa-arvoisina vanhempina, mikä on pitkällä aikavälillä lapsen edun mukaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettajana työskennellessä nään miten viikko-viikko lapset oireilee. Kaikista pahin tilanne on niillä lapsilla, joiden vanhemmilla on uudet puolisot, lapset jne. Silloin lapsi ikäänkuin joka viikko vierailee toisen perheen luona "ulkopuolisena". Tietenkään vanhemmat eivät ajattele, että lapsi on ulkopuolinen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään viikko-viikko lapsen näkökulmasta. 

Se on just näin! Koin, ettei minulla lapsena ollut omaa kotia, vaan kyläilin muiden perheissä ei-toivottuna vieraana aiheuttaen hankaluuksia heidän normaaliin elämäänsä. Jonkunlainen perusturvattomuuden tunne sieltä on jäänyt. 

t. klo 18:19 viestin kirjoittaja

Mikä sitten mielestäsi olisi ollut parempi vaihtoehto, että vanhempasi eivät olisi eronneet vai että sinulle olisi jäänyt yksi vanhempi ja yksi koti ja sitten se  vierailupaikka jossa ei-toivottuna pistähdät pari kertaa kuukaudessa vierailulla. Että vieraannut toisesta vanhemmastasi kokonaan? Eihän eron jälkeen ole juurikaan hyviä vaihtoehtoja, joskus on valittava vain huonojen välillä se mikä niistä on paras. Nykyään sentään vuoroviikko-järjestelyssä lapsella säilyy kaksi tasavertaisesti heidän elämäänsä osallistuvaa vanhempaa. Kuulostaa paljon paremmalle kuin tuo joka toinen viikonloppu vieraannuttamismalli. Edellisen viestin opettajalle taas sanoisin että tutkimusten mukaan yksinhuoltajien lapset ne vasta oireilevatkin ja voivat huonosti. Sekään ei tietysti ole mikään ihme, ihmisen voimavaroilla on rajansa ja kasvattaminen ja lapsista huolehtiminen vaatisi kaksi. Yksin harva jaksaa tasapainoisesti lapsista väsymättä huolehtia.

En ole tuo, jolta kysyt, mutta kai tämä oli trollausta? Eihän KUKAAN lapsi toivo, että vanhemmat eroavat. Eli itsestäänselvästi paras vaihtoehto lapsen kannalta on, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Ja jos luit tuon kirjoittajan aikaisemman viestin. niin nythän hän on vieraantunut MOLEMMISTA vanhemmistaan kokonaan. Varmasti olisi ollut parempi edes toiseen pitää läheiset suhteet, jos yhdessä pysyminen ei ollut mahdollista.

Ja vielä tuohon viimeiseen pointtiisi: tutkimusten mukaan vain yksinhuoltajaÄITIEN lapset oireilevat ja voivat huonosti. Yh-isien lapsilla menee yhtä hyvin kuin ydinperheissä kasvaneilla.

Vierailija kirjoitti:

Kohtasitteko isän kanssa oikeasti?

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

 Arvon etä, suosittelen että jätät suosiolla sen isä nimityksen pois siitä etän perästä. Olet rusinat pullasta ottava hauskuuttaja, et vastuuta kantava vanhempi. Toimit vähän kuin vaikka kummit tai lähisukulaiset voivat tehdä, tavata halutessaan. Sen vastuun kantaa exäsi huolehtiessaan lapsistasi muut ajat. Miksi ihmeessä et aiemmin vienyt heitä kahville, syömään ja kohtaamaan oikeasti?  Mikä tätä esti kun lapset tulivat luoksesi aiemmin ja lukittautuivat huoneisiinsa? Yrität vain valkopestä rooliasi paremmaksi, joo, joo, nyt kohdataan paremmin ja ollaan paremmissa väleissä kun sinun ei tarvitse kantaa vastuuta tai tehdä mitään! Ota se isä nimitys sitten käyttöön jos alat oikeasti toimiakin isänä ja huolehtia lapsistasi! Mitä muuten jos lasten äitikin tahtoo tuollaiset "paremmat välit" lapsiinsa, lapset huostaanottoon ja tapaatte molemmat lapsia kahvilassa jos sattuu huvittamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettajana työskennellessä nään miten viikko-viikko lapset oireilee. Kaikista pahin tilanne on niillä lapsilla, joiden vanhemmilla on uudet puolisot, lapset jne. Silloin lapsi ikäänkuin joka viikko vierailee toisen perheen luona "ulkopuolisena". Tietenkään vanhemmat eivät ajattele, että lapsi on ulkopuolinen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään viikko-viikko lapsen näkökulmasta. 

Se on just näin! Koin, ettei minulla lapsena ollut omaa kotia, vaan kyläilin muiden perheissä ei-toivottuna vieraana aiheuttaen hankaluuksia heidän normaaliin elämäänsä. Jonkunlainen perusturvattomuuden tunne sieltä on jäänyt. 

t. klo 18:19 viestin kirjoittaja

Mikä sitten mielestäsi olisi ollut parempi vaihtoehto, että vanhempasi eivät olisi eronneet vai e

Mun esiteini sanoi, kun erottiin, että vihdoinkin tajusitte. Hän oli aistinut huonon ilmapiirin, vaikka ei varsinaisesti riideltykään. Meillä on molemmilla uudet kumppanit ja lapsi joutui vaihtaa mm. Koulua eron vuoksi, mutta hän oli siitä hyvillään, kun pääsi kyläkoulusta isompaan kouluun. Jännitti kyllä kouluun menoa, mutta sai esim. heti kavereita. Elämä on asettunut ihan hyvin uomiinsa eron jälkeen ja mennyt jopa paremmin, mitä olisin osannut kuvitella (pitkitin eroa lasten vuoksi).

Kysyin just 12-vuotiaalta, joka asuu vuoroviikoin. Sanoi, että joskus ärsyttää hakea kamoja, et vaikeuttaa silleen elämää, mutta ei haittaa muuten. 

Vierailija kirjoitti:

Kysyin just 12-vuotiaalta, joka asuu vuoroviikoin. Sanoi, että joskus ärsyttää hakea kamoja, et vaikeuttaa silleen elämää, mutta ei haittaa muuten. 

Oikestiko luulet, että lapsesi vastaa sinulle rehellisesti? Lapset suojelevat vanhempiaan pahalta mieleltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin just 12-vuotiaalta, joka asuu vuoroviikoin. Sanoi, että joskus ärsyttää hakea kamoja, et vaikeuttaa silleen elämää, mutta ei haittaa muuten. 

 

Oikestiko luulet, että lapsesi vastaa sinulle rehellisesti? Lapset suojelevat vanhempiaan pahalta mieleltä.

Meillä puhutaan asioista avoimesti ja on lapsi sanonut, että jos saisi valita niin asuisimme kaikki yhdessä vanhassa kodissa. Mutta kun se ei ole mahdollista niin hänkään ei sitä haikaile enempää ja on sopeutunut tähän. 

Tärkeintä ei ole se miten asumisjärjestelyt hoidetaan, vaan se, että vanhemmat ovat sovussa ja pystyvät ajattelemaan lapsen edun mukaisesti asioita. Kaikki eivät siihen pysty, koska ovat itsekkäitä p*skoj*. Pilaavat tietoisesti lapsensa elämän ja aikuisuuden. Mikä hitto se on, että vaikka molemmilla olisi jo omat perheet ja uudet puolisot, niin tappelu yhteisestä lapsesta vain jatkuu ja jatkuu vuosikausia. Eikö se uusi puoliso voisi jo puuttua asiaan ja sanoa, että tappeluille stop. Onhan se aika outoa, että oma puoliso viestittelee exälleen piruillen kuin olisi edelleen erosta katkera. Eikö pitäisi olla ikionnellinen uudesta puolisosta ja unohtaa exä, hoitaa asiallisesti lapseen liittyvät asiat ja olla neutraali enää kohtaan. Minä uutena puolisona ihmettelisin, jos viestittely ja läheisriippuvuus enää kohtaan vain jatkuisi. 

Ymmärrän täysin miksi lasten ja nuorten elämä on nykyisin niin vaikeaa. Yhä useammat avioliitot päättyvät eroon, muistaakseni jopa 60% liitoista. Kun vanhemmat ovat kuin taistelevat tyrannin ja manipuloivat lapsiaan todella rumalla tavalla ( on tullut seurattua), niin eihän siinä lasten pää kestä. Nuorena annetaan kaikki takaisin ja käyttäydytään vastaavalla tavalla vanhempiaan ja muita ihmisiä kohtaan. Malli on annettu. 

Ihmettelen myös osaamattomia lasu-tätejä. Kun on kyse lapsen edusta, niin miksi niitä psykopaattisia vanhempia paapotaan ja uskotaan enemmän kuin lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä ei ole se miten asumisjärjestelyt hoidetaan, vaan se, että vanhemmat ovat sovussa ja pystyvät ajattelemaan lapsen edun mukaisesti asioita. Kaikki eivät siihen pysty, koska ovat itsekkäitä p*skoj*. Pilaavat tietoisesti lapsensa elämän ja aikuisuuden. Mikä hitto se on, että vaikka molemmilla olisi jo omat perheet ja uudet puolisot, niin tappelu yhteisestä lapsesta vain jatkuu ja jatkuu vuosikausia. Eikö se uusi puoliso voisi jo puuttua asiaan ja sanoa, että tappeluille stop. Onhan se aika outoa, että oma puoliso viestittelee exälleen piruillen kuin olisi edelleen erosta katkera. Eikö pitäisi olla ikionnellinen uudesta puolisosta ja unohtaa exä, hoitaa asiallisesti lapseen liittyvät asiat ja olla neutraali enää kohtaan. Minä uutena puolisona ihmettelisin, jos viestittely ja läheisriippuvuus enää kohtaan vain jatkuisi. 

Ymmärrän täysin miksi lasten ja nuorten elämä on nykyisin niin vaikeaa. Yhä useammat avioliitot päättyvät er

Automaattisesti muutti exää-sanan- enää - sanaksi. Mutta ehkä asia tuli selväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluterveydenhoitaja ja tapaan kaikenikäisiä lapsia joka vuosi terveystarkastuksissa. Kysyn aina eroperheiden lapsilta, miten heillä toimii lapsen mielestä arki äidin ja isän kodissa ja suurin osa sanoo, että menee ihan hyvin kahdessa kodissa, kun siihen on tottunut. Aika moni sanoo, että joskus harmittaa kun tavarat onkin väärässä paikassa tai jos kodit on niin kaukana, ettei pysty kavereita näkemään tms. Mutta lopulta aika vähän sieltä tulee lapsilta puhetta, että olisi jotenkin aivan kamalaa. 

Sen sijaan aika paljon on jaksamisongelmia ja nepsyasioita yh perheissä. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus...

Aika harva lapsi varmaan osaa tai uskaltaa lähteä sanomaan että on rankkaa tai ei tykkää. En ainakaan itse olisi uskaltanut jossain kerran vuoteen koulutarkastuksessa. Ihan sama kuinka empaattinen ihminen siellä olisi ollut. Lapsena ei myöskään välttämättä edes tunnista koko asiaa, saati ymmärrä miten se vaikuttaa.  Olen itse eroperheen lapsi ja mielestäni vuoroviikkoasuminen on raskasta. Jos itselle tulisi ero niin lapsilla olisi yksi koti ja pitäisi järjestää että asuttaisiin aivan naapurissa.

Aika sekava oli tuo vuodatuksesi. Lapset ovat erilaisia ja myös vanhemmat. Mutta, jos vanhemmat ovat hyviä ja huolehtivia molemmat, niin lapsen parasta on nähdä molempia yhtä paljon. Se, miten asia järjestetä on toinen juttu ja riippuu tilanteesta. Paras vaihtoehto olisi, että lapsella olisi yksi koti, vanhemmat vaihtaisivat kotia vuoroviikoin. Mutta eihän siihen aikuiset pysty/halua, mutta lasten pitää pystyä ja haluta, vaikka pakosta.  

Lapsiparat tällaisten vanhempien armoilla ovat täysin vailla ymmärrystä. Koska lapset eivät halua arvostella vanhempiaan, niin heistä tulee hiljaisia ja sulkeutuneita, kun asiasta kysyy " Miten menee". Pahaolo jää sisälle. Tätä eivät kuraattorit eikä kouluterveydenhoitajat ymmärrä/ älyä. 

Pääosin lapset puhuu kyllä tosi avoimesti asioistaan. Meillä esim. on pienehkö koulu ja lapset tuntee mut, tulevat paljon juttelemaan huolistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä ole lapsia kertomassa mikä olisi paras ratkaisu. Viikko-viikko systeemi on varmasti rankka ratkaisu lapselle, mutta niinkuin on jo mainittu, ei lapsilta varsinaisesti kysytä.

Kun lapset on saanut, on paras purra hammasta ja erota kun muksut lentää pesästä. Mutta eipä siihen pystytä, sitten lapsia riepotellaan ja se on moraalisestikin sallittua, vaikka syy on vanhemmissa.

Kuinka pitkälle tuo hampaiden pureminen ja kulissien ylläpitäminen pitää viedä? Saako muuttaa eri makuuhuoneisiin? Saako aikuiset tavata uusia ihmisiä? Riittääkö, että asutaan saman katon alla, vai pitääkö feikata myös parisuhdetta?

Olen koulukuraattori ja työssäni kuullut niin monet kerrat näiden viikko-viikko lasten mietteitä kahteen kotiin liittyen. Nämä lapset/nuoret usein kokevat, että ovat vierailijoina omissa kodeissaan ja kun on vähän kerennyt asettua, niin jo koittaa siirtyminen toiseen kotiin. Lapset/nuoret kertovat myös uusperhekuvioiden ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. 

Vältän eroa kaikin tavoin, mutta jos sellainen kuitenkin tulisi omalle kohdalle, olen päättänyt, että asuisin lapsen kanssa kahdestaan siihen saakka, kun hän muuttaisi pois kotoa. Voisin seurustella, mutten muuttaisi uuden miehen kanssa yhteen, jos lapsi vielä kotona.