Uskovaisten lapsi kuolee, niin aina vedotaan JUMALAN TAHTOON?? Miksi? Eikö tuollainen ole vastuun pakenemista?? Sairasta!

Voihan ne tosin joutua sentään oikeuteen.

Minäkin voisin sanoa oman lapseni kuolemasta että on Jumalan tahto, vaikka kuolis sairauteen...

tai ehkä tarkemminkin erityinen lahja. Jos joku päivä vielä niin käy että joudun lapseni hautaamaan, toivon että pystyn silloinkin luottamaan vahvempaan ja uskomaan että tälläkin oli tarkoituksensa. vaikken sitä itse vielä sillä hetkellä ymmärtäisikään.



Oikeuteen joutumista en tuossa ymmärtänyt. Tunnen pari perhettä jotaka ovat menettäneet lapsensa eikä kukaan heistä ole oikeuteen näiden (leukemia ja kätkytkuolema) takia joutunut.

ja vaimo ei edes surrut miehensä poistumista. Oli kuulemma Jumalan tahto. Minusta hieman outoa. Kyseessä kuitenkin oma aviomies!

Kritityt uskovat jumalan olevan kaikkivaltias, joten olisi uskon vastaista sanoa jotain muuta.



Onko jäänyt ussabn tunnit koulussa väliin?

oli se sitten sitä tai ei. Minulle usko ja luottamus Jumalan tahtoon antaa voimia erityislapseni hoitoon ja kuntoutukseen, sekä kasvattaa rakkauttani häntä kohtaan. Luulen että ilman tätä uskoa voisin olla jopa katkera kohtalostamme :/



Samoin lapsensa menettäneelle ystävälleni usko antoi voimia selvitä eteenpäin, jatkaa arjen pyörittämistä esikoisen kanssa ym.



En pakota ketään uskomaan Jumalaan, jokaisella on oikeus omaan uskoon tai ateismiinsa. Mutta ei ymmärrä miksi täytyy pilkata sitä joka saa tästä Jumala-suhteestaan jotain? Jos ihminen saa jostain tällaisesta asiasta voimia heikolla hetkellä, niin keneltä se on pois?

Ystäväperhe menetti pienen tyttönsä sairauden takia. Millä lailla syyttely/katkeruus olisi heitä auttanut paremmin kuin usko kaikkivaltiaan tahtoon ja olemassa oloon? Miten voisit huudella vastun perään kun siinä ei vanhemmilla ole sanomista jos lapsi kuolee vaikka sairauteen.

Mistä ' vastuusta' siinä sitä paitsi on kysymys, jos lapsi kuoleen esim. sairauteen ja asian eteen on tehty kaikki mahdollinen? Tuollaisessa tilanteessa kaikki mahdollinen, mikä antaa lohtua (lain ja moraalin puitteissa) on ok. On helpompaa, kun voi uskoa, että lapsen on hyvä olla Taivaassa ja vielä joskus saa hänet nähdä. Jos lasta ei surra, niin se on outoa. Luottamus Jumalaan ei voi viedä normaalia suremista, mutta voi tehdä surusta pikkuisen paremmin siedettävää. Jos surua ei näy, niin kyseessä on todennäköisesti kielto-reaktio, joka joillakin tulee, oli sitten uskossa tai ei.

Ja ainakin meille. Meille syntyi vammainen lapsi ja koen sen niin suurena taakkana ja rangaistuksena että kielsimme uskon heti kun totuus selvisi. Tekisin mitä vain jos voisin antaa hänet pois. Minusta on väärin että joku menettää terveen lapsensa ja tälläiset ei kuole.

;,(

Lapsen sairastuminen tai vammautuminen on jumalan tahto, vaikka vanhemmat olisivat olleet syyllisiä tapahtumaan omalla käytöksellään ja elämäntavoillaan. Ei tarvitse syyttää itseään, se on iso taakka pois itseltä. On helpompi selviytyä elämän raadollisuudesta, kun syy ei ole koskaan itsessä.

Ihmiset kokevat vaan asiat niin eritavalla. Omasta puolestani olen onnelinen että sain tämän erityislapset erityisenä lahjana enkä rangaistuksena. Minulla tämä kokemus on vain syventänyt uskoani.



kaikkea hyvä teille ja pienokaisellenne! Toivottavasti löydätte vielä jostain voimia ja tarkoitusta tehtäväänne!

Vierailija:

Lapsen sairastuminen tai vammautuminen on jumalan tahto, vaikka vanhemmat olisivat olleet syyllisiä tapahtumaan omalla käytöksellään ja elämäntavoillaan. Ei tarvitse syyttää itseään, se on iso taakka pois itseltä. On helpompi selviytyä elämän raadollisuudesta, kun syy ei ole koskaan itsessä.

Kyllä uskovainen, jos on rehellinen itselleen, syyttää yhtä lailla itseään, kuin kuka tahansa muukin. En ymmärrä alkuunkaan sitä, että monet luulevat uskovaisten kuin ' leijuvanan' jossain todellisen elämän yläpuolella.

Elämä satuttaa ja tekemistään virheistä on kannettava vastuu ja seuraukset. Ne vaan on helpompi kestää, kun on Jumala johon luottaa ja jolta saa syntinsä anteeksi. Raamattu opettaa, että jos on toista vastaan rikkonut, niin täytyy mennä ja selvittää asia.

Vierailija:

Ja ainakin meille. Meille syntyi vammainen lapsi ja koen sen niin suurena taakkana ja rangaistuksena että kielsimme uskon heti kun totuus selvisi. Tekisin mitä vain jos voisin antaa hänet pois. Minusta on väärin että joku menettää terveen lapsensa ja tälläiset ei kuole.

Vierailija:

Lapsen sairastuminen tai vammautuminen on jumalan tahto, vaikka vanhemmat olisivat olleet syyllisiä tapahtumaan omalla käytöksellään ja elämäntavoillaan. Ei tarvitse syyttää itseään, se on iso taakka pois itseltä. On helpompi selviytyä elämän raadollisuudesta, kun syy ei ole koskaan itsessä.

Eli olen sen puolesta itse vastuussa valinnoistani, niistäkin missä vahingoitan itseäni tai läheisiäni. Jos tekisin itse jotain millä vammauttaisin lastani, olisin sen suhteen aivan yhtä syyllinen kuin kuka tahansa ei-uskossa oleva. Niin lain edessä kuin omassa tunnossani ja Jumala-suhteessa.

Näiden minusta riippuvaisten asioiden lisäksi elämään liittyy niitä asioita joihin en itse voi vaikuttaa, kuten meillä tämän vammaisen lapsen syntyinen. Hänet on meille annettu ja jostain syytä Jumala oli sitä mieltä että me kaipaamme tällaista erityistehtävää. Antaessaan tällä tavalla suuremman taakan, hän antaa myös voimia sen kantamiseen. ilman noita voimia olisimme paljon kovemmilla. En toki sano että elämä vammaisen lapsen kanssa on yhtä juhlaa, mutta Jumala on kanssamme joka hetki. Ja tuo läsnäolo tuntuu koskettavimmin niinä vaikeimpina hetkinä.

Jos joku läheinen ihminen kuolee, kyllä se on aivan yhtä euuri suru kuin kenelle tahansa, ja aivan samat miksi? ja entä jos? -kysymykset käydään läpi. Ehkä se usko auttaa siinä, että on helpompi sopeutua tapahtumaan kuin jollain ei-uskovalla. Melkein huvittaa nämä kuvitelmat että uskovaiset ovat jotain henkiolentoja jotka vaan passiivisena makaavat ja katsovat mitä seuraavaksi (Jumalan tahdosta) tapahtuu.

mene kuule terapiaan. Oot aika hukassa ja kaukana! Ei normaali aikuinen voi sanoa omasta lapsestaan noin.

Miksi jumala sallii esim. lasten kärsimyksen että vahemmat jotain oppisivat? Aika itsekäs ajatus. Ei millään pahalla.

Itse vammaisen lapsen äitinä täytyy myöntää ettei alku ollut siitä helpoimmasta päästä, vaikka rakkaus lapseen syntyikin jo ensi silmäyksellä. Niin mielelläni olisin halunnut ravistella vamman pois pienestäni... Myöhemmin olen huomannut että meille lapsen vammaisuuden hyväksyminen oli yllättävän helppoa.



Niin monet vanhemmat ovat rakkaan ja kalliin erityislapsensa syntymän hetkellä toivoneet tämän kuolevan. Epätoivoissaan ovat tunteneet kaikkia mahdolisia kielteisiä tunteita tuota viatonta olentoa kohtaan aina pelosta inhoon asti, moni on harkinnut jopa antavansa lapsen pois. Eräs tuttavani kertoi että asian selvittyä hänen suurin pettymyksenäs oli se ettei lapsella ollut mitään niin suuria lisäsairauksia joihin tämä olisi voinut menehtyä heti. Ja kuitenkin alkukriisin ohimentyä kaikki nämä ihmiset ovat oppineet näkemään lapsensa vamman läpi ja rakastamaan tätä yli kaiken. Moni toki olisi valmis antamaan lapsen vamman pois, mutta ei itse lasta enää.



Tästä kirjoittajasta en tiedä minkä ikäinen hänen erityislapsensa on, mutta toivon niin heidän kuin lapsenkin puolesta että tämä alkusopeutuminen on vasta meneillään. Oli niin tai näin, suosittelen puhumaan tunteistanne lapsen hoitokontaksiten kanssa ja varaamaan ajan vaikka kuraattorilta tai psykologilta jotta pääsette tuulettamaan tunteitanne. _Kyllä,teitä kohtaan on olut epäoikeudenmukaisia ja olette saaneet osaksenne suuren taakan, teillä on oikeus olla pettyneitä. Toivon kuitenkin sydämestäni että saatte käsiteltyä nämä pettymyksen tunteet niin että pystyte näkemään pilvessänne olevat kultareunukset!

Ei sellainen ihminen ole sydämen uskossa, joka väittää omien valintojensa aiheuttamaa haittaa Jumalan tahdoksi. Ei ole Jumalan tahto, jos minä nakkaan 3kk ikäisen vauvani lumihankeen paleltumaan. En minä ole siinä noudattanut Jumalan tahtoa, joka olisi se, että hoitaisin ja huolehtisin lapsestani parhaan kykyni mukaan. Mutta jos taas kaikesta huolehtimisesta ja rakastamisesta huolimatta vauvani kuolisi (esim. kätkytkuoleman, vaikka olen eliminoinut kaikki ns. riskitekijät), niin en minä itseäni siitä voisi syyttää ja piiskata. Lapseni ei olisi kuollut minun valintojeni takia, vaan niistä huolimatta.



Usko tuo turvallisuutta. Kuolema ei ole lopullinen ero rakkaista. Taivas on niin paljon parempi paikka, vaikka toki haluan elää rakkaiden ihmisteni kanssa täällä maan päällä niin kauan heistä nauttien kuin Jumala suo!