Uskovaisten lapsi kuolee, niin aina vedotaan JUMALAN TAHTOON?? Miksi? Eikö tuollainen ole vastuun pakenemista?? Sairasta!

Onko se jumalan tahto että saat vaikeasti vammaisen lapsen ja se vie 24h vuorokaudessa. Muu perhe sairastuu ja äiti sen mukana. kenen etu. Jos jumala tälläistä meille halusi emme voi sellaiseen uskoa. Ja miten muuten selität sen että kun vaikeasti vammainen syntyi niin kaikkein vähiten tukea tuli lestadiolaisilta. Heiltä kuuli ne looukkaavimmat puheet. Käytännössä he käänsivät selän. Että se siitä matkaystävistä !!!!!!!!!!!

Kenelle tarkoitit viimeisen viestisi?

Mutta ihan oman itsesi vuoksi toivoisin että pääsisit siitä katkeruudestasi, se vie sulta hirveästi voimia ja syö sua sisältäpäin.

Vierailija:

Onko se jumalan tahto että saat vaikeasti vammaisen lapsen ja se vie 24h vuorokaudessa. Muu perhe sairastuu ja äiti sen mukana. kenen etu. Jos jumala tälläistä meille halusi emme voi sellaiseen uskoa. Ja miten muuten selität sen että kun vaikeasti vammainen syntyi niin kaikkein vähiten tukea tuli lestadiolaisilta. Heiltä kuuli ne looukkaavimmat puheet. Käytännössä he käänsivät selän. Että se siitä matkaystävistä !!!!!!!!!!!

Olen kolmen terveen lapsen äiti ja todella onnellinen siitä että lapsillani on kaikki hyvin. Tuttavani on uskovainen nainen jolla on pieni down-lapsi. Hän hokee aina kuinka tuo lapsen vamma on erityinen lahja ja kuinka paljon se on heille opettanut sun muuta.



Järkyttyneenä olen tuota kuunnellut. Voiko kukaan olla niin itsekäs että pitää lapsensa kärsimystä hyvänä asiana?!? Minkälainen taulapää ihmisen täytyy olla jotta tarvitsee opetusmielessä vammaisen lapsen?

Miksi ihmisen lapsen emo käyttäyisi poikkeavasti luonnosta? Väittäisin näiden hylkäämis tuntemusten olevan täysin normaaleja alussa. Puhumme luonnon tavasta karsia heikot, se on karu laki mutta hyvin järkevä luonnossa.



Ihmisen moraalinen äly erottaa meidät eläimistä. Vaikka toki älyään käyttäviä eläimiäkin on olemassa eivätkä toimi pelkän vaiston varassa.

Moraali vaikuttaa meissä siten, että opimme rakastamaan poikkeavia yksilöitä. Että hyväksymme vammaiset on vain alle 100-vuotta vanha asia. Vammainen lapsi kuoli usein hoidon puutteeseen ja moni pääsi pienellä avustuksella elämästään ja kärsimyksistään. Ne jotka selviytyivät piiloteltiin muilta ihmisiltä. Ja noin 40-vuotta sitten heidät steriloitiin vasten omaa tahtoa. Vammainen ei saa lisääntyä jne...



Haluan siis vain sanoa että ne tuhoavat ajatukset alussa kuuluvat asiaan eikä niitä pitäisi sulkea pois ja tuomita ihmiset A-ja B-luokan kansalaisiksi.

I

Mutta kenelle tarkoitit tuon " et tiedä asioista mitään" -viestin?

Että sairas on nimenomaan se henkilö joka retostaa lapsen vammalla ja on siitä ylpeä. Niillä kerätän pisteitä nitä retuuttamalla ja kertomall kurjia juttuja toisille. Sairasta.

paha tapahtuu jollekulle muulle, mutta kun omalle kohdalle sattuu jotain, niin sitten on Jumala tehnyt petoksen....



maan päällä on tämä meininki, jos oikeasti uskoo, niin sitten käyttää sen uskon voiman siihen paranemiseen ja anteeksiantamiseen. Vaikka en tise siis ole mitenkään erityisen klassinen uskovainen, niin ajattelen, että jos uskosta voimaa elämään saa, niin sehän on juuri siinä vastoinkäymisten kestämisessä, ei siinä, että usko asettaisi ihmiselle taikakilven, joka kimpoaisi vastoinkäymiset vain kanssaihmisten riesoiksi.

Mutta jos rupeaa näkemään vammassa jotain hyvää niin silloin ollaan jo hakometsässä! Lapsen vammasta ei kuulu tehdä mitään hienoa tai ihailtavaa asiaa, sillä lapsi todellakin kärsii siitä ajattelivat vanhemmat sitten mitä hyvänsä. Tekee niin pahaa kuulla sanottavan ettei ikinä antaisi down-lapsen ylimääräistä kromosomia pois. Millainen vanhempi voi puhua tuollaista?! Kuka voi toivoa lapsestaan mielummin vammaisen kuin terveen? Siitä on kyllä äidinrakkaus kaukana.





Muutenkaan en ymmärrä tätä nykyistä moralisoivaa suhtautumista sikiöseulontoihin jotka auttavat löytämään vammaiset sikiöt ajoissa. Tietysti lapsi voi olla vammainen vaikka kaikkissa seuloissa näyttäisi hyvältä, terve sikiö voi vammautua vaikka synnytyksessä tai myöhemmin. Silloin näistä lapsista on pidettävä huolta, tottakai. Mutta se että ehdointahdoin tehdään lisää vammaisia lapsi kärsimään, sitä en voi ymmärtää. Tuo pienen down-lapsen uskovainen äiti odottaa nyt toista lasta eikä mennyt hänelle tarjottuihin seuloihin, koska on valmis ottamaan vastaan toisen samanlaisen lahjan.



Monesti moralisoidaan niitä jotka tupakoivat tai käyttävät alkoholia raskausaikana, vaikka olisi kysymys todella pienistä määristä. Todella epätodennäköistä että näiden äitien lapset syntyvät sairaina tai vammaisina. MUTTA on olemassa vanhempia joilla on tietoinen riski saada vammainen lapsi. Kun he eivät välitä tästä riskistä ja jättävät seulat väliin (joillekin tajotaan jopa hedelmöityshoitoja terveen lapsen saamiseksi, mutta niistäkin kieltäydytään), heitä ei suinkaan saa arvostella vaan heidät nostetaan lähes pyhimyksiksi! Heillä on myös oikeus arvostella niitä jotka haluavat taata lapsilleen terveen elämän.

Minulla kuoli lapsi 7 vuotta sitten. En tiedä, oliko se Jumalan tahto vai ei, mutta tiedän, että jokin merkitys sillä kuitenkin oli. Kuten eräs pyörätuoliin joutunut nainen on sanonut:



" En tiedä, onko paha Jumalasta, mutta tiedän, että Jumala voi kääntää pahatkin asiat hyväksi."

Esim. näin. Lapsi sairastuu diabetekseen. Ei-uskovainen piinaa itseään; annoinko ehkää liikaa maitoa vauvana, en yrittänyt tarpeeksi vaikka lapsi kieltäytyi syömästä terveellistä ruokaa, lapsi oli kotihoidossa...

Uskovainen ajattelee. Minun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä mistään, se oli jumalan tahto. Ja jos tein jotain väärin se on anteeksi anettu.

Vierailija:

Lapsen sairastuminen tai vammautuminen on jumalan tahto, vaikka vanhemmat olisivat olleet syyllisiä tapahtumaan omalla käytöksellään ja elämäntavoillaan. Ei tarvitse syyttää itseään, se on iso taakka pois itseltä. On helpompi selviytyä elämän raadollisuudesta, kun syy ei ole koskaan itsessä.

Vierailija:

Kyllä uskovainen, jos on rehellinen itselleen, syyttää yhtä lailla itseään, kuin kuka tahansa muukin. En ymmärrä alkuunkaan sitä, että monet luulevat uskovaisten kuin ' leijuvanan' jossain todellisen elämän yläpuolella.

Elämä satuttaa ja tekemistään virheistä on kannettava vastuu ja seuraukset. Ne vaan on helpompi kestää, kun on Jumala johon luottaa ja jolta saa syntinsä anteeksi. Raamattu opettaa, että jos on toista vastaan rikkonut, niin täytyy mennä ja selvittää asia.

Erona, toivottavasti, se että uskovainen äiti ei syytä itseää loppuikäänsä. Se syyttäminen ja itsesäälissä kärvitely kun ei mitään eikä ketään auta. Ei se auta lastakaan.

Uskovainen ei ajattele, ' minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään' . :) Melko söpö ajatus, mutta ei ole mahdollista. Uskovainen kantaa tekojensa seuraukset samalla tavalla kuin ei-uskovainenkin. Jos uskovainen heittää lapsensa hankeen ja lapsi kuolee (kuten joku tuolla ylempänä kirjoitti), niin se ei ole Jumalan tahto. Jos uskovainen noin tekee, niin kantaa tekojensa seuraksia loppuelämänsä.

Vierailija:

Esim. näin. Lapsi sairastuu diabetekseen. Ei-uskovainen piinaa itseään; annoinko ehkää liikaa maitoa vauvana, en yrittänyt tarpeeksi vaikka lapsi kieltäytyi syömästä terveellistä ruokaa, lapsi oli kotihoidossa...

Uskovainen ajattelee. Minun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä mistään, se oli jumalan tahto. Ja jos tein jotain väärin se on anteeksi anettu.

Vierailija:

Lapsen sairastuminen tai vammautuminen on jumalan tahto, vaikka vanhemmat olisivat olleet syyllisiä tapahtumaan omalla käytöksellään ja elämäntavoillaan. Ei tarvitse syyttää itseään, se on iso taakka pois itseltä. On helpompi selviytyä elämän raadollisuudesta, kun syy ei ole koskaan itsessä.

Vierailija:

Kyllä uskovainen, jos on rehellinen itselleen, syyttää yhtä lailla itseään, kuin kuka tahansa muukin. En ymmärrä alkuunkaan sitä, että monet luulevat uskovaisten kuin ' leijuvanan' jossain todellisen elämän yläpuolella.

Elämä satuttaa ja tekemistään virheistä on kannettava vastuu ja seuraukset. Ne vaan on helpompi kestää, kun on Jumala johon luottaa ja jolta saa syntinsä anteeksi. Raamattu opettaa, että jos on toista vastaan rikkonut, niin täytyy mennä ja selvittää asia.

ei-uskis kärvistelisi ja syyttäisi itseään? Itse olen ateisti enkä todellakaan syytä itseäni omista tai läheisteni sairauksista (okei, jos polttaisin ja saisin keuhkosyövän niin sitten) Itselläni on joitakin " kevyempiä" sairauksia ja miehellä vähän vakavampia, ne ovat ihan sattumaa ja luonnon valintaa. En syytä itseäni flunssastakaan niin miksi sitten syövästä tai auton alle jäämisestä, jos olen normaalisi toiminut ja elänyt (silmät kiinni tielle juokseminen olisi eri asia).

Vierailija:

Jos uskovainen heittää lapsensa hankeen ja lapsi kuolee (kuten joku tuolla ylempänä kirjoitti), niin se ei ole Jumalan tahto.

mihin vedetään raja jumalantahdossa?

lapseni sairastui atooppiseen ihottumaan viime keväänä, nytkin hänellä on silmänympärykset punaisina, en tiedä mistä johtuu. Miksi hän sairastui, en TODELLAKAAN tiedä, onko syy geeniperimässä, suvussa atoopikkoja... Todellisuus on se että hänellä on atooppinen ihottuma, olen ajatellut sen niin että Jumala auttaa meitä elämään tämän atopian kanssa.

Tämän perhe ei tule koskaan saamaan tervettä lasta. He synnyttävät kärsimystä ja järjen käyttö ei ole sallittua. Osa lapsista on laitoshoidossa. Tämä on jumalan tahto ei meidän, syyllisyyttä ei tarvitse kantaa jumalan teoista. Pitääkö tässä sananlasku " kärsi, kärsi niin kirkkainman kruunun saat" paikkansa?



En siis usko, että tämä äiti ja isä potevat suurta syyllisyyttä teoistaan.

Vierailija:

Esim. näin. Lapsi sairastuu diabetekseen. Ei-uskovainen piinaa itseään; annoinko ehkää liikaa maitoa vauvana, en yrittänyt tarpeeksi vaikka lapsi kieltäytyi syömästä terveellistä ruokaa, lapsi oli kotihoidossa...

Uskovainen ajattelee. Minun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä mistään, se oli jumalan tahto. Ja jos tein jotain väärin se on anteeksi anettu.

Vierailija:

Mutta siis eihän uskovaisen synnitkään ole valmiiksi anteeksi annetut, mistä ihmeestä olet tuollaista päähäsi saanut? :O Uskovainen saa syntinsä anteeksi Jumalalta kun vilpittömästi niitä katuu ja anteeksiantoa rukoilee. Ja siis korostus sanalla VILPITTÖMÄSTI. Se että tavansa mukaan käy kirkossa ja syntinsä johonkin rukouslistaan latelee, se ei tuo mitään anteeksiantoa. Ja siis tämä anteeksianto pätee vain suhteessa Jumalaan, uskovainenkin on valvollinen selvittämään syntinsä yhteiskunnan kanssa.

mutta enmmän kuin noita syntien anteeksiantamista, itse uskovaisena ajattelen Jumalan siunausta ja suojelusta. Eli koen että Jumala suojelee minua ja lapsiani aina, mutta erityisesti se korostuu silloin kun meillä on vaikeaa. Näin ollen ymmärrän yvin että kun joku kokee elämänsä kauhunhetket kuullessaan lapsensa olevan vammainen tai jopa tämän menehtyessä, silloin heillä on Jumala lähempanä kuin koskaan.

Paha on lähtöisin Saatamasta eikä Jumalasta. Mutta Jumala on minulla tukenani ja turvanani silloin kun joudun pahan kanssa kohdakkain. Itse en varmaan kokisi lapseni vamman olevan Jumalan lahja, mutta sen sijaan kokisin Jumalan olevan lähempänä ja auttavan minua ja lastani entistä enemmän silloin kun tuohon tilanteeseen joudumme.

Vieras:

Tietääkseni Jumala ei aiheuta kärsimystä vaan kärsimyksen aiheuttaa saatana.

Mutta tuossa tilanteessa minä äitinä ja tappajana en voi tuohon vedota, en minä voi kieltää syyllisyyttäni, voisin vain (jos tajuaisin tekoni pahuuden) katua ja pyytää Jumalaa armahtamaan minut.

Ihmiselle on annettu vapaus valita. Jumala ei meidän puolestamme valintoja tee. Voimme toki rukoilla neuvoja ja noudattaa rukousvastauksiamme.

Vierailija:

Vierailija:

Jos uskovainen heittää lapsensa hankeen ja lapsi kuolee (kuten joku tuolla ylempänä kirjoitti), niin se ei ole Jumalan tahto.

mihin vedetään raja jumalantahdossa?

Jumala ja Saatana ovat vastavoimat jotka käyvät taistelua keskenään. Tuo taistelu näkyy jo omissa ajatuksissa kun sitä pohtii suunnitelmiaan. Tekisinkö sen minkä tiedän oikeaksi, vai sen minkä tiedän vääräksi mutta niin houkuttelevaksi... Jumalan ja Saatanan välinen taistelu ei siis suinkaan ole vielä ohi.



Mutta lähinnä tämä koko väittely on mennyt raiteiltaan. Ihminen kaipaa hädänhetkellä apua ja joku löytää sen uskosta ja Jumalasta. Oma kysymykseni kuuluu; mikä ihme siinä toisia niin ärsyttää?



Jos siskonne tai ystävänne saa vammaisen lapsen tai hänen lapsensa kuolee se on kammottava tilanne. Jos hän tuolloin kertoo löytävänsä lohtua uskosta, oletteko todella valmiit sanomaan hnelle että nuo jutut on sieltä itsestään? Että hänen pieni kuollut tyttärensä ei suinkaan pääse Taivaaseen Jumalan hoiviin, vaan mätänee tyhjyyteen? Että Jumala ei suinkaan kulje hänen kanssaan sitä kivikkoista tietä mille vammaisen lapsen vanhemmat joutuvat? Että hän ei saa tehtävässään apua Jumalalta, vaan lapsen vamma on korkeintaan Jumalan rangaistus? Että hänen kokemansa ylhäältä tuleva tuki ja turva on vain vastuun pakoilua.



Jos todella olette valmiit näin toimimaan, en voi muuta kuin ihmetellä...