Jatkuva muuttaminen lapsena.

Minusta kasvoi syrjäytynyt, vanhempani muuttivat jatkuvasti ympäri ämpäri suomea työn perässä kun olin lapsi. En tuntenut oloani kotoisaksi yhtään missään, kavereita oli turha hirveästi hankkia koska tiesin että muutetaan taas ennenpitkään ja kaverit jää.

Varmasti tulee. Tiedän erään tällaisen tapauksen joka retuuttaa lapsiaan ja lemmikkejään uuteen asuntoon vähintään kaksi kertaa vuodessa, ja sitten ihmettelee näiden oireilua.

Mä kävin 1 ja 2-luokan pienessä kyläkoulussa, sitten jouduin musiikkiluokalle jossa olin 3-7 -luokat ja sitten tavallisella luokilla 8 ja 9.

Mulla oli kavereita mutta pari vuotta yhdet, pari vuotta toiset... Ei kenestäkään jäänyt sellaista lapsuuden ystävää jota muistelee näin viiskymppisenä.

Jatkuva muuttaminen todellakin vaikuttaa mm. identiteetin rakentumiseen. Identiteettihän rakentuu suhteessa ympäristöön ja muihin ihmisiin, joten jos ympäristö- ja ihmiset ympärillä jatkuvasti vaihtuvat, myös ihmisen identiteetin kehitys voi häiriintyä. Jatkuva muuttaminen voi vaikuttaa myös turvallisuudentunteeseen ja aiheuttaa tosi paljon stressiä.

Kestävien kaveruussuhteiden muodostuminen vaikeutuu ja muitakin sosiaalisia haasteita tulee. Lapsesta voi tulla tosi yksinäinen ja eristäytynyt.

Koulunkäyntiin myös vaikuttaa jos koulu vaihtuu usein. Uudessa koulussa voidaan esim olla paljon pidemmällä opetuksessa tai voi olla vaikeaa päästä "kärryille" uusien opettajien tavasta opettaa. Sen lisäksi energiaa menee niin paljon uuteen kouluun totutteluun, ettei sitä välttämättä jää itse oppimiseen.

Mä itse jouduin muuttamaan paljon lapsena ja se oli todella raskasta.

Se on syvältä. Vaikuttaa lapseen.

Joskus muuttolaatikoita ei edes purettu... Ei ihmisen elämää.

Itse olen muuttanut pikkulapsena usein, n. vuoden välein aina eri maahan isäni työn takia, mutta sitten kun olin 8v muutimme Suomeen ja sen jälkeen asuimme siinä - vanhampani asuvat edelleen siinä samassa talossa. Ei ole vaikuttanut minuun, olen sosiaalinen, helppo, ystäviä on. 

Uskon, että jos vanhempana lapsena joutuu muuttamaan usein niin se on hankalampaa, pikkulapselle riittää enemmänkin se oma perhe eikä luokkakavereilla ole niin väliä. 

Joillekin voi, joillekin ei. Olin onnekas kun ei tarvinnut lapsena muuttaa (kerran, josta en tiedä mitään), vaikka matkoja oli suht paljon lomalla ja koulussa. Mutta teininä "muuttokierre" alkoi ja aikuisena jonkin verran muuttoja. Sukulainen kuulemma tykkäsi lapsena muutoista uuteen, itse en olisi tykännyt tai ehkä kestänyt. 

Ja tietyssä iässä ei helposti hahmottaisi missä ollaan, jos vaihtuu koko ajan. Pysyvyys tuo sisäistä rauhaa tai toisi monelle. Ellei etsi parempaa kohtaa.

Jatkuva muuttaminen on ihan sairasta touhua. 

Jos paikkakunta vaihtuu uuden kodin myötä niin kyllä varmaan. Mutta jos koulu ja kaverit pysyvät samoina niin en usko.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kasvoi syrjäytynyt, vanhempani muuttivat jatkuvasti ympäri ämpäri suomea työn perässä kun olin lapsi. En tuntenut oloani kotoisaksi yhtään missään, kavereita oli turha hirveästi hankkia koska tiesin että muutetaan taas ennenpitkään ja kaverit jää.

Sama juttu minulla. Joka kerta kun piti viahtaa koulua puhuin vähemmän ja vähemmän. Ysiluokalla en enää jutellut kenenkään kanssa ja vastasin mutisemalla pari sanaa jos joku yritti puhua minulle.